Toista ei voi omistaa

Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin 24-vuotias, hil­jattain eronnut ja istuin parhaan ystäväni kanssa pitkää iltapäivää kahvilassa. Lörpöttelimme ja imimme kiireettä sisuksiimme kevytkolaa ja -savukkeita. Ystäväni puki tilan­teen sanoiksi, joita en unohda koskaan: ”Ihanaa Maria, kun sä voit vihdoin katsoa muuallekin kuin seinään.”

Edeltävät kolme vuotta olin seurustellut ensimmäisen pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa ja välttänyt kahviloissa katsomasta ketään toista ihmistä päinkään. Miksi? Koska eksäni oli todella mustasukkai­nen. Hän nöyryytti, itketti ja riepotteli minua sekä ihmisten edessä että kah­den kesken.

En koskaan antanut mustasukkai­suuteen aihetta. En flirttaillut mui­den kanssa enkä juonut juurikaan alkoholia, etten vain olisi ollut liian sosiaalinen. Jäädytin ystävyyssuhtee­ni miesten kanssa, enkä lopulta sopi­nut kenenkään kaverini kanssa mi­tään menoja, jotta olisin aina valmiina, kun rakkaani halusi olla kanssani.

Olin nuori, eikä minulla ollut kokemusta ihmissuhteis­ta – ja sitä paitsi kaikilla muillakin seurustelevilla ystävil­läni oli suhteissaan ongelmia. Me vasta opettelimme ole­maan toisen ihmisen, ja itsemme, kanssa.

Siksi kestin liian pitkään sitä, että poikaystäväni saattoi saada raivarit kaikesta, mitä tein, koska hän koki kaiken uhaksi. Minä puolestani tein kaikkeni, jotten olisi provosoinut häntä. Ei se tietenkään auttanut. Lopulta minun oli pakko jättää hänet. En vain kestänyt enää.

Siksi tunnen kuvotusta aina, kun kuulen ihmisten pu­huvan mustasukkaisuudesta ihannoivasti. Jotkut ylpeile­vät mustasukkaisista puolisoistaan kuin he olisivat erityis­tä intohimoa merkitseviä palkintopyttyjä.

Usein puhutaan myös ”terveestä” mustasukkaisuudesta, joka ilmenee vaikka siten, että tuntuu epämukavalta ajatella kumppanin edellisiä suhteita.

Paskat, minä sanon. En ymmärrä, miksi puolison enti­sille kumppaneille pitäisi olla mustasukkainen. Hehän ovat entisiä kumppaneita, eivät nykyisiä, ja he ovat toivottavasti tehneet puolisostani viisaamman kumppanin minulle. En tajua lainkaan myöskään sitä, miten mustasukkaiset ihmi­set kokevat omistavansa kumppaninsa tai vähintäänkin oikeudet häneen. Eihän toista ihmistä voi omistaa!

Tätä oppia olen omien kokemusteni seurauksena to­teuttanut viimeisimpiin seurustelusuhteisiini asti pilkul­leen: olen yrittänyt olla kahlehtimatta kumppaneitani ja antaa heidän liihottaa vapaasti. Sekään ei ole ollut paras mahdollinen strategia. Yksi eksäni koki antamani vapau­den ja luottamuksen niin, etten välittänyt hänestä. Hän päätyi hakemaan rakkautta toisesta osoitteesta.

Nykyisessä suhteessani opettelen luottamaan ja anta­maan rakkaalleni vapauden toteuttaa itseään. Yritän myös muistaa osoittaa puolisolleni, että hän on erityisen tärkeä ja rakas minulle. Tärkeintä on, että luotamme toisiimme.

Ja jos puolisoni jostain syystä haluaa pettää luotta­mukseni, on se hänen päätöksensä, jonka seuraukset hän kantaa. Minun mustasukkainen käytökseni ei sitä estäisi. Minä voin vaikuttaa asiaan ainoastaan olemalla kumppani, jota puolisoni kunnioittaa ja jonka kanssa hän haluaa ensisijaisesti olla.

Tämä Maria Veitolan kolumni on julkaistu helmikuun Trendissä.