Paperi T: ”Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska”

Koko Suomi samastui Paperi T:n esikoislevyn sydänsuruihin. ”Naiset ovat vitun vaikeita. Mutta niin ovat miehetkin”, räppärihahmon takana oleva Henri Pulkkinen sanoo.

Lavalla seisoo mies. Hän katsoo yleisöä pitkien ruskeiden hiustensa alta. Sali on odotuksesta täysin hiljainen. Mies pitelee molemmilla käsillään kiinni mikkiständistä, ja kun hän aloittaa räppinsä, sanat tulevat suusta aggressiivisesti ja selkeästi artikuloiden, miltei huutaen.

Täydelle Tavastialle esiintyy Suomen tämän hetken ylistetyin räppäri, Paperi T. Vielä kaksi vuotta sitten hänestä ei tiennyt juuri kukaan, nyt räppäristä kohistaan kaikkialla: netissä kiertää Paperi T -meemejä ja erosta kertovien melankolisten kappaleiden riimejä siteerataan Instagramissa. Mikä hänessä oikein kiinnostaa?

No, Paperi T, eli Henri Pulkkinen, 29, on kuin antiteesi pitkään vallalla olleelle suomiräpille. Viime vuosina olemme tottuneet kuuntelemaan, kuinka bodatut cheekit ja elastiset räppäävät merkkivaatteissaan ja timanttikoruissaan hyvästä meiningistä ja siitä, miten kaikki on mahdollista, jos vain uskoo itseensä.

Loputtomasta itsevarmuudesta tavaramerkkinsä tehnyt Cheek laulaa, että ”jos mä oisin sä, kyl mäkin oisin mun kaa”. Paperi T:llä on toinen viesti: ”Jos sä joskus opit arvostaa myös tappavan tylsistyttäviä miehiä, sä tiedät mist mut löytää.”

Se viesti puree. Paperi T:n Malarian pelko -levy kiilasi ilmestyttyään listaykköseksi – ohi edellisellä viikolla ilmestyneen Elastisen uuden albumin. Kestohymystään tunnettu Elastinen on palkittu vuoden positiivisimpana persoonana, Pulkkiselle palkintoa tuskin tullaan antamaan.

”Harvoin ajattelen positiivisen kautta”, Pulkkinen myöntää. Hänen mielestään on vaarallista ajatella, että ikävät asiat katoavat maailmasta, kunhan vain hymy huulessa yhteistuumin käännetään Suomi nousuun. Tai luottaa hokemaan, että jos teet tarpeeksi työtä ja uskot unelmiisi, voit saavuttaa kaiken.

”Sehän on pahinta kusetusta mitä itselleen voi syöttää! Ennemminkin homma menee niin, että vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska”, Pulkkinen sanoo ja nauraa.

”Itse ajattelen ehkä liiankin usein, että kaikki menee kuitenkin päin vittua. Jos jokin asia ei mene päin vittua, olen iloinen. Tai no, en iloinen, vaan ajattelen, että ’huh, ei mennytkään päin vittua’.”

Pikkukaupungin ulkopuolinen

Jääkiekko, mopot ja sähly. Kolme asiaa, jotka eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa nuorta Henri Pulkkista, olivat juuri ne asiat, joista nuoriso hänen kotikaupungissaan Porvoossa kuhisi.

Pulkkisesta kasvoi ulkopuolinen. Ei häntä erityisesti kiusattu ja kavereita kyllä oli, mutta useimmiten Pulkkinen tunsi olevansa se outo tyyppi, joka ei kuulunut joukkoon.

”Kun joku moponrassaaja tuli uhittelemaan minulle, tajusin, etten pysty vetämään ketään turpaan, mutta pystyn verbaalisesti panemaan jauhot suuhun.”

Lapsena Pulkkista nolotti, ettei hän harrastanut oikein mitään. Viidennellä ja kuudennella luokalla hän alkoi kiinnostua musiikista ja elokuvista. Edelleen hän muistaa, kuinka koulun isot pojat tulivat välitunnilla kysymään, ovatko junnut kuulleet Wu-Tang Clanista. Albumin kannessa oli monta eri hahmoa, joilla kaikilla oli kiinnostavat vaatteet ja lisänimi, ja jokaisen pojan piti valita suosikkinsa. Pulkkinen valitsi Ghostfacen, koska tämä kuulosti räpätessään siltä kuin itkisi eikä näyttänyt aluksi edes naamaansa. Pulkkisen samastuminen räppäreihin oli suoraa jatkumoa Turtleshahmojen fanittamiselle.

”Yritin olla mahdollisimman pitkään lapsi. Minua ahdisti ajatus siitä, että pitäisi alkaa vitosluokkalaisena dokailemaan ja pyörimään jossain kaupungilla.”

Varhaisteini-ikäiselle Pulkkiselle suurinta nautintoa oli kävellä perjantaina koulun jälkeen yksin kotiin, ostaa Coca-Colaa, vuokrata videovuokraamosta Spike Leen elokuva – ja olla rauhassa.

”Jopa toivoin, ettei kukaan frendi soittaisi ja saisin olla yksin. Olen edelleen superfiilareissa, kun voin vain maata himassa sohvalla.”

Kun perheen kotiin hankittiin modeemi, Pulkkisen riemulla ei ollut rajoja: kun tietokone oli yhdistetty nettiin, kukaan ei voinut soittaa Pulkkisten lankanumeroon. Netin ansiosta Pulkkisen ulkopuolisuuden tunne alkoi helpottaa. Verkossa hän tutustui muihin räpistä kiinnostuneisiin.

Vielä 2000-luvun puolessavälissä pidettiin kiveen hakattuna tosiasiana, ettei Suomessa voi tehdä katu-uskottavaa räppiä. Vielä selvempää oli se, ettei sitä ainakaan voi tehdä suomeksi. Se olisi yksinkertaisesti noloa. Siksi Pulkkinenkin kirjoitti ensimmäiset riiminsä salaa, kunnes löysi 14–15-vuotiaana Porvoosta pienen piirin samanhenkisiä tyyppejä ja ryhtyi räppäämään.

Hän keräsi vanhempien räppäreiden keskuudessa mainetta outona tyyppinä, jolla oli ihan oma tyylinsä. Kun tavallisesti vähän ujo ja hiljainen poika alkoi räpätä siitä, mikä yhteiskunnassa on pielessä, ääni oli kantava, jopa vihainen.

Lukion ja sivarin jälkeen Pulkkinen muutti Helsinkiin opiskellakseen ammattikorkeakoulussa radio-, tv- ja elokuvaviestintää. Hän jatkoi räppäämistä omissa oloissaan ja päätyi puolivahingossa mukaan Ruger Hauer -nimiseen räppikokoonpanoon ja vierailemaan monien räppäreiden levyille.

”En edelleenkään kertonut edes hyville kavereilleni, että räppään, koska se oli jotenkin vaivaannuttavaa.” Ruger Hauerin muut jäsenet joutuivat juottamaan Pulkkiselle useamman kaljan ennen kuin tämä suostui nousemaan ensimmäistä kertaa lavalle yhtyeen kanssa. Lavalla Pulkkinen huomasi, että itsensä saattoi hyvin piilottaa pienen pöhnän ja muiden selkien taakse – siis oman epävarmuutensa ja jännityksensä.

Siksi onkin hieman yllättävää, millainen Pulkkisen ensimmäisestä soololevystä tuli.

Katkeransuloinen soolo

Ero. Pulkkinen valitsi Malarian pelko -albuminsa kantavaksi teemaksi aiheista paljastavimman.

”Näen eroamisen todella romanttisena asiana. Siinä joutuu ihan järjettömiin tiloihin ja ajatuksenjuoksu ja ympärillä oleva maailma muuttuvat. On sokkitilassa.”

Vaikka levyn tekstit perustuvat Pulkkisen pitkän ihmissuhteen päättymiselle, hän kiirehtii lisäämään, että sanoituksiin on ripoteltu myös fiktiota ja yksityiskohtia hänen aiemmista eroistaan.

”Teininä tapailin tyttöä, jolla oli tosi huono musamaku. Kun erosimme, kirjoitin lainin: ’Kaikki ne balladit jotka kosketti sua, sanoin pitäväni, mut oikeesti ne oksetti mua.’”

Riimi päätyi albumin Surullisen näköiset naiset -kappaleeseen. Myös Sä jätät jäljen -biisissä on mukana Pulkkisen vanhoja lyriikoita nuoruuden sydänsuruista. Kokonaisuudessaan levy kiteyttää sen, mikä Pulkkista alun perinkin räpissä kiehtoi. Räppärit keskittyvät hänen mielestään kaikkein tärkeimpään eli siihen, mitä sanovat ja miten sanovat. Pulkkinen kuvailee Malarian pelkoa katkeransuloiseksi levyksi.

”Se on siisti tunne, josta minulla nousee kylmät väreet”, hän sanoo.

Vaikka levyn minäkertoja vaikuttaakin alkoholiongelmaiselta ja masentuneelta kusipäältä, sanoituksiin on helppo samastua, sillä ne kertovat jostain, mistä kaikilla on kokemusta: rakkaudesta, tai oikeastaan rakastamisen vaikeudesta.

Ehkä juuri siksi levy otettiin vastaan ylistäen. Se ei teeskentele tai esitä vaan on täynnä jotain sellaista, minkä jokainen voi tunnistaa. Lisäksi se on levy, jonka vain yltiöpositiivisuutta karttava ihminen voi tehdä.

Pulkkiselle itselleen levy ei silti ollut mikään henkilökohtainen terapiasessio.

”Ärsyynnyn siitä, kun artistit puhuvat teennäisesti tekevänsä terapialevyjä itselleen. Miksi kuuntelijaa pitäisi kiinnostaa jonkun narsistin self helpit? Jos haluaa luovaa terapiaa, kannattaa mieluummin mennä pyörittämään saviruukkua.”

Nyt Pulkkinen esittää erolevynsä kerta toisensa jälkeen keikoilla. Hän sanoo olevansa hankala tyyppi parisuhteessa.

”Ihmissuhteet vaativat hirveästi työtä onnistuakseen. Naiset ovat vitun vaikeita. Mutta niin ovat miehetkin. Vaikka kumpikin olisi samalla aaltopituudella, kommunikointi ja toisen ymmärtäminen vaativat duunia. Suhteessa pitäisi saada olla sellainen kuin on, mutta ei se toisaalta mene ihan niinkään.”

Pessimisti viihdyttää

Tavastian-keikka on loppumaisillaan. Yleisö kuuntelee räppäriä edelleen haltioituneena: moni mumisee kappaleiden sanoja itsekseen ja huojuu musiikin tahtiin omissa maailmoissaan. Keskellä ihmisjoukkoa lyhyt vaaleatukkainen nainen itkee. Paperi T:n hiukset valuvat mustan pipon alta väljän t-paidan rinnuksille, kun hän lausuu viimeisiä riimejään.

”Lavapreesensini ei ole mitenkään mietitty. Jotkut ovat sanoneet, että yritän olla rokkistara, joka moshaa fledaansa. En yritä. Se on vain tapani selvitä siinä tilanteessa, etten musertuisi lavalle. Esiintyessä voi välillä olla vitun ahdistavat fiilikset.”

Monella on Pulkkisesta mielikuva itseensä kääriytyneenä masentuneena outolintuna – tai kuten Pulkkinen itse sanoo, ”naisen perään itkevänä runkkarina”. Mutta kun Pulkkisen kanssa viettää aikaa, hänestä ei välity synkistelevää tai outoa kuvaa. Ei hän vaikuta edes ikuiselta ulkopuoliselta.

Pulkkinen on ironinen, pohdiskeleva, kohtelias ja kaikessa pessimistisyydessään todella hauskaa seuraa. Hän hymyilee usein ja kuulostaa puhuessaan stand up -koomikolta – etenkin innostuessaan luettelemaan, mikä kaikki häntä ärsyttää. Huono ruoka (”Hampurilaiseen ei kuulu laittaa majoneesia!”), jeesustelu sosiaalisessa mediassa (”Ihmiset hakevat pisteitä itsestään selvillä asioilla. Ai, et hakkaa naisia tai vihaa maahanmuuttajia? Wow, aplodit sinulle!”) ja vieraiden kanssa puhelimessa puhuminen (”vitun ahdistavaa”).

”Luin juuri jutun, jossa kerrottiin, mitä kaikkea muotisuunnittelija Karl Lagerfeld vihaa. Ne olivat ihan sellaisia pikkujuttuja, ja niitä oli paljon. Koen todellista veljeyttä hänen kanssaan. Myös koomikko Larry Davidin neuroosit ovat lähellä omiani.”

Pulkkinen on selvästi sosiaalisesti taitava tyyppi ja pärjää tilanteessa kuin tilanteessa – myös silloin, kun lenkkeilijät pysäyttävät hänet kadulla ja kehuvat hänen musiikkiaan, tai kun tytöt tulevat pyytelemään selfieitä keikan jälkeen. Hän on supliikki mies, joka juontaa leipätyökseen omaa ohjelmaa Radio Helsingissä.

Niin, ehkä hän ei olekaan ulkopuolinen. Hän sanoo, että on oppinut olemaan ihminen, joka tietää, miten kunkin uuden tyypin seurassa kannattaa olla.

”Elämässäni on hyvin pieni prosentti sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma itseni.” Mutta aina ei tarvitse olla oma itsensä. Joskus riittää, että on vain mukana.

”Jossain vaiheessa nuoruuttani aloin tajuta, että en voi pelkästään olla himassa levyjen, kirjojen ja leffojen kanssa. Että ehkä minä nyt menen niihin bileisiin, ehkä sieltä löytyykin jotain.”

Ulkopuolisuuden, ironian ja välinpitämättömyyden alta löytyy jotain, mihin Pulkkinen vilpittömästi uskoo.

”Vaikka en todellakaan ole mikään Paulo Coelho, niin sen olen huomannut, että on tärkeää tehdä kaikkea. Ei pidä ajatella, että onko tästä hyötyä tai saako tästä rahaa. Pitää vain mennä mukaan, tutustua ihmisiin. Ehkä se johtaa parin vuoden päästä jopa johonkin hyvään.”

Teksti: Julia Thurén

Kuvat: Konsta Leppänen

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Trendissä keväällä 2015.

Lue myös: Parhaat parisuhdevinkit saa polyamoristeilta