Tuomas Enbuske: ”Mies ei saa olla liian komea”

Trendi_tuomas-08121421196.jpg

Tuomas Enbuske kammoaa kuntoilua ja kadehtii vain itseään älykkäämpiä. Mitä mieltä hän on ulkonäköpaineista?

Mä olen itse asiassa erittäin tyytyväinen ulkonäkööni”, tv- ja radiojuontaja Tuomas Enbuske aloittaa ja alkaa kuoriutua muhkean, laivastonsinisen parkatakkinsa sisältä.

Enbuske istahtaa rennosti vastapäiseen nojatuoliin. Hän on luvannut kertoa mielipiteensä ulkonäköpaineista – niistä, joita yhä useampi kokee, kun lihaksikkaasta on tällä vuosikymmenellä tullut uusi laiha ja proteiinipirtelöstä uusi skumppa. Hoikkuus tai nätti naama eivät enää riitä, vaan nyt saleilla rakennetaan kovalla työllä unelmakroppaa: virtaviivaisia ojentajia, erottuvia sikspäkkejä ja täydellisen pyöreitä peppuja.

Siinä missä ulkonäköpaineet kohdistuivat aiemmin erityisesti naisiin, treenibuumin uusi hyökyaalto on iskenyt myös miehiin. Silmiemme eteen virtaa kuvia maratoneja juoksevasta pääministeristä ja bodauskisoissa menestyvistä mustistabarbaareista.

Näistä tervehenkisyyden vaatimuksista on tarkoitus puhua juuri Tuomas Enbusken kanssa, koska hän myöntää suoraan kannattelevansa rintakehänsä päällä rautatangon sijasta mieluummin paksua tietokirjaa ja oluttuoppia. Keskustelu on kuitenkin tyrehtyä alkuunsa, sillä Enbuske itse kieltää tuntevansa minkäänlaisia paineita ulkonäöstään.

”En haluaisi näyttää keneltäkään muulta kuin itseltäni. Mieshän vain komistuu vanhetessaan. Kehitys taittuu vasta kuudenkympin jälkeen, kun korvista alkaa puskea karvaa.”

Enbuske on tunnettu raflaavista mielipiteistään ja viehtymyksestään talouspolitiikkaan, ja hän on rakentanut uraansa äly edellä: nörttilasit vakaasti nenällä ja rehellisesti urheilua kammoten. Hän sanoo hölkkäävänsä öisin, jotta kukaan ei näe – jos hänen nyt ylipäätään tekee mieli hölkätä. Jopa ajatus jalkapallon pelaamisesta oman pojan kanssa on hänestä ”vastenmielinen”.

Enbuske on täysin sinut ulkoisen olemuksensa – intensiivisen katseen, osittain kaljuuntuneen päälaen ja persoonallisen mutrusuun – kanssa, eikä ajan sporttihenki sitä hetkauta.

”En ole sporttinen tyyppi. Minulla on ystäviä, jotka loukkaantuisivat, jos joku sanoisi, etteivät he ole tarpeeksi skrodeja. Minua tuollainen ei liikauttaisi ollenkaan. Miehet voi luokitella pariin kategoriaan: niihin, jotka pätevät voimalla ja fyysisyydellä, ja niihin, jotka pärjäävät älyllä ja nokkeluudella. Olen aina tiedostanut kuuluvani jälkimmäisiin. Kadehdin tiukasti oman viiteryhmäni sisällä – eli vain itseäni älykkäämpiä miehiä. Toinen ryhmä on aivan erillinen eikä vaikuta minuun mitenkään.”
 

”Se rumempi veli”

Ei Enbusken itsetunto tosin aina ole ollut näin rautainen. Hän kaivaa esiin älypuhelimensa kuvakansiosta Ray Baneihin ja t-paitaan sonnustautuneen, atleettisen pikkuveljensä kuvan. Nykyään Enbuske kertoo kadehtivansa veljeään vain tämän matemaattisen lahjakkuuden vuoksi. Nuorena hän sen sijaan tunsi olevansa klassisen komean pikkuveljensä rinnalla aina ”se rumempi”.

”Kyllähän se nuorena ärsytti, että veljeä kuvailtiin komeaksi. Minua ei kuvailtu oikein miksikään.”

Niinpä Enbuske oli teini-ikäisenä vakuuttunut siitä, ettei ollut vastakkaisen sukupuolen mieleen.

