Soolosuoritus

Toimitus

 

Terveiset New Yorkista. Olen täällä harjoittamassa yhtä lempitekemistäni eli yksin olemista.

Kun kerroin ennen matkaa töissä, että matkustan itsekseni, useimmat surkuttelivat kohtaloani. Yksin matkustaminen ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että kotona menee huonosti. Mieheni on viisas ymmärtäessään, että yksinolo tekee minulle hyvää. Hän ehkä jopa tajuaa saavansa tuliaiseksi osansa virkistymisestäni.

On myös puppua, että yksin matkustaminen olisi ihanaa vain, jos kotona odottaa joku. Minulle yksin tehdyt matkat ovat olleet voimauttavimpia silloin, kun olen potenut infernaalista yksinäisyyttä.

Viimeksi kun matkustin yksin, olin kuolla sydänsuruihin. Hakeuduin hiljaiselle Thaimaan saarelle, jossa ei ollut edes nettiyhteyttä. Kävelin rantaviivaa edestakaisin, jotta tuntisin taas maan tukevana jalkojeni alla. Ymmärsin niitä ihmisiä ja eläimiä, jotka vetäytyvät luolaan tai korpimökkiin nuolemaan haavojaan. Kyse on kurjuuden maksimoinnista, mutta myös siitä, että virikkeettömyyden sietäminen saa tuntemaan omat ääriviivat.

Saarelta siirryin Bangkokiin. Suurkaupunki auttoi tajuamaan, että maailma on täynnä ihmisiä, joilla on omat surunsa, ilonsa ja rahahuolensa. Kaupungin kaaoksessa tunsin, että kaikki on mahdollista. Nyt en ole sydänsuruinen, mutta olen matkalla samasta syystä: tarkistan ääriviivojani. Tuntuu hyvältä ja hurjalta, ettei kukaan tiedä, kuka olen, missä asun ja mitä teen työkseni. Minulla ei ole erityistä paikkaa tässä kaupungissa.

Ulkomailla tajuaa, kuinka pienet asiat, niin kuin oma polkupyörä ja tieto siitä, mistä saa parhaan kahvin, lisäävät kotona omaa turvallisuuden ja jonnekin kuulumisen tunnetta. Samalla tutusta irtautuminen antaa vapauden ja tiivistää minut ihmisenä. Kun kapasiteettia ei kulu typeristä Facebook-päivityksistä ärsyyntymiseen tai palaveriputkeen, on tilaa miettiä, mihin haluan energiani suunnata.

Matka on myös tylsyyden sietämistä. Harjoittelen syömään nautiskellen ilman, että vilkuilen puhelintani. Haasteellisinta on kestää kaikki tunteet, jotka pyrkivät pintaan, kun on aikaa. Välillä mitättömyyteni isossa kaupungissa ahdistaa. Kävelen ja itken kilometritolkulla. Sitten nauran niin vapautuneesti, etten muista, milloin viimeksi.

Paras tunne, jonka yksin matkustamisesta saa, on se, ettei ole riippuvainen kenestäkään. Olisi kamalaa huomata, ettei kerta kaikkiaan selviä vieraassa paikassa yksin. Minulle olisi helvettiä tarvita kumppania viereeni aina.

Olen myös onnellinen ja helpottunut, että matkan edetessä alan ikävöidä ystäviäni, lastani ja puolisoani. Se ei ole itsestään selvää. Olen kerran eronnut yksin tekemäni matkan jälkeen. Se, etten ikävöinyt matkallani silloista poikaystävääni, sai minut myöntämään, etten enää rakastanut häntä. Hän tietysti syytti erosta matkaani.

Nykyistä miesystävääni rakastan matkan jälkeen enemmän kuin ennen sitä. Miljoonien kilometrien päässä, miljoonien ihmisten keskellä muistin, että mieheni toden totta on kaikista maailman ihmisistä suosikkini.

 

Tämä Maria Veitolan kolumni on julkaistu elokuun Trendissä.

 

Kommentit

Tää oli niin elokuun Trendin paras pätkä, preach!

Kommentoi