Rakkaan pitää muuttua

jenna_header.png

Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa. Molemmissa minua on yritetty muuttaa, ja olen siitä ennen kaikkea kiitollinen.

Pisimmät kehityskeskustelut on käyty luonteestani. Alle parikymppisenä sain kuulla, etten pyytänyt anteeksi. Koskaan. Keneltäkään. Jyräsin myös keskusteluissa. Käytin verbaalisia kikkailuja voittaakseni joka ikisen pikku riidan.

Nykyisessä suhteessani täytän astianpesukoneen väärin.

Olen aina kävellyt aika lysyssä. Puhun usein ihan liian hiljaa.

Juon joskus liikaa.

Unohdan säännöllisesti pitää huolta itsestäni.

Äläpä lässytä, on rakkaudellinen vaatimus, jonka kuulen lähes kerran viikossa. Aiheesta.

Viimeisin muutostoive koski viestintääni. PUHU! Yritä edes, vaati poikaystävä, kun yritin paeta ahdistavaa keskustelua Netflixiin. Puhun kyllä asioistani. Mutta vasta sitten, kun tilanne on ohi ja olen järjestänyt kaiken siisteihin pinoihin omassa päässäni. Ilmeisesti se ei toimi läheisessä suhteessa.

Myös painooni on puututtu. Viimeksi silloin, kun lihoin lyhyessä ajassa yli kymmenen kiloa. Onko kaikki hyvin?” poikaystävä kysyi suoraan asiasta, joka mietitytti myös ystäviäni. Mutta hän oli ainoa, joka uskalsi ottaa asian puheeksi. Kaikki ei ollut hyvin, joten arvostin sitä, että joku kysyi. Ja auttoi sitten selvittämään, mikä teki elämästä niin raskasta.

Myös minä olen kehottanut rakkaitani muuttumaan ja muuttamaan: vaatteitaan, puhetyyliään, prioriteettejaan, arkisia tapojaan, suhdettaan töihin, ystäviin, rahaan ja perheenjäseniin.

Sillä mielestäni rakasta saa ja joskus jopa pitää yrittää muuttaa. Mitä järkeä on olla suhteessa, jossa molemmilla ei ole tavoitteena kehittyä? 

En ole täydellinen. Ja kumppanini tietää sen. Hänellä ei ole minusta epärealistisia haavekuvia, joiden särkymistä saisin pelätä.

En janoa ylistystä tai sitä, että minut nostetaan jalustalle. Kaikista eniten tarvitsen sitä, että tulen aidosti nähdyksi. Sellaisena kuin olen parhaimmillani ja pahimmillani. Juuri sellaisena hyvin keskeneräisenä ihmisenä, jossa on helkkaristi potentiaalia.

Kommentit (34)
  1. Tää juttu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja herätti henkiin muutamat menneisyyden haamut eikä todellakaan hyvällä tavalla…

    En halua tarkemmin menneisyyttäni avata, mutta sanotaanko että täällä on kans nyökkäilty Persun kommenteille.

    Kehittyminen ihmisenä on hyvä juttu, mutta sen täytyy lähteä omasta halusta, ei toisen painostuksesta. 

    1. Juu, aikalailla samoja tuntemuksia heräsi itsellänikin. Kunnes sitten muistin että ainiin, terveessä parisuhteessa voidaan antaa kritiikkiä ilman että sen tarkoitus on murentaa taas vähäsen kumppanin omanarvontuntoa. Itse tosin toivon että parisuhde olisi paikka jossa voisi levätä omana itsenään ilman painetta muuttua ja toteuttaa toisen tarvetta saada omia toiveita täyttävä puoliso. Ymmärrän että esimerkiksi kymmenen kilon lihomista ei sivuuttaa huomauttamatta, mutta muissa tapauksissa ehkä parempi lähestymistapa olisi kuunteleminen, toisen kannalta asian katsominen ja hyväksyminen että toinen on epätäydellinen monilta osin. Jokaisessa suhteessa on toki oma dynamiikkansa eikä rankkakaan arvostelu ole tietenkään automaattisesti väkivaltaista. Ihmiset myös haluavat lähtökohtaisesti eri asioita suhteiltaan.

    2. Argh kirjoitin pitkän kommentin ja sitten painoin hutiin ja se katosi…

      Mutta yritin siis sanoa, että kuinka ihminen voi kehittyä, jos hän ei ymmärrä mikä on pielessä. Ihmisellä on usein halua uskoa siihen, että itse on hyvä ja oikeassa. Toista ei tietenkään voi eikä saa muuttaa kiristämällä ja painostamalla, mutta mielestäni omat toiveet pitää ehdottomasti ilmaista toiselle selkeästi.

      Olen esimerkiksi itse melko sotkuinen ihminen. Viihdyn hyvin melko epäjärjestyksessäkin olevassa kodissa, ja minulla on melko korkea kynnys siivota. Olen kuitenkin yrittänyt alkaa kehittämään itseäni järjestelmälliseksi vasta, kun mieheni sai minut vihdoin ymmärtämään, että hän viihtyisi paremmin kotona ja kotiin olisi mukavampi tulla, jos siellä olisi siistimpää enkä levittelisi omia tavaroitani niin paljon. Luultavasti en edes yrittäisi olla siistimpi, jos se ei häntä häiritsisi.

      Miehelläni taas oli paha tapa, että jos häneltä kysyi jotain, mihin hän ei tiennyt vastausta, hän ei reagoinut kysymykseen mitenkään. Minut tämä sai usein arkena ihan raivon partaalle, ja huomautin asiasta aina näin tapahtuessa. Hän opetteli vastaamaan ”en tiedä” ja nyt kommunikointi on taas paljon mukavampaa. Olisiko minun pitänyt olla hiljaa?

      Oma puolisonsa täytyy toki tuntea niin hyvin, että ymmärtää mistä asioista voi huomauttaa ja miten. Masentuneelle ei kannata sanoa ”Haluaisin että olisit iloisempi” eikä painosta kannata huomauttaa sanoin ”Haluaisin että laihdut”. Toisen terveydestä huolestuminen kuitenkin kuuluu mielestäni läheisen tehtäviin.

      Ihminen ei ole vain ajopuu, joka liikkuu ja muuttuu satunnaisesti johonkin suuntaan, vaan voimme aktiivisesti muuttaa itseämme. Mihin suuntaan, siihen toinen mielestäni voi esittää toiveita. Ehkä tätä keskustelua vaivaa mustavalkoisuus, eli ei nähdä, miten eri tavoilla toisen olemiseen voi puuttua.

      1. Mielestäni ihmisen kuuluu saada parisuhteessa olla oma itsensä. Jos edes parisuhteessa ei kelpaa itsenään niin missä ihmeessä tässä maailmassa kelpaa?
        Voi toki toivoa että sotkuinen kumppani siivoaisi jälkensä paremmin, mutta se ei ole toisen muuttamista vaan kumppanin päätös toimia omia tottumuksiaan vastaan koska tietää että toiselle siisteys on tärkeää. Kumppani voi myös yrittää itse sopeutua hieman sotkuisempaan elämään. Sama toimii vaikkapa kommunissakin, parisuhde on kompromisseja. Toinen ei välttämättä edes osaa kommunikoida eri tavalla jos on koko elämänsä pärjännyt omalla tavallaan. Silloin kumppanin pitäisi nähdä tilanne myös hänen kannaltaan ja olla kärsivällinen.
        Uskon että monet ongelmat parisuhteessa olisivat ratkaistavissa jos ensin ajateltaisi mitä itse voi tehdä ja vasta sitten mitä toisen pitäisi… Toisen muuttaminen on itsekästä ja voi lopulta johtaa valtapeliin jossa toinen tekee kuitenkin kaiken väärin. Ihminen on loputon suo kaikenlaisia muuttamista kaipaavia pikkuvikoja, mihin raja sitten vedetään.

        1. Minulla itselläni on ikävä tapa puhua suuttuessani/ärsyyntyessäni aviomiehelleni ikävästi ja kiukutella naurettavasti. Tämä käytös on luultavasti perua lapsuudessa saaduista käytösmalleista, sillä sisareni toimii hyvin samalla tavalla. Haluaisin kuitenkin tavasta eroon, sillä itse en vastaavaa käyttäytymistä puolisoltani hyväksyisi. Niinpä olemme puolisoni kanssa sopineet, että hän sanoo minulle ääneen milloin sorrun tuohon. Itse kun sitä ei siinä tilanteessa välttämättä tajua, tai ei ainakaan osaa lopettaa ennen kuin toinen huomauttaa asiasta. Minä siis nimenomaan haluaisin kehittyä tässä mielessä, ja olen siihen pyytänyt puolisoltani tukea. Mutta entä jos en itse tiedostaisi tätä? Eikö puolisoni saisi sanoa minulle, että toivoo minun käyttäytyvän toisin? Vaikka muutos olisi koko perheemme kannalta hyödyllinen? En osaa nähdä asiaa siten, että minun pitäisi vain saada olla oma itseni, vaikka siitä sitten kärsivät muut perheenjäsenet.

  2. Jutun otsikko sai mulla karvat pystyyn, mutta itse juttu olikin sitten ihan hyvä. Itse on sitä mieltä, että toista ei kannata yrittää muuttaa koska se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ihminen voi muuttua, mutta vain omasta tahdostaan. Lisäksi jos on kokoajan tarve muuttaa toista niin minusta se kertoo siitä, että ei täysin hyväksy kumppaniaan sellaisena kuin tämä on. Suhteen tulee lähteä siitä, että vaikka puoliso olisi ikuisesti just tuollainen eikä muuttuisi piirun vertaa, niin sitä rakastaisi sittenkin ja ehkä juuri siksi. Mutta minusta se mistä jutussa puhutaan on hieman eri asia. Kyllä minäkin toivon, että minulle huomautetaan jos lihon10kg, tai kerrotaan jos käyttäydyn jatkuvasti huonosti. Rehellinen ja avoin keskustelu parisuhteessa on kaiken edellytys. Kaverit jättää monia asioita kertomatta, mutta puolison tulee olla se joka uskaltaa sanoa ja kommentoida.  Myös vaikeista asioista pitää pystyä puhua. Jos toisessa ottaa joku asia aivoon, niin siitä pitää voida sanoa. Asioiden patoaminen ei johda mihinkään hyvään. Minusta se ei kuitenkaan tarkoita samaa asiaa kuin toisen ihmisen muuttaminen. Jos kerron puolisolleni, että minua ottaa  aivoon se tapa, millä hän jättää vaatteitaan ympäri asuntoa, kertoo se enemmän minusta kuin puolisostani. Minua ärsyttää, minua ottaa päähän ja tuon esille sen, että se miksi MINÄ olen pahalla tuulella johtuu näistä vaatteista. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka sanon sen asian 100 kertaa tai vaikka useammin, ne vaatteet eivät tule koskaan löytämään tietään sen paremmin kaappiin kuin pyykkikorinkaan. Minä hyväksyn tämän, mutta aina sopivin väliasioin minun on siitä itseni takia avauduttava. Rakastan puolisoani tästä sotkuisuudesta huolimatta. Rehellisyys ja muuttaminen on minusta eri asioita. Mutta jokainen voi käyttää niitä termejä joita haluaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *