Turpa auki!

maria_veitola.jpeg

Juonsin parikymppisenä omaa radio-ohjelmaani ja eräänä iltana kuulin lähetysstudioon, kun faksi ruksutti toimituksen puolella. Faksin lähetti tuntematon mies, joka fantasioi raiskaavansa minut kotimatkallani.

Illat ja faksit seurasivat toisiaan, ja häirintä jatkui. Esimieheni neuvoi minua olemaan asiasta julkisesti vaiti ja ottamaan kaikessa hiljaisuudessa yhteyttä viranomaisiin. Niin tein, ja muutaman viikon jälkeen sain poliisilta luvan kantaa mukanani kaasuasetta.

Jossain vaiheessa mies lopetti faksien lähettämisen, eikä mitään koskaan tapahtunut. Pelkoni ei kuitenkaan kadonnut minnekään vaan jäi vaikenemisen muurin taakse.

Työhöni kuuluu yhä se, että saan tuntemattomilta ihmisiltä kaikenlaista palautetta. Kehujen lisäksi kuulen usein olevani lehmä, emakko, huora ja ämmä, ja säännöllisesti minut halutaan tappaa.

Vuosien varrella olen maininnut tutuilleni saamistani karseista viesteistä ja ihmetellyt ääneen ihmisten pahaa oloa. Aina olen saanut sekä kohtalotovereilta että ulkopuolisilta saman neuvon: vihaajia ja häirikköjä ei kannata huomioida, jotta ei lietso muitakin hulluja. Olen nyökännyt ja pitänyt suuni kiinni.
 

Vasta sitten, kun menin terapiaan kolmekymppisenä, aloin miettiä asiaa toiselta kantilta. Istuin tuntikausia terapeuttini huoneessa ja kuuntelin, miten hän pyrki iskostamaan mieleeni, kuinka tärkeää tunteistaan on puhua ääneen – ja että vielä tärkeämpää on oppia sanomaan, jos on surullinen, vihainen tai ahdistunut.

Terapiassa opin, että jos en pidä läheisteni käytöksestä tai jos he tekevät jotain minua loukkaavaa, minun ei tarvitse  hyväksyä sitä.

Se havahdutti. Jos kerran voin panna kampoihin läheisilleni, miksi hyväksyisin hiljaa sen, miten tuiki tuntemattomat häiriköt minua kohtelevat?

 

Maailma on täynnä ihmisiä, joilla on paha olo, mielenterveysongelmia tai vaikea tausta. Ymmärrän sen kyllä. Silti en halua olla heidän sylkykuppinsa. Kun saan viestin, jossa lukee ”kuole ruma huora”, se ei ole ok. Huono käytös ei ole milloinkaan ok.

Minun logiikkani ja kokemukseni mukaan ainoa tapa saada toinen ihminen muuttamaan käytöstään on puhua mahdollisimman seikkaperäisesti ja suoraan: kertoa, miltä hänen käytöksensä tuntuu. Sama avoimuuden vaatimus pätee sekä työ-, perhe- ja ystävyyssuhteissa että tuntemattomien kanssa: silloin, kun joku käpälöi baarissa ohi kävellessään, tai silloin, kun kaupassa myyjä kohtelee tylysti.

Tajusin, että jos en koskaan sano ääneen, kuinka pahalta muiden rumat sanat minusta tuntuvat, hyväksyn ne hiljaisesti. Annan viestin, että minua voi kohdella miten huvittaa.

Siksi puhun. En hyväksy huonoa käytöstä enkä sitä, että ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti.

Sitä paitsi: miten kukaan voisi tietää häirinnästä, jos siitä ei puhuta?

 

Tämä kolumni on julkaistu elokuun Trendissä.
 

Lisää Maria Veitolaa Lilyssä:

Ota omaa lomaa
Raha ratkaisee

Hiljaiset illat
Kriisistä kriisiin
Kurin alle piiloon

 

Kommentit (8)
  1. Satuprinsessa
    1.9.2015, 17:54

    Tämä oli loistava! 

  2. Hyssyttely on hanurista! Ehdottomasti turpa auki. Tollasia ”kuole ruma huora” -kommentteja ei vaan yksinkertaisesti pidä hiljaa niellä. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *