Vieraskynä: Millä mielin sivariin ja miksi?

Jo kauan ennen kuin Puolustusvoimien armeijakirje edes kolahti postiluukusta sisään, olin päättänyt valitsevani sivarin aseellisen palveluksen sijaan. Siksi kutsuntatilaisuus oli melko painostava; yksi sen tarkoituksista oli selvästikin moukaroida ajatukset sivarista tai totaalikieltäytymisestä palasiksi ja lakaista sirpaleet maastokuvioidun maton alle. Kutsunnoissa minulle sekä muille ikäisilleni pojille näytettiin lukuisia armeijateemaisia videoita, joissa niin esiteltiin koko systeemi pienintäkin yksityiskohtaa myöten kuin myös kerrottiin armeijan käyneiden kokemuksia – joista kaikki olivat pelkästään positiivisia, tietenkin. Saimme tietää, että armeijassa tulisimme saamaan uusia ystäviä, olisimme elämämme kunnossa ja saisimme myös muut edut x, y ja z, jotka tulisivat nostamaan elämänlaatuamme eksponentiaalisesti aivan uusiin sfääreihin. Videoiden yhteinen konsensus tuntuikin olevan, että intti on absoluuttisesti paras asia, joka ihmiselle voi koskaan tapahtua.

Armottomasta propagandasta huolimatta pysyin kannassani, joskin tuon valtavan informaatiotulvan keskellä minun oli melko helppo tuntea itseni ulkopuoliseksi. Siviilipalveluksen mahdollisuudesta kerrottiin melko lyhyesti, ja jos yhtään osaan ihmisiä lukea, niin tämäkin tehtiin vain siksi, että oli pakko. Myös asevelvollisille lähetetyssä, 76 sivua pitkässä varusmiesoppaassa siviilipalvelukselle on omistettu peräti noin yksi sivun kuudesosa. Intin kävijöille tietoa ja tukea vyöryy sisään niin ovista kuin ikkunoistakin, kun taas sivareiden on pakko ottaa asioista itse selvää. Niistä ei haluta puhua, eikä niille haluta näkyvyyttä. Eikä missään nimessä ainakaan haluta, että kukaan sellaiseksi ryhtyy.

Ulkopuolisuuden kokemukseen ei varsinaisesti ainakaan auta se, että puoli yhteiskuntaa olettaa miespuolisen henkilön käyneen armeijan. Erityisesti nyt, kun asia on elämässäni ajankohtainen, nousee asepalvelus verrattain usein keskustelun aiheeksi itse kunkin kanssa. Yritän usein vältellä aihetta, sillä osalla ihmisistä on vähintäänkin eksoottisia näkemyksiä inttiin liittyen. Joidenkin mielestä mies, joka ei ole käynyt armeijaa ei ole mies lainkaan, tai on vähintäänkin neiti, homo, hintti, lusmu tai maanpetturi. Usein tuntuu siltä, että armeija nähdään jonkinlaisena maagisena miehistymiskoneena, jonne syötetään pieniä poikia, ja jonka ruksutettua muutamia kuukausia ulos pullahtaa täysikasvuisia miehiä.

Itse en kuitenkaan tarvitse mitään ulkoista laitosta määrittelemään omaa maskuliinisuuttani; se kumpuaa jostain aivan muualta kuin sotaharjoituksista. En muutenkaan ymmärrä, miten maksimissaan vuoden mittainen armeijassa vietetty aika voisi vaikuttaa yhtään keneenkään niin paljon, että miehekkyys, persoonallisuus tai yleinen kansalaiskelpoisuus olisi siitä riippuvainen. Tällaiset asiat ovat niin perustavanlaatuisia ominaisuuksia ihmisessä, että ne eivät tule intissä muuttumaan. Lisäksi erityisesti armeijan kontekstissa miehekkyyden mitta tuntuu olevan tunteiden patoaminen, kyselemättä toimiminen ja tappamisen valmius. Rohkenen kyseenalaistaa nämä kaikki.

Nyt, kun herran vuonna 2019 vihdoinkin alkaa olla yleisesti hyväksytty fakta, että (*dramaattinen henkäys*) miehilläkin on tunteet, uskallan myöntää, että todennäköisesti tulisin kuolemaan ahdistukseen ennen asepalveluksen loppua. Kerta kaikkiaan mikään sen aspekteista ei kuulosta edes etäisesti miellyttävältä. En tunne vetoa aseilla, tykeillä tai millään muilla vastaavilla ampumiseen, metsässä ryömimiseen enkä etenkään Pyhään Järjestelmällisyyteen tai erittäin vahvasti hierarkkiseen järjestelmään – päin vastoin. Lisäksi koen, että siviilipalvelus on itselleni hyödyllisempi vaihtoehto; olen saanut palveluspaikan koulusta, ja tiedän jo nyt tulevani oppimaan paljon muun muassa lasten ja nuorten kanssa työskentelystä. Lisäksi palveluksen jälkeen todennäköisesti tiedän, että haluanko kouluttautua opettajaksi vai en.

Toki ymmärrän myös, että intin ei ole tarkoituskaan olla mikään valtion kustantama elämysleiri, vaan sen perimmäinen tarkoitus on kouluttaa sotilaita puolustamaan Suomea sotatilanteessa. Tästä kuitenkin pääsemme ongelmaan numero kaksi: tosipaikan tullen en pystyisi koskaan tappamaan toista ihmistä. Minulle tulee huono omatunto jo siitä, jos tapan hämähäkin tai kärpäsen; minusta ei olisi kerta kaikkiaan minkäänlaista hyötyä sotatantereella. Usein kuulee sanottavan, että armeijaan menemisen tarkoitus on vain osoittaa valmiutensa maamme puolustamiseen. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että pahimmassa tapauksessa tämä valmiuden osoitus kulminoituu siihen, että aivan oikeasti löytää itsensä sieltä rintamalta. Emme myöskään enää elä 40-luvulla; Suomi ehkä silloin pärjäsi sodassa, mutta nykyaikana koko helvetin valtion voisi pyyhkiä pois olemassaolosta yhdellä napinpainalluksella.

Tiedän, että vaikka kuinka hyvin perustelisin omaa valintaani, tulee silti aina löytymään ihmisiä, jotka eivät sitä kykene hyväksymään. Itse olen siinä mielessä onnekas, että ystäväni ja lähin sukuni eivät tuomitse valintaani. Kaikille ei kuitenkaan ole yhtä hyvää lähipiiriä suotu, vaikka onkin selvää, että armeija ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille. Kaikkien pakottaminen tai painostaminen inttiin on vähän kuin yrittäisi sellaisessa lasten palikkalaatikkolelussa väkisin survoa ympyrän mallista palikkaa neliön mallisesta reiästä sisään, ja sitten ihmettelisi, kun se menee rikki. Rehellisesti sanottuna en usko, että suomalainen armeija tulee ainakaan lähitulevaisuudessa saavuttamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, sillä jopa eräs nimeltämainitsematon poliitikko on sanonut, että kyseessä ei ole tasa-arvo-ongelma, vaan perinne. Siksi toivoisin, että vaihtoehtoisten palvelusmuotojen näkyvyys lisääntyisi, ja että kaikki ne valitsevat löytäisivät tukea ja hyväksyntää valinnalleen. Siitä nimittäin tuskin on pelkoa, että tämä aiheuttaisi jonkinnäköisen joukkopaon armeijan riveistä; aina tulee löytymään ihmisiä, joilla on sekä taitoa että halukkuutta maamme aseelliseen puolustamiseen.

-vierailija

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *