Rakkaan pitää muuttua

Toimitus

Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa. Molemmissa minua on yritetty muuttaa, ja olen siitä ennen kaikkea kiitollinen.

Pisimmät kehityskeskustelut on käyty luonteestani. Alle parikymppisenä sain kuulla, etten pyytänyt anteeksi. Koskaan. Keneltäkään. Jyräsin myös keskusteluissa. Käytin verbaalisia kikkailuja voittaakseni joka ikisen pikku riidan.

Nykyisessä suhteessani täytän astianpesukoneen väärin.

Olen aina kävellyt aika lysyssä. Puhun usein ihan liian hiljaa.

Juon joskus liikaa.

Unohdan säännöllisesti pitää huolta itsestäni.

”Äläpä lässytä”, on rakkaudellinen vaatimus, jonka kuulen lähes kerran viikossa. Aiheesta.

Viimeisin muutostoive koski viestintääni. ”PUHU! Yritä edes”, vaati poikaystävä, kun yritin paeta ahdistavaa keskustelua Netflixiin. Puhun kyllä asioistani. Mutta vasta sitten, kun tilanne on ohi ja olen järjestänyt kaiken siisteihin pinoihin omassa päässäni. Ilmeisesti se ei toimi läheisessä suhteessa.

Myös painooni on puututtu. Viimeksi silloin, kun lihoin lyhyessä ajassa yli kymmenen kiloa. ”Onko kaikki hyvin?” poikaystävä kysyi suoraan asiasta, joka mietitytti myös ystäviäni. Mutta hän oli ainoa, joka uskalsi ottaa asian puheeksi. Kaikki ei ollut hyvin, joten arvostin sitä, että joku kysyi. Ja auttoi sitten selvittämään, mikä teki elämästä niin raskasta.

Myös minä olen kehottanut rakkaitani muuttumaan ja muuttamaan: vaatteitaan, puhetyyliään, prioriteettejaan, arkisia tapojaan, suhdettaan töihin, ystäviin, rahaan ja perheenjäseniin.

Sillä mielestäni rakasta saa ja joskus jopa pitää yrittää muuttaa. Mitä järkeä on olla suhteessa, jossa molemmilla ei ole tavoitteena kehittyä? 

En ole täydellinen. Ja kumppanini tietää sen. Hänellä ei ole minusta epärealistisia haavekuvia, joiden särkymistä saisin pelätä.

En janoa ylistystä tai sitä, että minut nostetaan jalustalle. Kaikista eniten tarvitsen sitä, että tulen aidosti nähdyksi. Sellaisena kuin olen parhaimmillani ja pahimmillani. Juuri sellaisena hyvin keskeneräisenä ihmisenä, jossa on helkkaristi potentiaalia.

Kommentit

Metsästä törähtää

Mitä järkeä on olla suhteessa, jossa molemmilla ei ole tavoitteena kehittyä? 

Sitä järkeä, että suhde on koti, jossa on pystyttävä rentoutumaan ja tulemaan hyväksytyksi kaikkine huonoine puolineen. Jos kumppani koko ajan luo painetta muutokseen, rentoutuminen ei ole mahdollista.

 

Helmi K
sivulauseita

Tässä tuskin oli kyse jatkuvasta paineesta tai painostuksesta, vaan nimenomaan siitä että se kuka on ihan lähellä näkee usein asioita joita itseltä jää huomaamatta, joissa tosiaan voisi olla muutoksen paikka. Jos paino nousee 10 kg lyhyessä ajassa on aivan eri asia kysyä että onko kaikki ok, mistä moinen johtuu ja saada toinen oikeasti kohtaamaan asia, kun sanoa/painostaa että jos et laihdu takaisin entisiin mittoihin, lähden.

Musta tää oli hieno ja tärkeä teksti. Oon aina ajatellut että läheiset ihmissuhteet ovat parhaimmillaan peilejä joista voi nähdä itsensä parhaimmillaan ja huonoimillaan ja siitä kuvasta voi yhdessä keskustella, avoimesti ja rehellisesti. Se juuri on minusta hyväksyntää.

Metsästä törähtää

Oon aina ajatellut että läheiset ihmissuhteet ovat parhaimmillaan peilejä joista voi nähdä itsensä parhaimmillaan ja huonoimillaan ja siitä kuvasta voi yhdessä keskustella, avoimesti ja rehellisesti. Se juuri on minusta hyväksyntää.

Asiantuntijat eivät kuitenkaan ole rehellisyyden ja jatkuvan kommunikoinnin puolesta. Se on naistenlehtipropagandaa, jolle ei ole tutkimuksellista tukea.

Pitkille toimiville suhteille on ominaista keskinäinen myönteisyys ja jakaminen. Jakaessa on kyettävä valehtelemaan. Rehellisyys suhteessa johtaa kielteisyyteen.

Omia kielteisiä tunteita on pystyttävä nielemään. Yhtä lailla on tärkeää, ettei pyydä kumppaniaan olemaan rehellinen.

Tämä ajatusmalli saattaa tuntua vieraalta, mutta mallia suosittelevat myös mielenterveyden ammattilaiset elämänhallintaan. Psykiatri voi ihan avoimesti todeta, että elämästä kannattaa pyrkiä luomaan harha, eikä kohdata sitä sellaisena kuin se on.

Masentuneiden ihmisten onkin todettu olevan merkittävästi realistisempia kuin terveiden. Tämä realismi näkyy jopa havaintopsykologisissa kokeissa, joissa masentuneet rekisteröivät tapahtumat tarkemmin kuin terveet.

Parisuhteessakin kannattaa pyrkiä myönteiseen harhaan. Kohtaamiseen kannattaa pyrkiä vain maltillisesti. 

Helmi K
sivulauseita

Omat suhtautumiseni, ajatteluni ja tunteeni tämän asian suhteen ei pohjaudu naistenlehtiin vaan opiskeluun, kirjallisuuteen ja pitkäjänteiseen yksilö- ja pariterapiaan sekä juuri omaan parisuhteeseen, ja on nimenomaan luonut myönteisellä tavalla yhteneväisyyden ja erillisyyden tasapainoa joka on mielestäni parisuhteen tärkeimpiä tekijöitä. Peili kun on sekä minulle että meille.

Mutta sinä saat toki elää harhassa. Ei se sinänsä edes yllätä.

Metsästä törähtää

 ja on nimenomaan luonut myönteisellä tavalla yhteneväisyyden ja erillisyyden tasapainoa

Suhdetta tukee ainoastaan kommunikointi ja vastavuoroisuus, joka ei uhkaa. Jos suhteessa joutuu olemaan varpaillaan peläten toisen arviointia tai toisen tuomiota, se etäännyttää puolisoita. Harvat ihmiset jaksavat mennä joka ilta kotiin ja aloittaa puolison miellyttämisen. 

Jos minulle esitettäisiin vaatimus lässyttämisen lopettamisesta, tulkitsisin sen persoonaani kohdistuvana hyökkäyksenä. Sama koskee ulkonäköni kommentointia. Myös puhumaan pakottaminen johtaa ainoastaan vetäytymiseen ja pelokkaaseen kavahtamiseen. 

Tällainen ihmiskuva nyt vain on perin juurin kylmä, pinnallinen: "Olen itsekin kehottanut rakkaitani muuttumaan ja muuttamaan: vaatteitaan, puhetyyliään, prioriteettejaan, arkisia tapojaan, suhdettaan töihin, ystäviin, rahaan ja perheenjäseniin."

 

 

 

 

 

Helmi K
sivulauseita

Jälleen kerran, tekstissä ei missään vaiheessa sanottu joka ilta.

Ja mitä pinnallista on saada toinen esim. pohtimaan prioriteettejaan tai suhdettaan perheenjäseniin. Eikö nuo ole aika syvällä olevia, tärkeitä asioita ihmiselle? Jos esim toisen suhden vaikkapa vanhempiin on yhä aikuisiällä vahingollinen/vaikea/pinnallinen eikö ole hyvä että toinen sanoo sen? Että kierteen voi katkaista? Jos toinen ei sitä näe.

Sinä ajattelet kaiken tämän olevan tuomitsevaa tai arvottavaa kun se rakastavassa suhteessa on juuri päinvastoin, kannustavaa ja rakentavaa. Miksi ihmeessä terveessä, tasa-arvoisessa rakkaussuhteessa olevat haluaisivat uhata tai painostaa?

Metsästä törähtää

Ja mitä pinnallista on saada toinen esim. pohtimaan prioriteettejaan tai suhdettaan perheenjäseniin. 

Se on pinnallista, koska se lähtee itsekkäistä tarpeista. Kun kumppanista pyritään muokkaamaan itselleen mieleistä, kysymys ei ole kunnioituksesta vaan toisen valjastamisesta välineeksi oman edun ajamiseen.

Laita minihame, käytä pitsiä, laihduta, käy treenaamassa parempi vatsa, ole kanssani enemmän, anna peppuseksiä vaikka et tahtoisi, lähde tapaamaan vanhempiani vaikka et tahtoisi, lue enemmän kirjoja sivistyäksesi, seuraa enemmän uutisia, jotta pystyisit keskustelemaan ystävieni kanssa, mene puheterapiaan parantamaan artikulointiasi.

Jos puhe parisuhteessa kiertyy sen ympärille, mitä sinun tulee olla, niin on vaikea nähdä, että suhde voisi olla vastavuoroisesti tasapainoinen. Tällaisessa suhteessa alistuvampi osapuoli antaa aina enemmän periksi pelkän luonteensa vuoksi. Samalla hallitseva osapuoli saattaa kuvitella, että asiat on jotenkin yhteisymmärryksessä neuvoteltu. 

Papris
Odotusta ja opiskelua

No mut eikö tollasessa tilanteessa rehellisyydestä ja kommunikoinnista just olis hyötyä?

Sulla on hyvä pointti tossa, ja varmaan monissa suhteissa onkin noin, että toinen saa puolivahingossa mielipiteensä ja toiveensa useammin läpi, kun toinen vaan antaa periksi. Mutta siinä tulee just kuvaan se vastavuoroisuus ja tasapuolisuus: jos se toisen toiveiden jatkuva kuunteleminen ja täyttäminen ei tunnu hyvältä, niin sit pitää vaan avata suunsa ja sanoa että noi sun vaatimukset ei tunnu kivalta. (Koska ei se toinen välttämättä aina tee sitä ilkeyttään eikä välttämättä oo tajunnut, että vaatii.)

En usko että Jenna tarkoitti tässä jutussa sitä, että vain ja ainoastaan toisen osapuolen pitäis passiivisena mukautua, vaan molemmat muuttuu ja mukautuu sen verran kun itsestä hyvältä tuntuu. Ainahan suhteesta voi lähteä, jos ei enää tunnu. 

Ite oon turvallisessa parisuhteessa oppinut paljon, mm. olemaan murehtimatta jatkuvasti ja sanomaan asioita suorempaan. Juttuja, jotka ovat selkeästi helpottaneet mun omaa oloa (ja varmasti myös kumppanin, jonka ei enää tarvi kuunnella turhanpäiväistä kitinää ja jossittelua). Eihän se ikinä ihanalta tunnu kuulla kritiikkiä itestään, mutta kyllä sen just ja just kestää kuulla rakkaalta, luotettavalta ihmiseltä.

Papris
Odotusta ja opiskelua

No mut eikö tollasessa tilanteessa rehellisyydestä ja kommunikoinnista just olis hyötyä?

Sulla on hyvä pointti tossa, ja varmaan monissa suhteissa onkin noin, että toinen saa puolivahingossa mielipiteensä ja toiveensa useammin läpi, kun toinen vaan antaa periksi. Mutta siinä tulee just kuvaan se vastavuoroisuus ja tasapuolisuus: jos se toisen toiveiden jatkuva kuunteleminen ja täyttäminen ei tunnu hyvältä, niin sit pitää vaan avata suunsa ja sanoa että noi sun vaatimukset ei tunnu kivalta. (Koska ei se toinen välttämättä aina tee sitä ilkeyttään eikä välttämättä oo tajunnut, että vaatii.)

En usko että Jenna tarkoitti tässä jutussa sitä, että vain ja ainoastaan toisen osapuolen pitäis passiivisena mukautua, vaan molemmat muuttuu ja mukautuu sen verran kun itsestä hyvältä tuntuu. Ainahan suhteesta voi lähteä, jos ei enää tunnu. 

Ite oon turvallisessa parisuhteessa oppinut paljon, mm. olemaan murehtimatta jatkuvasti ja sanomaan asioita suorempaan. Juttuja, jotka ovat selkeästi helpottaneet mun omaa oloa (ja varmasti myös kumppanin, jonka ei enää tarvi kuunnella turhanpäiväistä kitinää ja jossittelua). Eihän se ikinä ihanalta tunnu kuulla kritiikkiä itestään, mutta kyllä sen just ja just kestää kuulla rakkaalta, luotettavalta ihmiseltä.

Papris
Odotusta ja opiskelua

"Asiantuntijat eivät ole rehellisyyden ja jatkuvan kommunkoinnin puolesta." Ketkä asiantuntijat? Ja eivät kai ne kaikentietävät asiantuntijatkaan ole aina ihan geneerinen joukko, jolla olisi hallussaan joku absoluuttinen totuus siitä miten ihmisten kanssa toimitaan?

Meillä psykan laitoksella Turussa ainakin kuuluu pakollisiin kursseihin ryhmädynamiikan intensiivikurssi, jossa sulkeudutaan pieneen huoneeseen pienryhmän kanssa 6 tunniksi joka päivä yhden viikon ajaksi. Huoneessa on vain patjoja ja muut ihmiset, ainut vaatimus on kommunikoida tässä ja nyt ja ennen kaikkea olla rehellinen kaikista tuntemuksistaan. Ihan helvetin vaikeaa ja samalla maailman palkitsevinta, kun ei saa valehdella tunteistaan eikä voi piiloutua minkäänlaisten turvallisten puheenaiheiden taakse. Ja tätä kurssia pidetään tosi tärkeänä, koska siinä viikon aikana oppii, miltä tuntuu kohdata toinen ihminen paljaimmillaan. Tuntuisi oudolta, että tulevaisuudessa minun pitäisi pistää ne tärkeät opit pakettiin ja alkaa sanoa asiakkailleni, että rehellisyys ja avoin kommunikointi on propagandaa. 

Ainiin ja ilmiölle on nimikin: konfrontaatio. Se tarkoittaa vaikeidenkin asioiden puheeksiottamista rakentavalla tavalla - pohjalla nimenomaan ajatus toisen hyvinvoinnista, ei satuttamisesta. Henkinen väkivalta on asia erikseen.

tttttttttt (Ei varmistettu)

Mä olen nyökytellyt jokaiselle Persun kommentille tässä ketjussa - ja sitten törmäsin tässä kommentissa sinun viimeiseen lauseeseesi, josta löytyi avainsana: henkinen väkivalta. Veikkaan, että moni aiemmassa tai nykyisessä suhteessaan henkistä väkivaltaa kokenut lukee Jennan tekstin pelokkain tuntein (ellei sitten ole päässyt purkamaan tuntojaan terapiassa tms). Kun on kerran kokenut rankkaa tylytystä vuosikausia, kun se ihminen, jonka pitäisi olla kaikkein rakkain, on yrittänyt muokata ja muuttaa itseä mieleisekseen mitä julmimmin keinoin, on hirveän vaikeaa oppia ottamaan vastaan tervettä kritiikkiä ja muutospainetta uudessa suhteessa. Kaikki sellainen tuntuu paluulta henkiseen väkivaltaan. Itse siis ymmärrän Persun kommentit ihan täysin, juurikin tästä henkistä väkivaltaa kokeneen näkökulmasta. Väkivaltaa kokeneelle ei voi vain sanoa, että hei, tää on rakentavaa kritiikkiä ja tarkoitan vain hyvää, tällainen hyvän ihmissuhteen pitääkin olla. Samoja sanoja on todennäköisesti käyttänyt se väkivallan tekijäkin. Ei ole ihan kaikista helpoin yhtälö.

Papris
Odotusta ja opiskelua

Olipas silmiä avaava kommentti, vau. Tässä sen huomaa, miten kaikkea lukee ja tulkitsee aina niin paljon niiden omien kokemusten pohjalta: kun ei ole tuollaista kokenut, on aika helppo ainakin ajatuksen tasolla vetää raja noiden kahden välille, eikä tule heti ajatelleeksikaan ettei se kaikilla ole niin. (Ja tästä syystä ei itse ymmärrä miksi joku toinen ei ymmärrä asiaa samalla tavalla.)

Eli kiitos uudesta näkökulmasta ja toivottavasti et joudu enää vastaavaa kokemaan <3

Helmi K
sivulauseita

Mullakin avasi silmiä tämä, ettei erilaisella taustalla tosiaan ole mahdollista tai ainakaan kovin helppoa erottaa kriittistä, rakentavaa keskustelua ja henkistä väkivaltaa toisistaan. 

Mutta jäin myös yllä aiheesta vääntämään, koska mun mielestä Jennan tekstistä oli mahdollista lukea että kyseessä on ollut ja on tasapainoinen ja terve parisuhde, ja sellaisessa hänen mainitsemat keinot ja tavat ovat (minustakin) toimivia, rakentavia ja rakastavia.

 

Metsästä törähtää

Kun on kerran kokenut rankkaa tylytystä vuosikausia, kun se ihminen, jonka pitäisi olla kaikkein rakkain, on yrittänyt muokata ja muuttaa itseä mieleisekseen mitä julmimmin keinoin, on hirveän vaikeaa oppia ottamaan vastaan tervettä kritiikkiä ja muutospainetta uudessa suhteessa. 

On syy mikä tahansa (esimerkiksi arvaamaton ja mihinkään tyytymätön persoonallisuushäiriöinen äiti), niin aina täytyy huolehtia siitä, ettei kävele kumppaninsa rajojen yli. Kukaan ei voi itse kumppaninsa rajoja määrittää. Kukaan ei voi toisen puolesta päättää, mitä asioita parisuhteessa saa käsitellä ja millä tavalla. Kukaan ei voi toisen puolesta tietää, mitä asioita häneltä saa vaatia.

Vaikka kuinka kokisi, että parisuhteessa on vakava kriisi, joka on käsiteltävä, niin koettu kriisi ei tarkoita oikeutta ruveta ratkomaan kriisiä yhdessä. Ensin täytyy saada toiselta lupa kriisin ratkomisen aloittamiseen, eikä lupaa siihen välttämättä heru.

Tämän vuoksi parisuhteessa on suuri joukko kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisuja, koska jommalta kummalta tai kummaltakin puuttuu motivaatio tai kyky asioiden käsittelyyn. Usein on myös niin, että vaikka halua ja kykyä olisi, niin ratkaisuja ei ole.

Sarjasuhteilu sen kuin yleistyy ja liittojen kestot lyhenevät, vaikka ihmiset panostavat parisuhteisiin enemmän kuin koskaan ennen. Kannattaisikohan joskus puhua vähemmän, toitottaa totuutta vähemmän ja keskittää huomio myönteisiin tekoihin itsensä kehittämisen ja kumppanin kohtaamisen sijaan?

Papris
Odotusta ja opiskelua

Mutta miten ne toisen rajat sitten oppii, jos ei puhumalla ja yhteentörmäyksillä? Ja eikö suhteessa oo aika yksinäistä olla, jos ei saa ikinä omilla ehdoillaan ottaa mieltä vaivaavia asioita käsiteltäväksi? 

Saan kyllä jollain tapaa kiinni sun ajatuksista, mutta jotenkin silti ne tuntuu aika mustavalkoisilta ja kuulostaa siltä, ettei vaikeista ja isoista asioista saisi ollenkaan vääntää, koska se olis mitä.. yksityisyydensuojan rikkomista? Epäkohteliasta?

Vaikka niitähän se parisuhde just vaatii. Ei tietenkään koko ajan, ja munkin mielestä on tärkeää myös yhtälailla huomioida positiivisesti ja vaan elää sitä arkea ilman, että analysoi koko ajan kaikkea puhki. 

Mutta kyllä sellanen pinnan alle menevä keskustelu - riitelykin - on mun mielestä yks parisuhteen parhaimpia puolia. Koska siinä usein kuulee kritiikin lisäksi hyviäkin asioita ja opitaan toisista lisää. Ja onhan sellasta keskustelua paljon mielenkiintosempi käydä kun arkikeskustelua, kunnon parisuhteen kehityskeskustelusta saa aina hyvän adrenaliiniryöpyn. :D (Edelleen siis oletuksena se että suhde on tasa-arvoinen.)

Mutta joo, turha kai näistä on kauheesti vääntää, kun on niiin henkilökohtaisia asioita ja mielipiteitä. Kai se on pääasia että löytää sit sellaisen kumppanin, jolla on samanlaiset arvot. :)

Helmi K
sivulauseita

Mä oon kyllä niin täysin samoilla linjoilla sun kanssa.

Varsinkin kun Jennan jutussa ja keskustelussa on musta ollut ihan selkeää se, että vääntäminen, kritiikki, muutosehdotukset ja riitely ovat tärkeä osa tervettä parisuhdetta jos ja kun molemmat ovat siihen halukkaita. Se, miksi joku pysyy suhteessa jossa tällaiseen ei ole halukkuutta on toinen asia. Kai kaikki nyt ymmärtää ettei kenellekään ole oikeutta pakottaa toista muuttumaan? Että ei ketään saa pakottaa mihinkään. Että hyvässä suhteessa ei tarvitse ajatella toisen motiivien olevan itsekkäitä tai toista haavoittavia, tietenkään. Että kun hyvässä rakastavassa suhteessa sanoo toiselle että sinulle ja meille tekisi hyvää jos opettelisit keskustelemaan silloin kun tilanne on päällä, että opettelisit kuuntelemaan mitä sanon, että näkisit miten äitisi sinuun aina vaikuttaa, että sinulle sopii sininen väri paremmin kuin vihreä, sitä tarkoittaa ja haluaa toiselle hyvää.

Ymmärrän että jokaisella on oma historiansa mutta (kuten ennenkin täällä Lilyssä) mua vähän turhauttaa se että ihan jokainen erityistapaus pitäisi teksteissä ottaa huomioon, tai erikseen oikein alleviivata että tässä on nyt sitten kysymys suhteesta joka on terveellä, aikuisella, tasa-arvoisella, hyvällä pohjalla. 

Että tämmöinen teksti on mahdollista nähdä prvosoivana ja loukkaavana niitä kohtaan jotka ovat joutuneet kohtaamaan henkistä väkivaltaa, on minusta hämmentävää ja vähän jopa turhauttavaa. Vaikkakin vain näin keskusteluosion puolella. Ehkä mä nyt kuitenkin olen sanonut tämän saman asian tarpeeksi monta kertaa :)

Metsästä törähtää

mutta jotenkin silti ne tuntuu aika mustavalkoisilta ja kuulostaa siltä, ettei vaikeista ja isoista asioista saisi ollenkaan vääntää, koska se olis mitä.. yksityisyydensuojan rikkomista?

Minusta vaikeisiin kysymyksiin ei ole olemassa sanallisia ratkaisuja. Aina kun puhuminen aloitetaan, luonnostaan alistuvampi osapuoli häviää. Tiedän tämän hyvin, koska olen itse alistuva. Pelkään ja inhoan riitelemistä, vihaan konflikteja, enkä jaksa puolustaa itseäni, joten annan periksi. Tämä johtaa tyytymättömyyteen ja yksinäisyyteen, joita vastapuoli ei välttämättä tunnista, koska hän kuvittelee, että roolit on neuvoteltu, vaikka oikeasti roolien perustana on vain konfliktien välttely.

Ammattiauttajista ei ole apua, koska kotona sama persoonien epävireinen tanssi jatkuu riippumatta siitä, mitä neuvonnassa on puhuttu. Hallitsevampi persoona voittaa aina, vaikka hän kuinka pyrkisi kohtaamiseen.  

Mutta kyllä sellanen pinnan alle menevä keskustelu - riitelykin - on mun mielestä yks parisuhteen parhaimpia puolia.

Minusta mikään rikkova ei vahvista parisuhdetta. Muistan edelleen 20 vuoden takaiset parisuhderiidat. Ne ovat vieläkin niin kirkkaina mielessäni, että saatan ajatella niitä unta yrittäessäni. Eivät ne ainakaan minua auttaneet rakentamaan suhdetta. Nuo suhteet päättyivät eroihin.

Nykyisessä pitkässä suhteessani en ole riidellyt kunnolla kertaakaan. Emme myöskään mökötä. Tässä on hyvä olla, koska tämä on koti, jossa kohtaaminen perustuu hiljaiseen tietoon ja hiljaiseen kohtaamiseen, epävarmuuden hyväksymiseen ja kuunteluun eikä vastavuoroiseen julistamiseen. 

Piparkakku (Ei varmistettu)

Mielenterveyspalveluiden pitkäaikaisena suurkuluttajana täytyy kyllä todeta, ettei yksikään lääkäreistäni tai terapeuteistani ole koskaan, milloinkaan, millään tavalla kehottanut käyttämään todellisuuspakoa elämänhallinnan välineenä. Sekä lääkitykseni että terapiani tarkoituksena on nimenomaan elämän kohtaaminen sellaisena, kuin se on.

saarah
visual diary

Ah, niin viisasta tekstiä!

Puhun kyllä asioistani. Mutta vasta sitten, kun tilanne on ohi ja olen järjestänyt kaiken siisteihin pinoihin omassa päässäni -kohta kuulostaa erityisen tutulta ex-suhteista.

Julian 365

Sinänsä mahtavaa, että muillakin on kanssani samantyyppisiä kokemuksia. Itse uskon vahvasti avoimeen keskusteluun ihan kaikesta - niin töissä kuin parisuhteissa. Itselläni on ollut täysi työ opetella sanomaan heti, jos joku harmittaa/ärsyttää/inhottaa. Ei viikon tai kuukauden päästä auta enää todeta, että "en pitänyt tavasta jolla hoidit sen ja sen tilanteen". Itse jotenkin silloin kuvittelin, että niin se toimii...

Jos emme olisi mieheni kanssa ryhtyneet opettelemaan avoimuutta, emme olisi enää tässä. Jos yrittäisimme luoda jotain harhaa, ajautuisimme tahoillamme toisten syliin. Jos emme ikinä kehity, jää suhdekin paikoilleen ja lopulta kuolee. 

Tää on niin totta. Koska jos ei elämän läheisin ihminen voi puhua sydämestään toiselle ikäviäkin asioita, niin siinähän tukahduttaa itseään. Teeskentelee ettei toisen ihmisen viat vaivaa. 

 

Mutta kun, mitä jos kumppani, no ehkä haluaisi muuttua/parantaa tapojaan muttei sitä tee? Miten kauan siitä voi huomauttaa. Pitääkö hyväksyä kumppani virheineen vai päästää menemään ja etsiä uusi. 

Emma

Siis ei tässä muuta, kuin että

ystävällinen hei! 

Muistan sut kommenttilaatikoista, olipa hauska nähdä tuttu nimi :)

Hei kuule täällä ollaan :) Tuun niin iloiseksi kun joku tunnistaa, kiitos! <3

 

Metsästä törähtää

Mutta kun, mitä jos kumppani, no ehkä haluaisi muuttua/parantaa tapojaan muttei sitä tee? Miten kauan siitä voi huomauttaa. Pitääkö hyväksyä kumppani virheineen vai päästää menemään ja etsiä uusi. 

Käsitykseni on, että moniin vuosikymmenten liittoihin mahtuu jaksoja, joissa kumppania suorastaan vihataan. 

Ehdotan siis, että ainakin 5-10 vuotta kannattaa katsella, kuinka tunteet kehittyvät ja elo ohjautuu. Pari kolme vuotta vihaa ja inhoa ja siihen päälle reilut viisi vuotta silkkaa välinpitämättömyyttä on vielä lyhyt aika suhteutettuna kymmeniin yhteisiin vuosiin.

Pitkän parisuhteen lähtökohta on biologisesti katsoen aina luonnoton. Ihmisen tekee mieli vaihtaa kumppaniaan. Pitkä parisuhde on siis valinta samalla tavalla kuin kasvissyönti. Se vaatii uhrautumista, sietämistä ja ideologiaa. Jos menee biologiansa ja välittömien tarpeidensa ohjaamana, edessä on usemmissa tapauksissa ero. Poikkeusia on toki joukossa.

kuusipuu (Ei varmistettu)

Hyi miten ahdistava kuva parisuhteesta. Jos olo olisi vaikkapa työpaikalla tuonkaltaista helvettiä, kuka ei alkaisi pakkaamaan laukkuaan? Pitkissä suhteissa tulee väistämättä vaikeita jaksoja, mutta jos puolison ainoa tunne toista osapuolta kohtaan on viiden vuoden välinpitämättömyys, täytyy olla harvinaisen tunnevammainen itse että sitä kestää. Sellaista kohtelua mitä ei katselisi omalta perheeltään, ystäviltään tai itseltään ei tarvitse myöskään katsella puolisoltaan.

Metsästä törähtää

Hyi miten ahdistava kuva parisuhteesta.

Ei lähteminenkään ole helppo ratkaisu. Monet nuoruusiän jälkeen lähteneet eivät enää kunnollista kumppania löydä tai ajautuvat uusperhehelvettiin, jossa elämänsisällöksi muodostuu työlään arjen pyörittäminen eikä parisuhde.

Ymmärrän kumppanin kevyen vaihtamisen, jos on nuori ja vielä tutustuu itseensä ja etsii itselleen sopivaa. Mutta kun yhteistä historiaa on jo pitemmälti takana, niin silloin myös vaihtamisen riski on huomattava. 

Yli kymmenen vuoden suhteen erosta toipumiseen menee helposti ainakin viisi vuotta. Sitten uuden kumppanin löytämiseen saattaa kulua helposti seuraavat viisi vuotta eikä kumppania välttämättä löydy lainkaan. Ihminen tuppaa ikääntyessään kranttuuntumaan, koska tuntee itsensä ja elämän reaaliteetit paremmin.

Ei se paskan suhteen eläminen siis kokonaisuus huomioiden välttämättä huono ratkaisu ole. Siinä kun voi käydä niinkin, että pitkän kylmän jakson jälkeen lämpenee. Yhteisellä historialla on kummallinen voima.

kuusipuu (Ei varmistettu)

En kritisoi sinänsä liitossa pysymistä, vaan sellaista mentaliteettia, jossa on normaalia kohdella toisia, koko ajan lähiympäristössä olevia ihmisiä välinpitämättömästi vuosikausia. Minusta tuo ei ole normaalia ihmisten toimintaa läheisissä ihmissuhteissa. Maltti on hyväksi pitkissä suhteissa, mutta vaikka vaikeita aikoja olisikin, itseltään ja puolisoltaan voi odottaa ystävällistä ja välittävää käytöstä.

Minua hämmentää suuresti opportunistinen ajattelutapasi, jossa oman suhteen jatkuvuuden takaa lähinnä se, että seuraava suhde ei ole taattu, ja kehotetaan olemaan mieluummin huonossa liitossa puolisoaan ja itseään kiusaten ja samalla hehkutetaan kuinka epäluonnollista se on olla yhden kumppanin kanssa. No ihmekö tuo on että tuntuu epäluonnolliselta, jos on huono suhde. Samoin minua hämmentää tuo totaalinen oman vastuun pakoilu suhteessa - niin kuin asiat vaan itsestään lämpenisivät ilman puolisoiden itsensä puuttumista asiaan, kun samalla voi itse huseerata ties missä nettipalstoilla valittaen kohtaloaan. Minä ainakin olen liian vanha enää tyytymään kohtalon vietäväksi, ja olen tarttunut niihin asioihin jolla todella on suhteessa väliä empimättä, oman ja toisen haavoittuvaisuuden tunnistaen. Nämä asiat tuskin aikuisten ihmisten suhteissa enää ovat mitään pinnallisia asioita. Siitä olen samaa mieltä kanssasi, että on ainakin minusta epäasiallista puuttua negatiivisesti toisen ulkonäköön tai temperamenttiin silloin, kun se ei vaikuta varsinaisesti suhteeseen.

Jutun otsikko sai mulla karvat pystyyn, mutta itse juttu olikin sitten ihan hyvä. Itse on sitä mieltä, että toista ei kannata yrittää muuttaa koska se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihminen voi muuttua, mutta vain omasta tahdostaan. Lisäksi jos on kokoajan tarve muuttaa toista niin minusta se kertoo siitä, että ei täysin hyväksy kumppaniaan sellaisena kuin tämä on. Suhteen tulee lähteä siitä, että vaikka puoliso olisi ikuisesti just tuollainen eikä muuttuisi piirun vertaa, niin sitä rakastaisi sittenkin ja ehkä juuri siksi. Mutta minusta se mistä jutussa puhutaan on hieman eri asia. Kyllä minäkin toivon, että minulle huomautetaan jos lihon10kg, tai kerrotaan jos käyttäydyn jatkuvasti huonosti. Rehellinen ja avoin keskustelu parisuhteessa on kaiken edellytys. Kaverit jättää monia asioita kertomatta, mutta puolison tulee olla se joka uskaltaa sanoa ja kommentoida.  Myös vaikeista asioista pitää pystyä puhua. Jos toisessa ottaa joku asia aivoon, niin siitä pitää voida sanoa. Asioiden patoaminen ei johda mihinkään hyvään. Minusta se ei kuitenkaan tarkoita samaa asiaa kuin toisen ihmisen muuttaminen. Jos kerron puolisolleni, että minua ottaa  aivoon se tapa, millä hän jättää vaatteitaan ympäri asuntoa, kertoo se enemmän minusta kuin puolisostani. Minua ärsyttää, minua ottaa päähän ja tuon esille sen, että se miksi MINÄ olen pahalla tuulella johtuu näistä vaatteista. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka sanon sen asian 100 kertaa tai vaikka useammin, ne vaatteet eivät tule koskaan löytämään tietään sen paremmin kaappiin kuin pyykkikorinkaan. Minä hyväksyn tämän, mutta aina sopivin väliasioin minun on siitä itseni takia avauduttava. Rakastan puolisoani tästä sotkuisuudesta huolimatta. Rehellisyys ja muuttaminen on minusta eri asioita. Mutta jokainen voi käyttää niitä termejä joita haluaa.

HanKo
Running on Tofu

Tää juttu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja herätti henkiin muutamat menneisyyden haamut eikä todellakaan hyvällä tavalla...

En halua tarkemmin menneisyyttäni avata, mutta sanotaanko että täällä on kans nyökkäilty Persun kommenteille.

Kehittyminen ihmisenä on hyvä juttu, mutta sen täytyy lähteä omasta halusta, ei toisen painostuksesta. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Juu, aikalailla samoja tuntemuksia heräsi itsellänikin. Kunnes sitten muistin että ainiin, terveessä parisuhteessa voidaan antaa kritiikkiä ilman että sen tarkoitus on murentaa taas vähäsen kumppanin omanarvontuntoa. Itse tosin toivon että parisuhde olisi paikka jossa voisi levätä omana itsenään ilman painetta muuttua ja toteuttaa toisen tarvetta saada omia toiveita täyttävä puoliso. Ymmärrän että esimerkiksi kymmenen kilon lihomista ei sivuuttaa huomauttamatta, mutta muissa tapauksissa ehkä parempi lähestymistapa olisi kuunteleminen, toisen kannalta asian katsominen ja hyväksyminen että toinen on epätäydellinen monilta osin. Jokaisessa suhteessa on toki oma dynamiikkansa eikä rankkakaan arvostelu ole tietenkään automaattisesti väkivaltaista. Ihmiset myös haluavat lähtökohtaisesti eri asioita suhteiltaan.

Pumpulipää

Argh kirjoitin pitkän kommentin ja sitten painoin hutiin ja se katosi...

Mutta yritin siis sanoa, että kuinka ihminen voi kehittyä, jos hän ei ymmärrä mikä on pielessä. Ihmisellä on usein halua uskoa siihen, että itse on hyvä ja oikeassa. Toista ei tietenkään voi eikä saa muuttaa kiristämällä ja painostamalla, mutta mielestäni omat toiveet pitää ehdottomasti ilmaista toiselle selkeästi.

Olen esimerkiksi itse melko sotkuinen ihminen. Viihdyn hyvin melko epäjärjestyksessäkin olevassa kodissa, ja minulla on melko korkea kynnys siivota. Olen kuitenkin yrittänyt alkaa kehittämään itseäni järjestelmälliseksi vasta, kun mieheni sai minut vihdoin ymmärtämään, että hän viihtyisi paremmin kotona ja kotiin olisi mukavampi tulla, jos siellä olisi siistimpää enkä levittelisi omia tavaroitani niin paljon. Luultavasti en edes yrittäisi olla siistimpi, jos se ei häntä häiritsisi.

Miehelläni taas oli paha tapa, että jos häneltä kysyi jotain, mihin hän ei tiennyt vastausta, hän ei reagoinut kysymykseen mitenkään. Minut tämä sai usein arkena ihan raivon partaalle, ja huomautin asiasta aina näin tapahtuessa. Hän opetteli vastaamaan "en tiedä" ja nyt kommunikointi on taas paljon mukavampaa. Olisiko minun pitänyt olla hiljaa?

Oma puolisonsa täytyy toki tuntea niin hyvin, että ymmärtää mistä asioista voi huomauttaa ja miten. Masentuneelle ei kannata sanoa "Haluaisin että olisit iloisempi" eikä painosta kannata huomauttaa sanoin "Haluaisin että laihdut". Toisen terveydestä huolestuminen kuitenkin kuuluu mielestäni läheisen tehtäviin.

Ihminen ei ole vain ajopuu, joka liikkuu ja muuttuu satunnaisesti johonkin suuntaan, vaan voimme aktiivisesti muuttaa itseämme. Mihin suuntaan, siihen toinen mielestäni voi esittää toiveita. Ehkä tätä keskustelua vaivaa mustavalkoisuus, eli ei nähdä, miten eri tavoilla toisen olemiseen voi puuttua.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielestäni ihmisen kuuluu saada parisuhteessa olla oma itsensä. Jos edes parisuhteessa ei kelpaa itsenään niin missä ihmeessä tässä maailmassa kelpaa?
Voi toki toivoa että sotkuinen kumppani siivoaisi jälkensä paremmin, mutta se ei ole toisen muuttamista vaan kumppanin päätös toimia omia tottumuksiaan vastaan koska tietää että toiselle siisteys on tärkeää. Kumppani voi myös yrittää itse sopeutua hieman sotkuisempaan elämään. Sama toimii vaikkapa kommunissakin, parisuhde on kompromisseja. Toinen ei välttämättä edes osaa kommunikoida eri tavalla jos on koko elämänsä pärjännyt omalla tavallaan. Silloin kumppanin pitäisi nähdä tilanne myös hänen kannaltaan ja olla kärsivällinen.
Uskon että monet ongelmat parisuhteessa olisivat ratkaistavissa jos ensin ajateltaisi mitä itse voi tehdä ja vasta sitten mitä toisen pitäisi... Toisen muuttaminen on itsekästä ja voi lopulta johtaa valtapeliin jossa toinen tekee kuitenkin kaiken väärin. Ihminen on loputon suo kaikenlaisia muuttamista kaipaavia pikkuvikoja, mihin raja sitten vedetään.

Spf (Ei varmistettu)

Minulla itselläni on ikävä tapa puhua suuttuessani/ärsyyntyessäni aviomiehelleni ikävästi ja kiukutella naurettavasti. Tämä käytös on luultavasti perua lapsuudessa saaduista käytösmalleista, sillä sisareni toimii hyvin samalla tavalla. Haluaisin kuitenkin tavasta eroon, sillä itse en vastaavaa käyttäytymistä puolisoltani hyväksyisi. Niinpä olemme puolisoni kanssa sopineet, että hän sanoo minulle ääneen milloin sorrun tuohon. Itse kun sitä ei siinä tilanteessa välttämättä tajua, tai ei ainakaan osaa lopettaa ennen kuin toinen huomauttaa asiasta. Minä siis nimenomaan haluaisin kehittyä tässä mielessä, ja olen siihen pyytänyt puolisoltani tukea. Mutta entä jos en itse tiedostaisi tätä? Eikö puolisoni saisi sanoa minulle, että toivoo minun käyttäytyvän toisin? Vaikka muutos olisi koko perheemme kannalta hyödyllinen? En osaa nähdä asiaa siten, että minun pitäisi vain saada olla oma itseni, vaikka siitä sitten kärsivät muut perheenjäsenet.

Kommentoi