Parisuhteessa

Jokainen parisuhteessa elävä tietää, että hyvä parisuhde on puolielämää, oma toinen puolikas, tuki ja turva. Me ollaan Roobertin kanssa oltu marraskuussa neljä ja puoli (4,5) vuotta yhdessä. Kun aloimme seurustelemaan, allekirjoittanut oli 16-vuotias ja Roobert melkein 18. Varmasti moni ajatteli, että helvettiäkö tuostakaan tulee, kun kaksi kakaraa 300km välimatkalla yrittää ihan tositarkoituksella olla yhdessä. Mä asuin Luvialla, lukio kesken ja koko elämä täällä. Roobert asui Nurmijärvellä, amiksen vika vuosi menossa ja työt Helsingissä. Todella lupaavaa eikö? Ja niin vain seuraavat kaksi vuotta nähtiin melkein joka viikonloppu ja lomilla pidempiä aikoja. Käytännössä joka toinen perjantai Roobert ajoi suoraan töistä meille ja sunnuntaina myöhään takaisin. Joka toinen perjantai minä lähdin suoraan koulusta bussilla heille ja sunnuntaina myöhään takaisin. Olen lukenut yo-kirjoituksiin bussissa, heillä sillä aikaa kun Roobert on ollut töissä ja joskus jättänyt lukematta, että saa olla yhdessä. Onneksi sain ajokortin samaan aikaan, kun Roobert meni armeijaan. Muuten elämä olisi ollut eksponentiaalisesti enemmän vaikeaa. Ajoin melkein joka viikonloppu (kun hän vaan oli armeijasta vapaalla) Nurmijärvelle. Kun isä tuli töistä ja auto oli vapaana, niin salamana liikkeelle. Olin influenssassa katsomassa sotilasvalaa. Yritin lukea yo-kirjoituksiin ja soten valintakokeisiin, vaikka hajotti. 

Pääsin puolivahingossa Tampereelle kouluun. En olisi ikinä uskonut, että pääsen ensimmäisellä yrityksellä, sillä TAMKiin sosiaalialalle on todella vaikeaa päästä. Saatiin perheasunto TOASilta ja Roobert löysi töitä, muutettiin yhteen. Muuttohelvettiä, Kelan tukia ja opintojenaloituskauhua, opiskelijabileitä. Ei mennyt liian pitkää aikaa siihen, kun oma vointi romahti. Uskoisin voivani sanoa molempien puolesta, että kyllä on silloin (ja viimeisen kahden vuoden aikana) parisuhde ollut koetuksella ei yhden, kaksi eikä viisi kertaa kun toinen joutuu töiden jälkeen vielä käymään kaupassa, tekemään ruoan ja hoitamaan kotityöt, kun itse ei koko päivänkään nukkumisen jälkeen saa aikaan paljon itkua kummempaa. Molempien sitoutumisesta, hulluudesta ja rakkaudesta kertoo kuitenkin se, että kaiken tämän jälkeen mentiin silti naimisiin.

img_4694muok.jpg

img_4723muok1.jpg

img_5008muok.jpg

Nyt ollaan tästä neljästä ja puolesta vuodesta siis asuttu yhdessä melkein kaksi ja puoli vuotta, sekä oltu naimisissa melkein puolitoista. Yhdessäolo ei varsinaisesti koskaan ole ollut mitään suoranaista ruusuilla tanssimista ensin välimatkan ja sittemmin omien mielenterveysongelmien takia, mutta päivääkään en antaisi pois. Joskus tapellaan, joskus ollaan päiväkausia puhumatta kunnolla, joskus toisen naama vituttaa ja ollaan toistemme silmissä idiootteja. Mutta silti rakastetaan. Kun kirjoitan tätä, olen viettämässä syyslomaa vanhempieni luona, olen nähnyt aviomieheni viimeksi reilu 24 tuntia sitten ja nyt jo on kova ikävä.

Viime lauantaina tuli mahdollisuus päästä ystävälle melko extempore valokuvausmalleiksi ruskakuviin Mustavuorelle ottamaan vähän parisuhdekuvia ja mehän lähdettiin! Oli melkoinen työmaa kiivetä laskettelurinnettä ylös, mutta se kannatti.

img-20181013-wa0020.jpg

img-20181013-wa0018.jpg

img_9506muok.jpg

-Pinja

Kaikki postauksen kuvat ovat ©Janita Lahtinen

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *