Vitkutteletko sinäkin? Näin pääset tavasta eroon

Piti varata gynekologiaika, mutta aloitkin 
lakata varpaankynsiäsi. Piti viedä kirjat kirjastoon, mutta rupesit järjestelemään maustehyllyä.

Diagnoosi: kärsit prokrastinaatiosta eli vitkuttelusta. Sitten lohdutuksen sana: vakavalta kalskahtava termi ei tuomitse sinua maksamaan myöhästymismaksuja loppuelämääsi tai kirjoittamaan raportteja paniikissa kolme tuntia ennen deadlinea. Lykkäämisestä voi parantua.
 

Kiitos vain, evoluutio

Ensimmäinen askel on ymmärtää, ettei taipumus lykätä asioita tarkoita, että olet laiska. Sen sijaan vitkuttelu on merkki siitä, että olet ihminen.

”Nopea tarpeentyydytys on ollut evoluution kannalta olennaisempaa kuin se, että ihminen tekee asioita, joista hän saa palkinnon myöhemmin”, sanoo työterveyspsykologi Annamari Heikkilä.

Siksi teemme mielellämme hommia, jotka tuovat mielihyvää saman tien. Hiusten pesu on nopeasti hoidettu, ja tiskipöytä kiiltää heti pyyhkimisen jälkeen. Hommat, jotka ovat työläitä eivätkä tuota heti konkreettista tulosta, tekee mieli siirtää huomiselle. Sen vuoksi esimerkiksi soitto verotoimistoon usein venyy.

Lisäksi tietyt luonteenpiirteet altistavat vitkuttelulle. Tunnollinen välttyy lykkäämiseltä, koska ei saa mielenrauhaa ennen kuin laskut on maksettu, mutta huolettomampaa ei ahdista, vaikka puhelinlaskuun lisättäisiin viiden euron muistutusmaksu. Myös innostuva tyyppi ajautuu helposti lykkäämiskierteeseen: kaverin jakama nettivideo on päästävä jakamaan heti, ja jakaminen päihittää kehityskeskustelu lomakkeen täyttämisen.

”Toiset ovat myös biologisesti herkempiä häiriöille ja tarttuvat jokaiseen sähköpostin kilahdukseen”, Annamari Heikkilä lisää. Silloin hommat jäävät kesken.

Oli ihmisen luonne millainen tahansa, useimmiten vitkuttelutaipumus iskee päälle silloin, kun on kiire. Jos tehtävälista pursuaa hommia kaverin polttareiden järjestämisestä kirpparipöydän varaamiseen, lopputuloksena on lamaannus, jossa kykenee lähinnä selaamaan Instagramia.

”Kuormittuneisuus vaikuttaa aivojen etuotsalohkoon, jota käytämme tiedon valikointiin. Kun ihminen joutuu tekemään paljon valintoja, hallinnan tunne katoaa.”
 

Palkiten paremmaksi

Vaikka sattuisitkin olemaan keskimääräistä alttiimpi vitkuttelulle, se ei ole tekosyy lykätä parannuksen tekemistä –
 vitkutteluun nimittäin auttaa kaikkein parhaiten asioiden hoitaminen.

Lykkääjä jää usein odottelemaan inspiraatiota tai hyvää fiilistä, vaikka hyvän fiiliksen saa varmimmin tarttumalla toimeen. Kun vie lasipurkit ja metallitölkit keräyspisteeseen, saa yllättäen energiaa siivota koko roskiskaapin.

Annamari Heikkilä selittää ilmiötä sillä, että motivoidumme onnistumisista. Vitkuttelija ei saa onnistumisen elämyksiä, sillä hän yrittää tekemisen sijaan epätoivoisesti ruoskia itsensä ahkeraksi, jotta voisi tarttua toimeen.

Jos siis olet jälleen kasvattanut pyykkivuoresi siihen pisteeseen, että käytät alushousuina bikinien alaosaa, jätä päänsisäiset syytökset omaan arvoonsa. Käytä energia 
itseruoskinnan sijaan siihen, että täytät pesukoneen ja panet ohjelman pyörimään heti kun pystyt.

Jahkailijan kannattaa kehitellä itselleen sääntöjä ja motivaatiokikkoja. Kirjoita tehtävälistoja ja pilko monen päivän hommat pieniin osiin. Esimerkiksi vaatekomeron voi siivota sukkalaatikko kerrallaan. Jos taas lykkäät siksi, että pyrit täydellisyyteen, anna hommalle hinkkaamisen estävä deadline.

”Käytämme asioiden hoitamiseen niin paljon aikaa kuin sitä on. Jos päätämme käyttää hommaan koko päivän, siihen menee päivä. Jos päätämme suoriutua kolmessa tunnissa, kolme tuntia riittää”, Heikkilä sanoo.

Jos epäilet itsekuriasi, kutsu ystävä kylään tasan kolmen tunnin päästä. Myös klassinen palkitseminen toimii: lupaa itsellesi vaikkapa veroilmoituksentäyttöjäätelö.

Paatuneesta vitkuttelijasta ei välttämättä kuoriudu oman elämänsä sihteeriä, ja se on ihan ok. Sillä vaikka viikon muhinut bioroskis ei ole ehkä hyväksi, pieni leväperäisyys on. Heikkilä muistuttaa:

”Lykkääminen on myös tapa panna asiat tärkeysjärjestykseen. On hyvä osata sietää keskeneräisyyttä, sillä maailma ei tule koskaan valmiiksi.”

Teksti: Heini Maksimainen
Kuva: All over press