”Terve ihminen tuhoaisi järjestelmän” Aistiyliherkkä selvitti, mihin tarvitsemme muotidiagnooseja

Toimitus


Paleltaa, vaikka makaan illalla sängyssä kolmen peiton alla huivi kaulassa ja villasukat jalassa. Tyyny painaa niskaa. Janottaa. Olen ihmetellyt koko ikäni, miksi monet arkiset asiat tuntuvat minusta niin hankalilta: istuminen sattuu selkään, toimistossa iskee hapenpuute, ja öisin herään siihen, että käsieni kuivaa ihoa kiristää.

Kun vuosi sitten kuulin termin aistiyliherkkyys, kaikki muuttui. Yhtäkkiä oireeni saivat selityksen: minulla ei olekaan vilkas mielikuvitus vaan poikkeuksellisen herkät varoitussignaalit. Yliherkkä aistii esimerkiksi äänet, kehontuntemukset tai maut tavallista voimakkaampina.
Rakastin diagnoosiani palavasti, kunnes törmäsin sitä ruotiviin nettikeskusteluihin.

Aika moni muukin tunnisti itsensä aistiyliherkän määritelmästä, mutta ne, jotka eivät tunnistaneet, olivat närkästyneitä. Heidän mielestään me yliherkät emme olleet aistiemme vaan median uhreja. Olimme langenneet muotidiagnoosiin.

Sairasta menoa

Gluteeniyliherkkyys. Kilpirauhasen vajaatoiminta. Krooninen väsymysoireyhtymä. Aistiyliherkkyys. Yliaktiivinen rakko. Lisämunuaisen uupumus.

Viime vuosina julkisuuteen on ilmestynyt tauteja ja oireyhtymiä, joista useimpien oireet ovat epämääräisiä: Vatsaan sattuu. Väsyttää. Ajatus takkuaa. Koska taudeista puhutaan paljon, niitä kutsutaan nettikeskusteluissa muotidiagnooseiksi. Moni meistä pähkäilee, löytyykö väsymykselle muukin selitys kuin puoleenyöhön venähtänyt Netflix-putki. Kun näpyttelee Googleen ”kilpirauhasen vajaatoiminta oireet”, kuvauksista on helppo tunnistaa itsensä.

Diagnooseille on tilausta, sillä olemme alkaneet uskoa siihen, että elämän pitäisi olla sataprosenttisen vaivatonta.  Jopa maailman terveysjärjestö WHO määrittelee terveyden ”täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi”. Koska täydellisen tervettä ihmistä ei ole, etsimme jatkuvasti oireillemme nimiä.

Samaan aikaan kuvittelemme, että lääketiede ja terveelliset elämäntavat voivat pelastaa meidät kaikilta vaivoilta. Ilmiötä kutsutaan medikalisaatioksi. Termillä viitataan tapaan suhtautua tavallisiin elämän ilmiöihin kuin ne olisivat tauteja.

Lääkäri Iris Pasternack on kirjoittanut keväällä julkaistun kirjan Tautitehdas, jossa hän arvostelee suomalaista terveydenhuoltoa ylidiagnostiikasta – siis siitä, että terveitä ihmisiä luokitellaan sairaiksi.

Hyväksi esimerkiksi medikalisaatiosta sopii Pasternackin mukaan masennus. 1940-luvulla mielenterveysongelmista kärsi tilastojen mukaan prosentti suomalaisista, ja he kaikki olivat käytännössä skitsofreniapotilaita. Nykyisin arvioidaan, että joka viides suomalainen sairastuu elämänsä aikana masennukseen. Aikaisemmin uupumista tai surua vain pidettiin osana elämää.

Yhteiskunnallinen tilanne on sairausbuumille otollinen, sillä tutkimuksissa on huomattu, että huolestuneisuus ja fyysiset vaivat kytkeytyvät yhteen. Osa ihmisistä kääntää sotien tai saastumisen synnyttämät huolet ruumiiseensa. ”Lisäksi henkilökohtainen teoriani on, että kun entisiä perhe- ja kylärakenteita ei ole, ihmiset ripustautuvat kehon kontrollointiin”, Pasternack sanoo.

Osittain uusien tautien ilmestyminen johtuu yksinkertaisesti siitä, että tutkimusmenetelmät kehittyvät ja tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan. Uudet tutkimustulokset, muotidieetit ja parannuskeinot leviävät salamana hyvinvointiblogista toiseen. Enää mahan turpoamista ei tarvitse kuitata herkkävatsaisuudeksi, sillä selitykseksi tarjoillaan gluteeni-yliherkkyyttä, keliakiaa, laktoosi-intoleranssia tai ärtyvän suolen oireyhtymää.

Raha ratkaisee

Vaikka me ehkä kaipaamme selityksiä vaivoillemme, tärkeä syy medikalisaatioon on silti raha. Itä-Suomen yliopiston terveyssosiologian dosentti Markku Myllykangas syyttää muotidiagnoosi-ilmiöstä lääketeollisuutta ja siihen liikaa luottavia lääkäreitä. Lääkkeitä, mittausmenetelmiä ja kuvantamislaitteita kehittelevät yritykset hyötyvät siitä, että pidämme väsymystä tai keskittymisvaikeuksia sairauden merkkinä.

Ja mitä enemmän meitä huolestuttaa, sitä enemmän meitä tutkitaan. Tarpeeksi monen laboratoriokokeen jälkeen löytyy lopulta jotakin.
”Joku on sanonut hyvin, että terve ihminen tuhoaisi järjestelmän”, Myllykangas sanoo.

Myllykankaan mukaan lankeamme lääketeollisuuden markkinointiin, koska törmäämme siihen kaikkialla. Lääkäriaseman aulassa mainostetaan luuntiheysmittauksia, bloggaaja suosittelee vatsahappotestiä ja luontaistuotekauppa myy d-vitamiinikokeita.

Myllykangas on myös sitä mieltä, että mainonta uppoaa meihin, koska se puhuttelee sisäistä teini-ikäistämme: sitä, joka pohtii, ”olenko normaali?”
Monia sairauksia pidetään sairauksina pitkälti siksi, että niihin voitaisiin myydä lääkkeitä. Arvioiden mukaan jopa lähes puolet naisista kärsii seksuaalisista toimintahäiriöistä, mutta usein haluttomuuden syynä ei ole lääkittävä sairaus vaan se ikävä tosiasia, että luonto ei jaksa ylläpitää alkuhuumaa vuotta tai paria pidempään.

”Ja onko olemassakaan sellaista asiaa kuin miesten vaihdevuodet? Entä ennenaikainen siemensyöksy? Enää puuttuu EU-direktiivi siitä, kuinka kauan seksin pitäisi kestää”, sanoo Myllykangas.

Ainoita syyllisiä eivät ole isot lääkefirmat. Moni lääkäreihin pettynyt ajattelee, että vaihtoehtohoidot ovat pienen ihmisen puolella. Luontaishoitolat tekevät kuitenkin bisnestä siinä missä lääkäriasematkin. Netti vahvistaa ilmiötä, sillä netissä hormonien tasapainotusvinkkejä voi jaella vaikka arkkitehdin koulutuksella.

Sairas, ei hullu

Oli muotidiagnooseista mitä mieltä tahansa, oireilevalle diagnoosin saaminen on helpotus: En olekaan hullu. En olekaan kuvitellut kaikkea. Minulla onkin sairaus, ja sitä voidaan hoitaa. Usein jo pelkän diagnoosin löytyminen helpottaa, kun itseään ei joudu enää syyttelemään siitä, että nukahtelee töissä näppiksen päälle.

”Monet ovat tyytyväisiä, kun saavat diagnoosin, vaikka se ei ole muuta kuin latinankielinen nimi oireille. Sen avulla ongelma voidaan ulkoistaa: vika ei olekaan minussa vaan sairaudessa”, Myllykangas toteaa.

Kun jo pelkkä diagnoosi parantaa vaivaisen elämää, hoidosta nyt puhumattakaan, miksi tauteja sitten kutsutaan ilkeästi muotidiagnooseiksi? Eikö ole vain hyvä, että vaivat voidaan parantaa? Riskinä on, että oireista puhuminen kylvää epäilyksen siemenen terveisiin: mitä jos minunkaan lihomiseni ei johdukaan vain lämpimästä suhteesta sipseihin?

Iris Pasternack on sitä mieltä, ettei ihmiselle tee hyvää epäillä terveyttään tai pitää itseään potilaana. Moni myös syytää rahaa turhiin tutkimuksiin tai ostaa varmuuden vuoksi kallista gluteenitonta leipää.

Lisäksi Pasternack huomauttaa, että meillä ei ole varaa tuhlata julkisen terveydenhuollon rahoja pikkuvaivoihin tai turhiin laboratoriotesteihin.
Yksi muotisairauden sivuvaikutus on myös se, että maallikot alkavat jaella diagnooseja toisilleen. Kun julkisuudessa alettiin kertoa tarinoita narsistipuolisoista, keittiöpsykologit alkoivat antaa omia tuomioitaan.

Lupa maata sohvalla

Kyllä, lääkefirmat ehkä toivovat, että ostamme lääkkeitä yhä useampiin sairauksiin. Ja kyllä, monet meistä lankeavat ansaan ja etsivät itseltään oireita. Mutta silti: seuraavaksi peiliin pitäisi katsoa ennen kaikkea niiden, jotka vähättelevät tai arvostelevat muiden vaivoja. Emme nimittäin kaipaa diagnooseja vain itsemme vaan myös ulkopuolisten vuoksi.

Miksi ihmeessä tuoksuherkkä joutuu kuulemaan, että päänsärky ei johdu Chanel vitosesta vaan mielikuvituksesta? Ja vaikka se johtuisikin, miksi se on muiden asia? Kipu on kipua, oli sen laukaiseva syy pään sisä- tai ulkopuolella. Entä miksi ylivilkas leimataan häiriköksi tai omiin maailmoihinsa uppoutuva epäsosiaaliseksi?

Siinä, missä toiset syntyvät 150-senttisiksi ja toiset kaksimetrisiksi, myös jokaisen hermosto, aivot, munuaiset ja suolisto ovat ainutlaatuisia. Millä logiikalla me edes kuvittelemme, että työkaverin vatsan pitäisi käsitellä leipää samalla tavalla kuin omamme?

Jos ystävä sanoo alkaneensa lihoa ilman syytä, väite pitää todennäköisesti paikkansa, onhan hänellä kropastaan elämän mittainen kokemus.
Oikeat sairaudet pitää hoitaa, mutta osa meistä kaipaa diagnoosia siksi, että saisi itsensä ja muut ymmärtämään, miksei mahdu muottiin. Jos me sietäisimme erilaisuutta paremmin, kaikille poikkeavuuksille ei tarvitsisi lätkiä nimiä.

En tiedä, haluanko kutsua itseäni aistiyliherkäksi. Sen tiedän, että meillä kaikilla on omat erikoispiirteemme. Minulla on ilmiölle diagnoosi, ja sitä kutsutaan elämäksi.
 

Teksti: Heini Maksimainen
Kuvitus: Maiju Hukkanen

 

TILAA TÄSTÄ LILYN & TRENDIN UUTISKIRJE, saat PARHAAT JUTUT SÄHKÖPOSTIISI JOKA TOINEN TORSTAI.

 

Juttu on julkaistu Trendissä 9/15.

 

Kommentit

Workingonit
McINFJ

Krooninen väsymysoireyhtymä on ollut paljon tapetilla viime vuosina siksi että se on niin äärimmäisen huonosti tunnettu. Nimi on täysin harhaanjohtava, sillä kyseessä ei ole väsymys vaan fatiikki ja invalidisoiva uupumus, joka ei lievity levolla. Se on neuroimmunologinen sairaus. Sairaudelle on annettu uusi nimi "systeeminen rasitusintoleranssi" ja myöskin vanhaa nimeä "myalginen enkefalomyeliitti" käytetään esim Briteissä. Tuntuipa pahalta että se on laitettu tuohon listaan. Itsehän olen pyörätuolissa kyseisen sairauden vuoksi..

Jäi epäselväksi tarkoitettiinko aistiyliherkkyydellä erityisherkkyyttä? Nimittäin yliherkkyys on eri asia kuin erityisherkkyys.

Shoegalll (Ei varmistettu)

Olin tulossa kommentoimaan samaa. CFS on todellinen sairaus, eikä ihan helpoimmasta päästä olekaan. Siksi sen laittaminen samaan esim. gluteeniherkkyyden tai aistiyliherkkyyden kanssa on aika ikävää ja omiaan luomaan lisävähättelyä sairaudelle. On eroa väsymyksellä (nukuin vain kuusi tuntia ja väsyttää) vs. CFS:aan kuuluvilla kuumeilulla ja fatiikilla.

Suvi K.
Sisunainen

"Monet ovat tyytyväisiä, kun saavat diagnoosin, vaikka se ei ole muuta kuin latinankielinen nimi oireille. "

Tämä on minusta tämän koko muotidiagnoosiruman veemäisin osa: lääkärit ja asiantuntijat, jotka kuvittelevat, että ihminen elää tyytyväisenä jokapäiväistä elämää haittaavien oireiden kanssa, kunhan niille vaan on nimi. Ei mahda kovin montaa ilahduttaa vaikkapa kirjainlyhenteet, kun myöhästyy töistä siksi, että istuu aamun viidettä kertaa vessassa.

Kommentoi