Voiko lapsen kuolemasta koskaan toipua?

Toimitus

Maarit Suhosen tytär kuoli tapaturmassa 
16 vuotta sitten. Suru on hiljalleen muuttanut muotoaan, ja Maarit on antanut itselleen luvan pyrkiä olemaan eheän sijasta riittävä.

”Ovikello soi. Oliko Christina unohtanut avaimensa? Vastahan hän oli lähtenyt ulos, ajattelin. Kynnyksellä seisoi yhdeksänvuotiaan tyttäreni Christinan ystäviä. Kun he kertoivat hädissään, että Christinalta vuoti päästä verta, pyysin lapsia käskemään häntä tulemaan kotiin.

’Mutta kun se ei puhu mitään!’

Silloin ymmärsin, että jokin oli hätänä. Missä olivat harsot, avaimet ja kännykkä? Tungin tavaroita verkkarihousujen taskuihin ja juoksin rappukäytävään. 

150 metrin päässä kodistamme sijaitsi VR:n rakennustyömaa, jonne olin kieltänyt lapsia menemästä leikkimään. Siellä, kumollaan olleen betonirenkaan luona, makasi maassa liikkumaton hahmo. Muistan edelleen ne tutut vaatteet. Ohuen, vihreän neulepaidan ja vaaleanvihreät farkkulappuhaalarit.
 

SINÄ LOKAKUISENA SUNNUNTAINA olin alkanut ajatella, että saattaisin ehkä sittenkin selviytyä perheemme arjesta. Takana oli vaikea avioero. Vuotta aiemmin olin jäänyt Christinan ja hänen viisi- ja yhdeksänvuotiaiden veljiensä yksinhuoltajaksi.

Christina oli jo ymmärtänyt, että vanhemmat eivät palaisi yhteen. Hän oli aina ollut määrätietoinen oman tiensä kulkija. Poikatyttö, jota eivät kiinnostaneet barbiet, vaan koirat ja hevoset, ja joka antoi minulle helposti huomautuksia, jos en muistanut ruokkia hänen kolmea mielikuvituskoiraansa.

Kun kyykin maassa ja hälytysajoneuvojen valot piiskasivat rakennustyömaata, en vielä arvannut, kuinka uusiksi perheemme elämä oli jälleen menossa. Tunnin päästä Medi-Heli nousi ilmaan ja Christina makasi yhä maassa. Yhtäkkiä minut valtasi jäätävä rauhallisuus. Jo silloin ymmärsin, että Christina oli kuollut – ja en kuitenkaan ymmärtänyt.
 

SEURAAVAT KOLME PÄIVÄÄ ovikello soi taukoamatta. Kotimme täyttyi kukista ja ruuasta. Ystävät ja tuttavat syöksyivät eteisestä minua kohti kädet levällään ja kyyneleet silmissään.

Osa uhkui vihaa. Miksi en noussut barrikadeille huutamaan? Rakennustyömaa olisi saatava vastuuseen! Minä en halunnut taistella. Sen sijaan aloin antaa Christinan tavaroita nopeasti hänen isänsä luona asuvalle sisarpuolelleen. Säilytin vain piirustukset, korut ja keltaiset kumisaappaat – ne, jotka olivat olleet liian isot. Moni sanoi, että älä nyt ihmeessä, kadut vielä. Mutta jotenkin vain tiesin, että en kadu.

Aluksi tapaturmapaikka oli kaunis kynttilöineen ja kukkineen, mutta sitten kynttilät alkoivat kaatuilla ja sulivat möykyksi. Kun näin niiden vieressä tuntemattomia ihmisiä itkemässä, minun teki mieli huutaa: millä oikeudella te surette? Pyysin naapureita korjaamaan muistopaikan pois. Lopulta kielsin myös kyläilijöitä tulemasta, erityisesti poikien vuoksi. Jättäkää kukkaset oven taakse, kirjoitin oveen liimaamaani lappuun.

Hautajaisten jälkeen puhelin ei enää soinut. Yhtäkkiä kaikki tekemistä vaatinut oli tehty. Jätin työkeikat ottamatta. Kolme kuukautta saattelin poikani päiväkotiin ja kouluun. Sitten en tehnyt mitään, istuin vain ja nukuin. Hetkittäin luulin kuolevani itsekin, välillä sitä jopa toivoin ja odotin.

Kun tapasin rapussa naapurin, hän ei katsonut silmiin, vaan käänsi katseensa pois. Minä en ollutkaan enää minä, vaan kuolleen lapsen äiti.

Neljän kuukauden päästä Christinan kuolemasta sain työpaikan koulunkäynninohjaajana. En halunnut kertoa uusille ihmisille, että tyttäreni oli kuollut. En kestänyt sitä tunteiden tulkitsemista ja lohduttamista enkä jaksanut vakuutella muita siitä, että en ollut romahtamassa. Jos joku voivotteli, että ei päässyt lomalle etelään tai aamu lasten kanssa oli ollut rankka, minun teki mieli näpäyttää. Sanoa, että minä olin nähnyt lapseni aivot asfaltissa – mitäs sinä olet nähnyt? Joskus provosoiduin niin, että pamautin tarkoituksellisesti, että tyttäreni oli kuollut. 

Hetkittäin luulin kuolevani itsekin, välillä jopa toivoin sitä.

JOKA AAMU LASKIN HERÄTTYÄNI, kuinka monta päivää Christinan kuolemasta oli kulunut. Päivänä 138 tuli tunne, että laskeminen oli pakko lopettaa. Siinä tiistaissa ei ollut mitään erikoista, päinvastoin, arki oli omituisella tavalla jopa liian rauhallista verrattuna siihen, että olimme menettäneet perheenjäsenen.

Minut pelasti unimaailma. Jo aamulla aloin odottaa iltaa. Hoin, että kunhan selviäisin sinne asti, kaikki olisi paremmin – vaikka tiesin, ettei silloin oikeasti mitään erityistä tapahtuisikaan.

Kun parin kuukauden päästä en saanutkaan nukuttua, en uskaltanut ottaa kuin puolikkaan unilääkkeen tai neljäsosan rauhoittavaa. En tahtonut selviytyä lääkkeiden voimalla.

Kun lääkkeet loppuivat, päätin, että en uusisi enää reseptejä. Sen sijaan joisin viikon ajan yhden oluen illassa – ja jos paha olo jatkuisi, sille olisi pakko tehdä jotakin. Viikon viimeisenä iltana en enää halunnut juoda sitä yhtä olutta. Vähitellen rupesin asettamaan itselleni pidempiä etappeja: Kunhan selviän tiistaihin. Kunhan selviän kevääseen.
 

KUINKA PALJON CHRISTINAN KUOLEMASTA sai puhua, missä ja milloin? En halunnut avautua näin rajusta asiasta monelle – varsinkaan, jos toinen oli juuri lähdössä viemään lastaan päiväkotiin.

Eräs ystäväni kehotti minua soittamaan milloin vain. Silti pidin joskus puhelinta kädessäni kolmelta yöllä ja ajattelin, että hitto vie, hänellä on aamulla työpäivä. En minä voi tällaiseen aikaan soittaa ja itkeä räkä poskella. En halunnut olla vaivaksi.

Rakensin itselleni naamion, jonka takana surin salaa. Yritin seurustella, mutta en pystynyt. Kävin töissä, opiskelin ja liityin talohallitukseen sekä koti- ja kouluyhdistykseen, olin ahkera.

Ajattelin, että minun piti hoitaa se kaikki, jotta tuntisin olevani riittävä äiti, kun lapsia oli jäljellä enää kaksi. Onneksi olin aloittanut terapian kuukausi Christinan kuoleman jälkeen. Kesti yli vuosi ennen kuin olin valmis puhumaan hänestä. Sitä ennen käsiteltiin vain minua. Oli helpotus, että sain luvan siirtää Christinan pois. Minun ei tarvinnutkaan olla vain kuolleen lapsen äiti.


PITKÄÄN JOUDUIN KYSELEMÄÄN ITSELTÄNI, miten voisin ikinä suoda itselleni iloa.

Christinan kuoleman jälkeisenä kesänä sain 30-vuotislahjaksi laskuvarjohypyn. Se oli ollut haaveeni 16-vuotiaasta lähtien. Kun astuin koneesta tyhjään, lähetin terveisiä Christinalle. Humahdus vain, ja ajatukset katosivat. Unohdin betonirenkaan, ambulanssin valot, sairaalan käytävät.
Vaikka ilo läikähti vain hetken, se oli ensimmäisiä irtaantumisia. Jotain sellaista, jota minun oli vaikea suoda itselleni. Siinä oli jonkin alku.

Kotona yritin hokea pojilleni, että heillä oli oikeus elää ja nauraa. Mutta kun he lähtivät ulos, jäin ikkunaan katsomaan. Aina jos kuulin helikopterin tai sireenin äänen, ensimmäinen ajatukseni oli: missä pojat? Välillä kyselin, oliko poikien pakko lähteä. Jos jompikumpi tuli kotiin myöhässä, joko tiuskin tai halasin liian kovaa.

Yhtenä päivänä terapeuttini kysyi minulta, olinko miettinyt, miten poikani
 voisivat ikinä haluta kasvaa aikuisiksi,  kun näyttämäni malli aikuisuudesta oli
 täynnä suremista, vastuuta ja kieltäy
tymistä. Kysymys sai minut ajattelemaan. Olinko ollut niin kiinni Christinassa, että olin laiminlyönyt eläviä lapsiani?

Lopulta sain tunnustettua terapeutille, että olin valinnut pojille jo hautakivet. Kaikki lapset saisivat samanlaiset. Christinan haudan vieressä ei ollut enää tilaa, mutta olin katsellut jo muuta paikkaa: vastapäätä, kenties? Pelkäsin terapeutin moittivan. Sen sijaan hän totesi, että totta kai sinä mietit. Että mieti vain. Aloin itkeä. Kiitos, sopersin. Kaikki ne kamalat ajatukset – ne olivatkin sallittuja.

Minun oli pakko lopettaa sureminen. Oivallus tuli yhtäkkiä, kun kävelin pitkin pyörätietä pakkasyössä kohti kotia kolmisen vuotta Christinan kuoleman jälkeen. Hetkeä aiemmin olin juonut teetä ystäväni luona ja höpötellyt hauskassa seurueessa. Sitten ystäväni serkku halusi – kai lohduttaakseen – lukea minulle enkelikorteista. Minä istuin tuolillani ja ajattelin, että voi luoja, mitä höpöä.

Ulkona ymmärsin, että surussa rypemiselle oli tultava loppu. Sätin itseäni: kuinka kauan halusin elää kuin uhrina? Matkalla kotiin juttelin Christinan kanssa. Pyysin meiltä molemmilta anteeksi, etten ollut uskaltanut päästää irti pohjattomasta surusta. Olin pelännyt, että unohdan sen jälkeen tyttäreni. Unohdan hänen eloisan äänensävynsä. Unohdan, miltä tuntui koskea hänen poskeaan.

Siinä pyörätiellä tein Christinan kanssa sopimuksen: hän ei häviä minnekään, vaikka minä lopetan.

Kerron, että minulla on kolme lasta: kaksi elää, ja kolmas on kuollut.

NYT TAPAHTUNEESTA ON KULUNUT yli 16 vuotta. En ole unohtanut Christinaa päiväksikään. Saatan vaikka tiskata ja muistaa yhtäkkiä, että ai niin, Christina on tyttäreni.

Uusille ihmisille totean rauhallisella äänellä, että minulla on kolme lasta. Kaksi elää, ja kolmas on kuollut. Suurin osa pahoittelee tai ohittaa asian korrektisti. Joskus reaktio on itku tai järkytys. Silloin joudun muistuttamaan itseäni, että lapsen kuolema on vakava asia, vaikka minulle siitä on tullut arkea.

Välillä toivon, että olisin romahtanut aikoinaan kunnolla, samalla tavalla kuin elokuvien hahmot: ne, jotka huutavat ja menevät sellaiseen tilaan, että heitä pitää taluttaa kädestä pitäen, kunnes muut tulevat ja hoivaavat. Sellaista nähdessäni olen salaa kateellinen. Minunkin olisi pitänyt tehdä noin! Ehkä olisin surrut silloin näkyvämmin ja ottanut vastaan muiden tuen. Mutta ei kai sitä luonteelleen mitään voi. Olen ollut aina tällainen, reipas. Sitä paitsi, jos minä olisin romahtanut, mitä pojille olisi jäänyt?

Vuosien varrella suru on muuttanut muotoaan. Mukaan on sekoittunut haikeutta, lohdullisuutta ja pehmeyttä. Hymyjä ja huumoria. En tiennyt aiemmin, että suru voi olla kaunista.

Täysin ehjää minusta ei tule koskaan. Kuoleman mahdollisuus käy mielessäni edelleen. Mutta onneksi minusta ei tarvitsekaan tulla tämän eheämpää: olen antanut itselleni luvan tähdätä riittävään. Yhä useammin elämässäni on hetkiä, jolloin tiedän kaiken olevan juuri oikein. Viime syksynä menin toista kertaa naimisiin. Sitä ennen muutin uudelle paikkakunnalle, Porvooseen.

Olen onnellinen, että sekä minä että pojat olemme uskaltaneet jatkaa elämistä ja pojilla on ollut tukenaan myös isä. Jos olisimme luovuttaneet, tämä kaikki ihana olisi jäänyt kokematta.

Silti välillä hätkähdän, kun näen kassajonossa vilahduksen vaaleista hiuksista. Suortuvat kuuluvat jonkun muun lapselle – mutta sekunnin ajan minussa häivähtää toivo. Jos siinä olisi kuitenkin minun Christinani.”

Teksti: Kiti Lehtimäki
Kuva: Kari Kaipainen
Juttu on julkaistu Trendissä 5/2017

Muita koskettavia juttuja Lilyssä: 
Millaista on elää kuolevan äidin rinnalla?
Kun puoliso masentuu.

Kommentoi