Parhaat parisuhdeneuvot saa polyamoristeilta

Olen lukenut elämäni aikana kymmeniä parisuhde- ja seksioppaita. Olen oppinut, että kumppani ei ole ajatustenlukija ja että hyväksi rakastajaksi ei synnytä vaan opitaan.

Kaikista lukemistani pariterapeuttien viisauksista huolimatta inspiroivimmat parisuhdeneuvoni olen saanut ihmisiltä, jotka eivät ole oikeastaan edes perehtyneet pari- vaan monisuhteisiin.

Törmäsin taannoin amerikkalaiseen klassikkokirjaan The Ethical Slut: A Practical Guide to Polyamory, Open Relationships & Other Adventures. Psykoterapeutti Dossie Eastonin ja kouluttaja-kirjoittaja Janet Hardyn kirjoittama opas käsittelee avoimia suhteita ja polyamoriaa, ja sen lukeminen on kaikin tavoin hyvä tapa avartaa omia käsityksiä rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Erityisesti yhdessä asiassa jokaisen keskiverron yksiavioisen kannattaisi ottaa oppia monisuhteisilta, ja se on mustasukkaisuus.
 

Kukaan ei voi tehdä sinua mustasukkaiseksi, väittävät Easton ja Hardy. Ei ole kumppanisi vika, jos tulet mustasukkaiseksi siitä, että tämä viipyy firman bileissä myöhään. Kauhukuva, jossa kumppanisi karkaa bileistä kuuman työkaverinsa kanssa, on sinun päässäsi, ja silloin se on myös sinun ongelmasi.

Easton ja Hardy eivät väitä, että olisi väärin tai tyhmää tuntea mustasukkaisuutta. Päinvastoin, mustasukkaisuus on täysin luonnollista, kaksikko painottaa, ja monet avoimissa suhteissa elävätkin tuntevat sitä. Heille vapaus vain on tärkeämpää kuin mustasukkaisuuden haittapuolilta välttyminen, ja siksi he ovat opetelleet sietämään tuntemuksiaan ja puhumaan niistä kumppaninsa kanssa.

Ongelma ei olekaan itse mustasukkaisuus vaan se, että me emme halua tuntea sitä. Koska mustasukkaisuus tuntuu sietämättömältä, moni on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei joutuisi kieriskelemään ”miksi se puhuu tuolle niin pitkään?” -ajatusten kanssa.

Pyrkimys minimoida mustasukkaisuutta johtaa helposti kyttäämiseen, rajoittamiseen ja tiukkoihin sääntöihin. Ne puolestaan johtavat vääjäämättä elämän ja ihmissuhteiden kaventumiseen. Tiedän suhteita, joissa kumppania on kielletty tapaamasta eksää, ystävää tai jopa omaa perhettä mustasukkaisuuden takia.

En usko olevani ainoa, jonka mielestä parisuhteen ei pitäisi olla vankila, joka estää ihmistä saamasta uusia ystäviä tai toteuttamasta unelmiaan. Jos oma kumppani on itselle se kaikista rakkain, luulisi, että tämän elämään soisi ihania ihmisiä ja jännittäviä seikkailuja – silläkin uhalla, että itse joutuisi kokemaan epävarmuutta tai menettämisen pelkoa.
 

Usein mustasukkaisuudesta puhutaan kuin se olisi luonnonvoima, jolle ei mahda mitään, vaikka tosiasiassa siihen pätee sama kuin esiintymisjännitykseen tai lentopelkoon: tunne ei ehkä koskaan täysin poistu, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Eihän lentopelkoistakaan neuvota välttämään matkustamista vaan lentämään pelosta huolimatta. Omaa mustasukkaisuuttaan voi käsitellä terapiassa, siitä voi puhua, kirjoittaa, laulaa tai maalata tauluja.

Tärkein Eastonin ja Hardyn neuvoista on kuitenkin tämä: mustasukkaisuudelle ei tarvitse tehdä mitään. Se on lopulta vain tunne, eikä tunteeseen voi kuolla.
 

Pohjimmiltaan mustasukkaisuus on pelkoa toisen menettämisestä. Oikeastaan on erikoista, miten paljon pelko määrittelee suhteitamme aikana, joka tulvii puhetta itsensä ylittämisestä ja epämukavuusalueelle menemisestä.

Parisuhteessa rohkeutta on se, että luottaa rakkauden kestävän pitkät työmatkat ja hyvännäköiset kaverit. Jos suhde todella kaatuu niihin, se olisi kaatunut johonkin muuhunkin.

Harva ihminen on saanut elämäänsä lisää rakkautta kyttäämällä ja rajoittamalla. Rakastaminen on siihen aika paljon varmempi resepti.

Lue muita toimituksen blogissa julkaistuja kolumneja:
 Lehtikaalisipsi ei ole herkku vaan keino hallita elämän epävarmuuttaTurvapaikanhakija, opettele Suomen tavatTätä kukaan ei kerro synnyttämisestä