Identiteettikriisejä

Identiteetti on varmasti asia, jonka kanssa kaikki kipuilevat ainakin jossain vaiheessa elämää. Omalla kohdalla sitä kipuilua tuntuu olleen jo keskimääräistä enemmän, mutta nyt luulen olevani voiton puolella. Tähän pisteeseen ei ole kuitenkaan ollut helppo päästä ja matkalla on ollut monta mutkaa, u-käännöstä ja äkkijarrutusta.

Jos aloitetaan ihan alusta, niin tottakai omilla vanhemmilla on ollut iso vaikutus mun identiteettiin. Äidiltä olen oppinut kuinka olla itsenäinen, vahva nainen. Äitiä on myös kiittäminen kohtalaisesta verbaalisesta lahjakkuudesta, jonka takia kirjoittaminen on jollain tasolla ollut osa mua aina. Olen oppinut pärjäämään itse ja vaatimaan itseltäni paljon. Isältä olen saanut matemaattisen lahjakkuuden, joten fiksuus on myös aina kuulunut muhun. Tottakai sekin, että olen isosisko on aina vaikuttanut kaikkeen. Varsinkin nyt aikuisena haluan ihan senkin takia olla just se kuka mä oon, jotta voin näyttää mun veljelle, että kaikki on ihan maailman parhaita omina itsenään.

Sitten on niitä ystäviä, jotka ovat vaikuttaneet elämässä paljon. Saralta opin, että it’s okay to be gay. Lauralta sen, että mulla on oikeus näyttää just siltä miltä mä haluan ja tehdä sitä mitä mä haluan. Henrikalta sen, että pitää tähdätä korkealle ja sitten vielä korkeammalle. Hannalta sen, että itsensä voi hyväksyä, tai ainakin pyrkiä hyväksymään, päävikoineen kaikkineen. Henriltä sen, ettei ystävyyttä voi olla vain tietynlaista. Tiinalta sen, ettei koskaan saa luovuttaa. Erjalta sen, että elämästä saa, voi ja pitää nauttia.

Isoin tekijä siinä, että mä uskallan nykyään olla oma itseni, on Roobert. Valtaosan siitä ajasta, kun me ollaan oltu yhdessä, mä olen etsinyt sitä, että kuka helvetti mä oikein oon. Ja mä oon voinut tehdä sen, sillä mulla on ollut joku, joka rakastaa mua. Roobert on kestänyt kaikki mun kriiseilyt siitä voinko mä näyttää tältä tai käyttää tälläisiä vaatteita?? Voinko mä olla sellainen tai tälläinen?? En oo ihan varma muovautuiko musta sellainen, mitä hän olisi eniten toivonut, mutta ainakin mä olen nyt mä. Niin paljon, kuin tällä hetkellä osaan olla.

Itseni metsästäminen alkoi seiska-kasiluokalla, kun aiemmin melkolailla ulkonäöstään piittaamattomasta tytöstä tuli emo. Vanhoja kuvia katsellessa sitä tupeerattua tukkaa ja törkeitä kajaaleita ei ihan varsinaisesti ole ikävä. Oli violettia, punaista ja mustaa tukkaa, sivusiiliä, kulmakorua ja jos mitä. Ysiluokan lopulla oli nopea poikatyttövaihe, mutta lukion alussa halusin vain sekoittua massaan, joten tuli ruskeat hiukset ja tavalliset teinitytön vaatteet. Kävi se tuugi välillä blondinakin, kunnes muuttui takaisin punaiseksi ja sitten koko loppu lukioksi ruskeaksi ja oman väriseksi vaalean ruskeaksi. Musta tuntuu, ettei mulla silloin ollut identiteettiä ollenkaan. Ei mitään hajua siitä, kuka mä oon tai haluaisin olla. Lukion loppumisen jälkeen meni vielä reilu vuosi, kunnes syksyllä 2017 totesin fuck this shit, leikkasin pitkät hiukseni lyhyeksi ja värjäsin ne pinkiksi. Ihan vaan koska mä voin. Siitä alkoi mun tie minuksi.

Nyt mä oon vihervassari-suvakkihuora, rokkihippi ja sisäisesti jo sossutäti. Mulla on vahvoja mielipiteitä, enkä enää pelkää tuoda niitä esille. Käytän sellaisia vaatteita, jotka just sinä päivänä sattuu tuntumaan hyvälle; joskus jotain tosi tavallista, joskus tosi rockia ja joskus ultimaattisen hippiä. Rintaliivit jää aina vaan useammin kaappiin ja huono hiuspäivä ei ole maailmanloppu. Meikkaan jos haluan ja vain siksi, että haluan. Kotoisimmaksi tunnen oloni täysin ilman meikkiä. Työn alla on vielä se, että uskaltaisin laulaa vapautuneesti niinkin, että muut kuulee. Musiikki on puolielämää ja olen aina rakastanut laulamista, mutta pelkään epäonnistumista niin  paljon, ettei toisten edessä laulamisesta meinaa tulla mitään sen ahdistuksen kanssa. Silti esitetään veljen kanssa isän viiskymppisillä kaks biisiä, joten saa nähdä kuinka eukon taas käy.

Värikkään tukan lisäksi lävistykset ja tatuoinnit on mun pysyvä tapa ilmentää omaa identieettiä. Tatuointeja on se viisi ja niitä tulee varmasti lisää. Lävistyksiä on kertynyt korvakorut mukaan lukien 15 ja olo on harvinaisen alaston ilman niitä. Olen helposti tunnistettavan näköinen ja enää se ei haittaa mua. Enää en julkisilla paikoilla (useimpina päivinä) pelkää, mitä muut ajattelevat minusta. Jos jollain on ongelma esimerkiksi mun ulkonäön kanssa, niin se ei ole mun ongelma.

Uskallatko sä olla just sinä?

-Pinja

PS. Kun nyt niistä tatuoinneista on ollut puhetta, niin käy tsekkaa Alban Essexin oman tatuointiliikkeen sivut tästä!

hyvinvointi oma-elama syvallista
Kommentit (1)
  1. Onko murhaajat ja raiskaajatkin ”parhaita just omina itsenään”? Jos ei, niin missä on raja siinä että mikä on ok omana itsenään olemisessa ja mikä ei? Ja kuka sen rajan vetää? Sinä vai? Minä vai? Enemmistö vai (eli äänestys)? Entä jos enemmistö on sitä mieltä, että raiskaaminen on oikein? Pointtini on, että ihan paskapuhetta että kaikki on parhaita omina itsenään, koska ei se mitä ihmiset omana itsenään on, tarkoita että ne ois hyviä asioita. Elät todella naiivissa kuplassa, jossa kaikki ihmiset on hyviä. Jos et oo huomannut, niin suurin osa ihmisistä on pahoja ja varsinkin omana itsenään aikamoisia hirviöitä.

    Mutta nykymaailmahan ei tunnusta ketään tai mitään auktoriteettia (muuta kuin toiset ihmiset), joka vetäisi minkäänlaisia rajoja, joten miksi murhaajaa tai raiskaajaa pitäisi kiinnostaa, jos joku toinen ihminen ei hyväksy heidän ”omaa itseään”? Kuka on tämä ”toinen ihminen” tai joukko toisia ihmisiä, ja miksi hänellä tai heillä on valta sanoa ja päättää, mikä on oikein ja väärin?

    Elämme siis maailmassa, jossa eri ihmisryhmät asettavat toisille ihmisryhmälle rajoja, ja jokainen ihmisryhmä ajattelee olevansa oikeutettu siihen. Myöskin sinä kuulut ihmisryhmään, joka määräilee toisia ihmisryhmiä, kuitenkin huutelet että kaikki saa olla omia itsejään. Sinun pitäisi sanoa sen sijaan totuudenmukaisemmin: ”kaikki saavat olla omia itsejään, niin kauan kuin se sopii minun maailmani rajoihin”. Mutta ne on vain sinun maailmasi rajoja, ja itseäsi pidät hyvänä ihmisenä ja rajojen ulkopuolella olevia pahoina ihmisinä. Apulannan ”pahempi toistaan” biisi kuvailee kuitenkin todellista tilannetta aika hyvin.

    Sitten on tää lause ”kaikki saa tehdä mitä haluu ja olla mitä haluu, kunhan se ei satuta muita”. Kuka sitä valvoo ja kuka siitä päätti? Ja entä jos se satuttaa kyseistä henkilöä itseään, saako itselleen tehdä mitä haluaa? Ja miten määritellään ”sattuminen”? Jos jotakuta oikeasti ahdistaa kadulla kaikki pinkkihiuksiset ihmiset, tarkoittaako se, että tämän ahdistujan vuoksi kukaan ei saa värjätä hiuksia pinkiksi? Ja jos ei, niin pakotetaanko tämä pinkeistä hiuksista ahdistuja sietämään sitä ahdistusta tai pysymään kotonaan? Eikö se ole aika ilkeää?

    Siinä muutama kysymys mitä tuli mieleen tekstiäsi lukiessa, joita sinun varmaan olisi hyvä pohtia. Ja kuka minä sitten luulen olevani? No, tässä kohtaa kyseenalaistaja, joka ei tiedä kaikkea, mutta aika paljon tiedän, ja omista virheistä oppineena. Olet tällä hetkellä hukassa oleva (paha) ihminen, joka ei ole ajatellut asioita loppuun saakka mutta silti julistaa niitä totuuksina. Mutta olet yksi monista, joten turha loukkaantua, en sano mitään tästä loukatakseni, vaan auttaakseni. Toivotan rakentavia pohdintahetkiä! Ei tarvitse mulle mitään vastata, jollet välttämättä halua. Tämä kommentti oli tarkoitettu aiheuttamaan ensisijaisesti päänsisäistä ajattelua lukijassaan. Suosittelen kuitenkin, että mikäli vastaat, ettet tee sitä tunnekuohuissa tältä istumalta, vaan harkinnalla.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *