Aikuisen ystäväkirja

Bongasin tämän aikuisen ystäväkirjan hyvän ystäväni Saran blogista täältä ja innostuin sitten itsekin. Luvassa saattaa olla noloja paljastuksia, mutta here we go.

Nimeni on Pinja Marie Kurtti os. Keinonen. Inhosin omia etunimiäni lapsena, koska ne olivat mielestäni liian erikoisia ja toisaalta niistä oli liian helppo keksiä lempinimiä (ja haukkumanimiä). Äitini kutsuu minua edelleen välillä Pinsku Pansku Banaaniksi.. Nykyään osaan jo pitää omasta nimestäni ja se on selkeä osa omaa identiteettiä. Inhosin aina myös tyttönimeäni ja päätinkin jo lapsena, että jos joskus menen naimisiin niin otan puolisoni sukunimen, kunhan se on mikä tahansa muu kuin Virtanen! Olenkin nyt sitten kohta kaksi vuotta ollut onnellisesti Kurtti.

Olen syntynyt vuonna 1997 jouluaaton aattona, eli olen synnynnäinen joulutonttu. Nyt näin aikuisena jouluinen syntymäpäivä ei enää haittaa, mutta lapsena se oli hirveää! Ensinnäkin olin kavereista AINA nuorin, sain ajokortin viimeisenä ja syntymäpäivää en ole koskaan voinut juhlia oikeana synttäripäivänä. Nykyään olen onnellisesti nuorekas muihin samana vuonna syntyneisiin kavereihin verrattuna.

Lapsuuskotini langallinen numero on edelleen hyvässä muistissa, ja koska kyseinen numero on myös edelleen käytössä, niin en sitä tähän iske. Sillä langalla käydään kuumia keskusteluita äitini ja hänen äitinsä välillä.

Täydellinen puoliso osaa ennakoida nälkäkiukkuni, tietää mielihaluni paremmin kuin minä itse ja tuntee minut kuin omat taskunsa. Samainen tyyppi myös pitää unissaan törkeää meteliä öisin, mutta se annettakoon hänelle anteeksi, kun on muuten niin ihana. Hän on monessa asiassa mun vastakohta, mutta niissä tärkeissä asioissa ollaan aina samalla viivalla.

Omasta mielestäni olen täydellinen, mutta exieni mielestä saatan olla hullu ja vaikea. Takertuva, vaativa ja huomionkipeä. Aina epävakaa ja arvaamaton.

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen tekisin vapaaehtoistyötä, harrastaisin zumbaa,tekisin enemmän käsitöitä ja lukisin vihdoin ne parikymmentä kiinnostavaa kirjaa, jotka odottaa kirjahyllyssä. Toteutus vaatisi lisätuntien lisäksi myös extraa elinvoimaa ja hyvinvointia.

Harrastan nyt vaihtelevalla menestyksellä kuntosalia ja lenkkeilyä. Käsitöitä, lukemista ja askartelua silloin kun jaksan ja on aikaa. Lempiharrastus on illan istuminen viinilasi kädessä hyvien ystävien kanssa maailmaa parantaen. Tämän blogin kirjoittaminen on myös kai omanlaisensa harrastus, vaikka tällä hetkellä se tuntuu elinehdolta.

Parin lasillisen jälkeen kuuntelen Spotifystä Hectoria ja Leevi and the leavingsiä. Myös muut vastaavat pyörivät silloin kuuntelussa.

Noloin TV-ohjelma, josta pidän on My 600lb life, suomennettuna siis Hengenvaarallisesti lihava. Oma elämänhallinta tuntuu oikein loistavalta sitä ohjelmaa katsoessa ja samaten omat jenkkakahvat ja vatsamakkarat alkavat tuntumaan pieniltä. Rehellisesti sanottuna haen siis itsetunnon kohotusta sitä ohjelmaa katsomalla. Toki on myös kiinnostavaa nähdä mitkä tekijät ajavat ihmisten elämänhallinnan niin täysin pois raiteiltaan.

Bravuurini keittiössä on koskenlaskija-lihamakaronilaatikko. Satunnaisesti sinne eksyy myös mm. kirsikkatomaattia. Olen aivan surkea kokki, mutta tuota en ole vielä ainakaan saanut epäonnistumaan.

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun mua suututtaa. En osaa olla vakuuttavasti vihainen kauaa, sillä suuttumus muuttuu aina lohduttomaksi huutoitkuksi. Nykyisin kyllä itken harvoin, sillä olen tehokkaasti irrottanut itseni omista tunteistani, mutta silloin kun alan itkeä niin loppua ei näy.

Lapsuuteni lempilelu on syntymäpäivälahjaksi saatu ruskea pehmolelukoira. Nukuin se kainalossa useita vuosia ja se on edelleen tallella. Myös hervottoman kokoinen hirvi on ollut yksi lemppareista ja sekin oli unikaverina pitkään.

Lempilelu nykyään on ööööööö kännykkä?

Salainen paheeni on jos olen koko päivän yksin kotona ja on todella paska olo, saatan käydä ostamassa kaupasta sipsipussin ja dippiä, ja siinä onkin päivän ainoa ruoka. Kompaktisti lounas, välipala ja päivällinen samassa. Houkuttelevaa eikö?

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut elämässä on aina vakiomäärä paskaa. On siis aivan turha odottaa sellaista hetkeä, että menisi kauheasti paremmin. Parempi vain opetella pärjäämään sen paskan kanssa mitä sillä hetkellä on.

-Pinja

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *