Ulos uraputkesta

Toimitus


Reetta Räty irtisanoutui vaikutusvaltaisesta työstään, vaikka pelkäsi, ettei ole tarpeeksi rohkea. Mitä hän oppi? Ainakin hyppäämään.

 

Viimeisenä työpäivänäni lähetän kollegoille sähköpostiviestin: ”Rakkaat kollegat, ystävät, miehemme ja naisemme maailmalla. Onhan tämä ihan tosi haikeaa mutta nyt on aika mennä.”

Kopioin viestin läppärilleni, sillä vaikka lähetän sen koko työpaikan yhteiseen osoitteeseen, se ei tule minun sähköpostiini. En ole enää osa työyhteisöä. Olen irtisanoutunut. Se tuntuu samaan aikaan huimaavan helpottavalta ja raskaalta.

Olen ollut samassa työpaikassa lähes 18 vuotta, viime vuodet esimiestehtävissä. Se on tarkoittanut 24/7-vastuuta ja pitkiä päiviä, mutta myös sitä, että olen voinut kokea olevani tärkeässä työssä, hyödyksi ja näkyvä.

Mitä minä nyt olen?

Vapaa – työstä, vastuusta, tittelistä, palkasta.

 

Olen kasvanut kahden sukupolven välissä, joita työelämä on kohdellut hyvin eri tavoin. Minua vanhemmat tekivät pitkät työurat yhden työnantajan palveluksessa. Minua nuorempien sukupolvi voi vain haaveilla samasta. He ovat pätkätyöläisiä ja itsensä työllistäjiä – joko pakon edessä tai suunnitelmallisesti.

Itse halusin kauan olla sekä että. Romantisoin pitkiä, uskollisia työsuhteita. Työskentelin talousvaikeuksissa olevalla media-alalla ja olin tottunut puolustamaan sitä: taistelemme yhdessä! Samaan aikaan haaveilin freelancer-arjesta, kuten moni muukin sellaisilla aloilla, joilla hommia voi yhtä hyvin tehdä itsenäisenä yrittäjänä kuin toisen palkollisena.

Joitakin vuosia takaraivossani sykki liuta kysymyksiä, jotka nousivat välillä pintaan ja velloivat välillä vain arjen taustalla: Mitä ihmettä tekisin, jos en juuri tätä? Mistä palkka tulisi?

Lopulta ratkaisu löytyi ihan vierestä: kollegoista, jotka ovat myös hyviä ystäviäni. Kun yksi meistä rohkaistui sanomaan ääneen, että toivoisi elämältä jotain muuta, padot aukesivat. Olimme yhtäkkiä kaikki samaa mieltä siitä, että meidän pitäisi perustaa yhdessä firma.

Kun lähdimme kohti uutta, emme puhuneet tulevaisuudesta, saati laatineet liiketoimintasuunnitelmia. Emme edes tavanneet: olimme eri maissa ja teimme päätöksen Facebookin chatissa.

Lähdetään!!?

Ootteko varmoja?

JOOOOOOO!!!!

Keskustelun jälkeen ajoin pyörällä Itä-Berliinin Danziger Strassea ja nauroin ääneen. Oli heinäkuu. Poljin Alexander Platzille ja ostin liput Berlin Festivalille. Tulisin syyskuussa takaisin tänne, näkisin Pet Shop Boysin, tanssisin sen yhden kuuluisan taivaan alla. Festareiden jälkeen minä jäisin yksin kaupungin kahviloihin, kun muut lähtisivät työvuoroihinsa.

Kalenteri oli yhtäkkiä tyhjä ja kokonaan omassa hallussani. Oi vapaus, oi uusi alku, miten elämä voikaan tuntua näin kepeältä!

 

Olet niin rohkea, ihmiset sanoivat. Uskaltaisinpa minäkin irtisanoutua työstäni ilman kunnon suunnitelmaa jatkosta! Voi kuulkaa, minä vastasin. Samaa toivon itsekin. Olisinpa niin rohkea. Vaan kun en ole.

Totuus on, että pelkäsin lähteä vakituisesta työpaikasta. Pelkäsin jättää kollegat, rakkaan alan, tutut rutiinit, merkityksellisen työn, palkkapäivän ja lomarahat. Kaipaisin jo etukäteen pahaa kahvia, vanhoja vitsejä, alakerran kuppilan porkkanaraastetta, tunnetta siitä, että tämän maailman osaan ja hallitsen.

Samaan aikaan halusin tuosta kaikesta mahdollisimman kauas. Elämä tuntui olevan jossain muualla kuin Martelan kalusteiden seassa, Outlook-kalenterin palkeissa, intranetin absurdeissa tiedotteissa. Ihan tavalliset konttorirutiinit tuntuivat naurettavilta. Keharit, tuharit, bonarit,
aaarrgghhh. Osasin kokousten vuorosanat ulkoa. Niiden sijaan halusin intialaiseen taksiin, kiinalaiseen junaan, Nepalin luostareihin.

Ja kun ei koskaan ehdi hakea omia lapsiaan päiväkodista, sekin alkaa houkuttaa: Mitä jos tapaisi lapsensa muutenkin kuin yöpaidassa? Mitä jos tekisi joskus hetken jotain muuta kuin töitä?

Oli myös itsekkäitä ristiriitoja ja kysymyksiä. Olenko mitään ilman työyhteisöäni? Olenko yksi niistä naisista, jotka jättävät johtotehtävät samalla kun pitävät meteliä siitä, kuinka tärkeää on saada lisää naisia pomoiksi? Pärjäänkö ilman titteliä ja palkkaa? Luovutanko, olenko siis heikko? Ulkopuolinen! Petturi! Nobody!

Tiesin, että minun pitäisi mennä, mutta pelkäsin hypätä.

 

Minulle työpaikan jättäminen oli vaikeaa, mutta olen oppinut arvostamaan prosessia, joka siihen johti. Siinä oppii paljon itsestään ja elämästä, kun miettii pari vuotta yhtä ja samaa asiaa.

Jotenkin näin se menee:

Jos työ tuntuu raskaalta, vika ei välttämättä ole työpaikassa, vaan työntekijässä. Se, että halusin pois, oli oma ongelmani. Tämä yksinkertainen havainto auttoi lähtemään kohti uutta. Sen sijaan, että mietin töitä, minun piti katsoa peiliin. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Kuinka kauheaa se nyt sitten olisi?

Toinen oppi: Uusi alku näyttää vanhan rajat. Kun kerran tämä uusi elämä on mahdollinen, mitkä kaikki muutkin elämät olisivat? Olin sulkenut yhden oven ja näin edessäni sata uutta. Se on ihmeellistä – varsinkin jos on loputtomina yön tunteina kuvitellut, että edessä on vain umpikuja.

Kolme: Pelkkä päätös helpottaa valtavasti. Mikä tahansa päätös. Jää. Lähde. Päättämättömyys on raskasta, raskainta kaikesta.

Neljä: Ei uusi ole automaattisesti parempi. Mutta vastuu omasta elämästä on meillä itsellämme. Jos ei voi hyvin, täytyy luopua, muuttaa asioita, ryhtyä toimeen, lakata vaikeroimasta. Täytyy tunnistaa möykyltä tuntuvasta asiasta yksityiskohtia. ”Kaikki on niin sekavaa” voi tarkoittaa, että yksi asia on huonosti. Täytyy yrittää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Listata pieniä unelmia, kirkastaa ongelmakohtia, asettaa tavoitteita, pyytää ystäviltä apua, hankkia mentori (eli kuka tahansa viisas nainen).

Tämä on taito, jonka voi opetella. Tulevaisuudessa hyppään itse kohti uutta paljon kepeämmin, sillä olen oppinut, miten hypätään.

 

Irtisanoutumisesta on nyt yli kaksi ja puoli vuotta. Olen vieläkin kaikkein helpottunein siitä, että päätös on tehty, eikä mikään mennyt lopullisesti rikki.

Teen töitä media-alalla, ihan kuten ennenkin. Töitä on paljon, stressiä ja flunssakierteitä paljon vähemmän kuin ennen. Olen tavannut lapsiani päivänvalossa, matkustanut vuorille ja merille, huomannut saman kuin niin moni: pienemmälläkin palkalla pärjää.

Tapaan työssäni jatkuvasti ihmisiä, jotka saavat minut ajattelemaan omia valintojani. Sellunkeittäjiä, nuorisotyöntekijöitä, ministereitä, eläkkeellä olevia kätilöitä, toimareita, työttömiä, lingvistejä, start up -yrittäjiä.

Kappas, tuollakin tavalla voi elää, ajattelen. Se on hyvällä tavalla hämmentävää.

Olen ehdottomasti rohkeampi kuin ennen, mutta olen myös oppinut varovaiseksi niiden neuvojen suhteen, joissa puhutaan vain omasta jutusta ja sydämen äänen kuuntelemisesta.

Suurimman osan meistä täytyy elää työllä. Täytyy olla ihan tietyntyyppinen ihminen, että voi kokea itsensä vapaaksi, jos ei ole rahaa.

Täytyy olla taiteilija, jos aikoo elää taiteilijan elämän.

Täytyy käsittää, että työ on työtä, jottei tee sitä liikaa.

Täytyy uskaltaa pyytää omasta työstään hyvä hinta.

Meidän pinkojen täytyy oppia sekin, että on paljon muitakin mahdollisia onnen lähteitä kuin niin sanottu menestyminen.

Ennen kaikkea ja ainoastaan täytyy muistaa: vaikka mitä voi. Maailman mittakaavassa olemme niitä harvoja, jotka voivat. Siksi meidän suurin taakkamme on päättää itse, mitä kohti pyrimme.

 

Viimeinen työpäiväni päättyi hyvin: Joimme läksiäisten jatkojen jatkoilla kuoharia entisellä työpaikallani. Kyyneleet tulivat vasta, kun tilasin hissin kahdeksanteen kerrokseen varhain aamulla. Istuin lattialle ja itkin.

Jos voisin sanoa jotain silloiselle itselleni, sanoisin: Ei se ole mikään ”elämä”, ”unelma” tai ”siivet”, joka kantaa uuteen. Se olet sinä itse. Älä toivo parasta tai vilkuile ympärillesi, vaan ala hommiin.

Lisäksi muistuttaisin itseäni kiinalaisen ystäväni Freyan sanoista: ”Kun mikään ei ole varmaa, ihan kaikki on mahdollista.”

Toisille tämä tieto merkitsee ahdistusta, toisille vapautta.

Nyt tiedän, kumpaan joukkoon kuulun.
 

Teksti: Reetta Räty

 

LUE MYÖS: LISÄÄ NAISIA, LISÄÄ VIISAUTTA ELI PARI SANAA UUDISTUVASTA TRENDISTÄ

 

HALUATKO LUKEA LISÄÄ TÄLLAISIA JUTTUJA? TILAA TRENDI. KLIK!

 

Kommentit

PalmiA (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja kaikkea hyvää jatkoon.

ikkiam
LUOMA

Tästä tulee mun uus mantra.

Kun mikään ei ole varmaa, ihan kaikki on mahdollista.

Ahh.

Kommentoi