Vesku Loiri sanoi taannoin jossakin haastattelussa, ettei viitsi lähteä baariin, kun ei sieltä kuitenkaan enää saa naista. Minulla oli tuo olo jo 15-vuotiaana. Pidin itseäni aivan saatanan rumana, mutta se taitaa kuulua siinä iässä asiaan. Mikä hölmöintä, kun nyt katson omia nuoruuskuviani, olisin ollut pienellä stailauksella ihan hyvännäköinen.”

Pelastukseksi koitui armollinen kasvuympäristö. Enbuske kävi ala-asteelta ylioppilaskirjoituksiin saakka musiikkiluokkaa. Luokkakaverit olivat astetta taiteellisempaa sakkia, ”hippejä ja nörttejä”, eivät karskeja jääkiekkoilijoita.

”Kaikki meidän lukiosta menivät sivariin”, Enbuske naurahtaa. ”Siinä joukossa kuuluin ihan keskikastiin. Minua on haastettu mukaan niin Ajankohtaisen kakkosen kiusaamisiltaan kuin Kutsu mua -kampanjaankin sillä oletuksella, että minua on kiusattu. Olen joutunut kertomaan, että valitettavasti ei ole!”
 

Miehessä saa olla särö

Terveelle itsetunnolle oli tarvetta viimeistään siinä vaiheessa, kun Enbuske siirtyi radiosta televisioon. Hän nousi julkisuuteen vuonna 1998 Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren kanssa juontamastaan radio-ohjelmasta ja ryhtyi vetämään televisiossa Far out -matkakisaa vuonna 2001. Sähköpostilaatikkoon alkoi ropista palautetta, joka koski juuri juontajan ulkoisia avuja. Viesteissä kerrottiin, että Enbuske oli ruma, ja pureuduttiin pienimpiinkin pikkuseikkoihin: joidenkin mielestä hän piti käsiään suunnattoman ärsyttävästi.

”Kyllä se palaute aluksi yllätti ja ehkä satuttikin”, Enbuske myöntää. ”Näin itseni aivan eri tavalla kuin katsojat.”

Vähitellen katsojien homotteluviesteihin turtui. Nykyään Enbuskelle on aivan sama, mitä hänen ulkonäöstään sanotaan. Hän vastaa yhä säännöllisesti kysymykseen siitä, miksi hän ei hymyile kuvissa – ja jos hän yrittää hymyillä, alkaa oudon virneen kommentointi. Ihan sama, hän pitää maneereistaan.

”Miehen rooli on sinänsä kiva, että mies ei saa naistenkaan mielestä olla liian komea – hänessä on oltava särö. Olen aidosti sitä mieltä, että minä ja juontajaparini Aki Linnanahde olemme seksikkäämpiä kuin Mikko Leppilampi ja Heikki Paasonen. Samasta syystä venäläiseltä konnalta näyttävä Daniel Craig on paljon pantavampi Bond kuin Pierce Brosnan, joka näyttää lähinnä Dressmann-mallilta.”
 

Vitsejä kalapuikkoviiksistä

Enbusken mukaan on hölynpölyä, että julkisuudessa olevien naisten ulkonäköä parjattaisiin huomattavasti enemmän kuin miesten.

”Give me a break! Mieti, kuinka paljon kalapuikkoviiksistä, Timo Soinin lihavuudesta, Alexander Stubbin hymystä ja Paavo Lipposen olemuksesta on väännetty vitsiä”, Enbuske huudahtaa.

Totta. Toisaalta se, että naispuolista vaikuttajaa on kohdeltava poliittisen korrektiuden nimissä silkkihansikkain, kertoo siitä, miten epäluontevasti menestyneeseen, älyllään pätevään naiseen vieläkin suhtaudutaan.

Ero on Enbusken mukaan siinä, miten naiset ja miehet saamaansa kritiikkiin reagoivat: naiset jäävät murehtimaan ivakommentteja, miehet unohtavat ne.

Voisiko syy olla kulttuurinen: miesten ei tarvitse murehtia ulkonäköään, koska viime aikojen treenihuumasta huolimatta siihen kohdistuu vähemmän paineita kuin naisilla? Esimerkiksi julkkismiehen uran eteneminen tai jatkuminen ei useinkaan ole sidoksissa hänen viehättävyyteensä suuren yleisön silmissä.

Enbusken mielestä selitys on pikemminkin biologinen. Innokkaana evoluutiobiologian harrastajana hänellä on melko ehdottomia näkemyksiä siitä, miten myötäsyntyisen sukupuolisidonnaisia tietyt ominaisuudet ihmisissä ovat. Enbusken mielestä naiset keskittyvät ulkonäköönsä, koska he ”ovat sellaisia”. Välillä joku yrittää kapinoida, mutta pullikointi jää puuhastelun tasolle.

”Onhan sitä kaikenlaisia tempauksia, että päätetään olla ajamatta kainalokarvoja ja postataan siitä kuvia Instagramiin, ja se on olevinaan isokin statement. Tempaukseen osallistuu sata naista, ja viikon päästä kaikki ajelevat taas kainaloitaan.”

Enbuske kertoo, että hänen oman elämänsä naiset – tyttöystävät ja naispuoliset kaverit – eivät ole käyttäneet kohtuuttomasti aikaa ulkonäkönsä kuviteltujen epäkohtien murehtimiseen. Koska sitä ne kuulemma useimmiten ovat, kuviteltuja. Enbusken mukaan on höpsöä, että naiset luulevat lähes poikkeuksetta olevansa rumia meikittä. Eivät he ole, vaan ihania. Ja miksi ihmeessä pienitissiset haluavat aina isot tissit ja toisinpäin?

”Ikisinkuksi” itsensä nykyään määrittelevän Enbusken unelmanainen on fiksu ja tyylikäs (”ei liian suomenruotsalainen vaan kokoomus meets hipster”). Julkkiksista hurmaavimmiksi hän nimeää muiden muassa Vasemmistoliiton Li Anderssonin ja juontaja Anne Kukkohovin.

Enbusken kokemuksen mukaan ikä kriisiyttää tasapainoisenkin tapauksen: viimeistään nelikymppisenä naista alkaa ahdistaa. Tämänkin Enbuske − tapansa mukaan − johtaa suoraan biologiasta.

”Silloin naisen hedelmällisyys on laskussa. Tätä ahdistusta puretaan arvostelemalla muita naisia. Se on jännää, sillä miehet eivät harrasta juurikaan sellaista.”
 

Parhaat valttikortit käsissä

Johtui ihmisten ahdistus omasta ulkonäöstään sitten biologiasta tai kulttuurista, valtavirran kauneusihanteet – ne, joihin valtaosa ihmisistä itseään vertaa – ovat muuttuneet ja muuttuvat vastakin. Millainen on seuraava kauneusihanne?

Kun kehon hiominen on viety niin pitkälle kuin se omin voimin on mahdollista, jatkokehittely voi vaatia entistä radikaalimpia toimenpiteitä, varsinkin, kun eliniän ennuste nousee jatkuvasti ja taistelu ajan merkkejä vastaan kiihtyy sen mukana. Esimerkiksi Brasiliassa se, että naiset ruiskuttavat silikonia rintoihinsa ja miehet pohkeisiinsa, on jo enemmän oletusarvo kuin poikkeus.

Enbuske uskoo, että esimerkki omaksutaan Atlantin takaa, jossa hänen näköisensä mies ei kuulemma koskaan pääsisi tv-ruutuun. Siellä alan ammattilaiset ovat poikkeuksetta luonnottomaksi kloonattuja nukkeja. Jopa ikivanhoilla politiikan kommentaattoriukoilla on legopalikan muotoiset, sokaiseviksi valkaistut hampaat. Enbusken newyorkilaisten juutalaisystävien parissa on jo ihan normaalia saada 18-vuotislahjaksi uusi nenä.

”Mutta sen perusteella ei kannata ajatella, että amerikkalaiset olisivat jotenkin tyhmempiä kuin me”, Enbuske muistuttaa.

”Heillä on vain eri koodi. Toistaiseksi Suomessa on suosittu hienovaraisempaa tyyliä. Ei minulla ole moraalista ongelmaa kauneuskirurgian kanssa. Vaikka en ole koskaan nähnyt kovin onnistuneita silikonirintoja, ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos kuusikymppinen nainen haluaa vähän kohottaa luomiaan. Mutta viime kädessä vain kirurgit hyötyvät siitä, että kaikki näyttävät lopulta ihan samalta. Kilpailu ei lopu koskaan.”

Enbuske on miettinyt sitä, millaisia odotuksia ulkonäköön tulevaisuudessa kohdistuu, myös lastensa Elaisan ja Unon vuoksi.

”Minulle on itsestään selvää, etten ikinä arvostele tyttäreni ulkonäköä millään tapaa. Jos joku sukulainen on kommentoinut vaikkapa hänen pulskistumistaan, olen suuttunut ja puuttunut asiaan saman tien, vaikka kuusivuotias itse ei vielä ottaisikaan asiasta paineita. Se, millä tavalla tyttäreni haluaa olla nainen, ei tule koskaan kuulumaan minulle.”

Vähintään yhtä tarkasti hän on pohtinut poikansa kasvamista mieheksi. Enbuskea itseään on kutsuttu useasti epämiehekkääksi – näin sanoi jopa oma äiti poikavuosina.

”Se oli suunnattoman ärsyttävää. Eräs sukulaiseni kehotti minua tuohon aikaan myös hankkimaan urheiluharrastuksen, jotta tytöt tykkäisivät minusta enemmän. Pari viikkoa sitten olikin pakko kuitata hänelle, että ’menikös se sittenkään ihan niin’. Omalle pojalleni tahdon olla esimerkki siitä, että hän voi olla mies omalla tavallaan.”

Sitä miehisyyttä ei ole pakko rakentaa ulkoisen olemuksen varaan punttisalilla tai futiskentällä. Enbuske nimittäin muistuttaa, että miltei kaikilla on harhaluuloja siitä, miten paljon huomiota muut heidän ulkonäköönsä kiinnittävät. Ei ihmisiä luultavasti kiinnosta. Lisäksi hän tietää, että kauneusihanteista huolimatta ihmisen merkittävin valttikortti on kuitenkin aina kehittyneet hoksottimet.

”Ihminen ei nimittäin ole luomakunnan vahvin laji – mutta älykkäin se on. Siksi hallitsemme maailmaa paljon taitavammin kuin karhut.”

Ja siksi on ihan okei, jos treenaa mieluummin kirjastossa kuin kuntosalilla.

Juttu on julkaistu Trendissä tammikuussa 2015.

Teksti: Laura Friman
Kuva: Marko/Kuvaamo

 

Kommentit (13)
  1. Tekstissä on ihan hyviäkin kohtia, mutta sitten yhtäkkiä tulee jotain tälläistä…

    Enbusken kokemuksen mukaan ikä kriisiyttää tasapainoisenkin tapauksen: viimeistään nelikymppisenä naista alkaa ahdistaa. Tämänkin Enbuske − tapansa mukaan − johtaa suoraan biologiasta.

    ”Silloin naisen hedelmällisyys on laskussa. Tätä ahdistusta puretaan arvostelemalla muita naisia. Se on jännää, sillä miehet eivät harrasta juurikaan sellaista.”

    Ööö, mitä? Mitä ihmettä? 😀 Tälläinenkö pitäis vaan niellä mukisematta? Ihanaa kun Enbuske on tämä totuuden torvi, joka kertoo meille minkälaisia naiset ovat. Kiitos, nyt tiedän minkälaiseksi muutun itsekin nelikymppisenä.

     

    1. Hehe, mä en ole kyllä ollut ikinä vähemmän ahdistunut, kuin mitä nyt nelikymppisenä olen. 😉 En arvostele muita naisia – ja ennen kaikkea: olen oppinut olemaan myös arvostelematta itseäni. 

      Enbuske laukoo näitä ”totuuksiaan” ns. perstuntumalla, eipä näistä kannata eväänsä hetkauttaa. Hauskaa vain lukea muitten subjektiivisia arvioita siitä, mitä minun nyt ”biologisesti” pitäisi olla. 😀

      1. No sitäpä juuri että kaikki nelikymppiset joita olen itse tavannut, ovat itsetuntoa täynnä. Kyllä mua ainakin ärsyttää tuollaiset yleistykset ja musta niihin tulee puuttua 😀

         

  2. Huojennuin, kun luin kommentit! Minäkin ”Mahdottoman Naisen” (ylempänä) tavoin luulin, että Lilyssä/Trendissä ei tarvitsisi moista sontaa lukea. En usko, että tarvitsemme miehen näkökulmaa moniin asioihin joista tässä jutussa puhutaan – heillä on jo aivan tarpeeksi palstatilaa, eikä Enbuske ainakaan tarjonnut juurikaan mitään tuoretta.

    ”Enbusken mukaan on hölynpölyä, että julkisuudessa olevien naisten ulkonäköä parjattaisiin huomattavasti enemmän kuin miesten.” – Tässä vaiheessa oikeasti nauroin jo ääneen, helppohan se on Tuomaksen sanoa! Huomaan, että tämä julkaistiin lehdessä jo yli vuosi sitten, mutta hei pliis ei enää tällaista!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *