Vaikka kuvaamme itseämme jatkuvasti, emme tiedä miltä näytämme

Toimitus


Olen syntynyt 90-luvun alkupuolella. Olen kuvannut itseäni muiden nähtäväksi varhaisteinistä lähtien. Silloin ei ollut somea, vaan omaa persoonaa pidettiin yllä kuvagallerioissa, IRC-galleriassa, ii2:ssa ja Kuvakkeessa. Iltaisin läksyjen teon jälkeen laitoin meikit kuntoon ja itselaukaisijan valmiiksi, säädin lukulampun valon imartelevaksi ja istuin sängylle poseeraamaan.

Tähän uudenlaiseen näkymisen tarpeeseen kasvoi kokonainen sukupolvi. Me rakensimme omaa minäkuvaamme sen perusteella, mitä nettiin laitoimme ja ennen kaikkea sillä, miten paljon huomiota kuvamme saivat.
 

Nykyään samaa tekevät muutkin kuin me ysärin lapset. Iso osa ihmisistä kuvaa itseään päivittäin ja eri tilanteissa. Itsensä julkiseksi tekemisen kynnys on matalampi kuin koskaan, ja samalla muokkaamme otoksiamme enemmän kuin esimerkiksi itse aikoinani lukulampun valoa säätäessäni. Nyt apunamme ovat sovellukset, jotka blurraavat naamamme siloiseksi ja joiden avulla voi helposti pudottaa kuvasta kiloja ja muita ”epätoivottuja” ominaisuuksia.

Mutta kuinka usein pysähdymme miettimään, miten jatkuva omakuvissa oleminen vaikuttaa kokemukseemme itsestämme? Milloin viimeksi olet ottanut kuvan, jossa et ole yrittänyt yhtään mitään: jonka vain räpsäisit ja jolle et tehnyt mitään?
 

Kuvaaminen muuttuu helposti itsensä arvostamisesta itsensä arvostelemiseksi. Sen minäkin huomasin. Halu näyttää itsestäni juuri tietynlainen versio jäi kytemään pitkäksi aikaa, enkä vieläkään osaa ottaa kuvia itsestäni ilman, että mietin kuvakulmaa, asentoa, ilmettä. Vuosikausia jatkunut mahan sisään vetäminen ja kuvakulmien miettiminen johti siihen, etten lopulta enää tiennyt, miltä minä näytän.

Olin tottunut näkemään itseni sovituskopeissa, puhelimen etukameran kuvassa ja aamuisin peilin edessä, aina miettien sitä, miltä näytän. Kun sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin pysähdyin miettimään omaa ulkonäköäni ja vartaloani, en saanut päähäni ainuttakaan filtteritöntä kuvaa.

Päädyin pyytämään ystävääni ottamaan minusta kuvia, kun menin saunasta kastautumaan pieneen lampeen. Hän otti kuvat, joissa en mieti kuvakulmia, vaan sitä miten selviän jäätävän kylmästä järvivedestä. Kuvissa on aito minä, ilman kuvankäsittelyä tai täydellisesti istuvia farkkuja.
 

Jokaisen ihmisen kannattaisi olla välillä alasti itsensä edessä, oli se sitten konkreettista alastomuutta tai vain sitä, että katsoo itseään ilman kritiikkiä. Itsestään kannattaa ottaa kuvia, joiden ei ole tarkoituskaan päätyä kenenkään muun nähtäväksi.

Otetaan siis kuvallisuus omiin näppeihimme! Ei anneta omakuvien etäännyttää meitä itsestämme, vaan käytetään niitä välineinä nähdä itsemme riisuttuina, aitoina itsenämme.

 

Lue myös NÄMÄ:
 
”Ei” on seksin tärkein sana

En tee lapsia, olen siis itsekäs ja merkityksetön
 
Selfien ottajat ovat onnellisia, tutkijat keksivät syyn

 

 

Kommentit

Satunnainen Tarkkailija (Ei varmistettu)

Jäin kaipaamaan vastausta siihen olennaisimpaan kysymykseen...eli miksi niiden selfieiden otto on niin hemmetin tärkeää?

Miksi ihmeessä on niin tärkeää saada tykkäyksiä tuntemattomilta ihmisiltä netissä? Määritteleekö tykkäysten määrä ihmisarvosi? Miksi ketään ylipäänsä kiinnostaa muiden mielipide omasta ulkonäöstä? Miksi kaikki ovat nykyään niin käsittämättön huomionkipeitä?

Ehkä 1980-luvun alussa syntynyt mies on vaan liian vanha ymmärtämään näitä juttuja.

Toimitus
Toimitus

Erittäin hyviä kysymyksiä. Näihin on jokaisella kuvanottajalla varmasti oma vastauksensa. :)

Naislaif
Naislaif

Kuvaan, koska tahdon olla näkyvä.
Kuvaan eri fiiliksillä ja kuvistani voi varmasti lukea paljon.
Pyrin realistiseen kuvaan, joskin epäonnistun siinä usein.
Omalta osaltani olen itseni hyväksynnän tiellä ja kuva kerrallaan pidän itsestäni enemmän ja hämmästelen, että tuollainenko olen.
Olen minä ja katson uusin silmin.

Kommentoi