Laura Paloheimon iki-ihanat julkkarit (ja kirjabloggaaja, joka onnistui taas säätämään)

Eilen oli taas kerran sellainen tilaisuus, jonne mennessä oli ylitettävä itsensä. Sinne oli nimittäin mentävä yksin. Blogiani pidempään lukeneet tietävät  minun olevan järjetön jännittäjä. Tilaisuuteen oli kuitenkin PAKKO mennä. Olin näet saanut kutsun chick lit -kirjailija Laura Paloheimon uuden Puppiduu -kirjan jullkkareihin, eikä sellaista voinut jättää väliin, eihän ? Etenkään kun tapahtuman alkamista ennen oli mahdollisuus saada ilmainen meikki maskeerauskoulu Maker Academyssä

Kuva: irisihmemaassa

Siispä jännityksestä huolimatta matkaan. Lähdön kanssa oli vain muutama pieni ongelma: a) en osannut ratkaista mitä laittaa päälle b) olin myöhässä (sieltä meikkauksesta, en tilaisuudesta sentäs) c) minulla oli ikäloppu kännykkä, jolla en niin minkäänlaisia kuvia tilaisuudesta saisi d) en tuntenut tilaisuudesta yhtikäs ketään.

Päätin pukea päälleni sen ainokaisen vaatekappaleen, jota en ollut voinut sille edellisen jutun asiantuntijalle palauttaa, nimittäin liian  pienet mustat farkut, jotka oli lyhennetty minua varten (nyt ymmärrätte miksei niitä voinut palauttaa). Yläosaksi violetti kaunis paita. Mies tsemppasi housujen pukemisoperaatiotani kuin se vaateasiantuntija ikään, tosin ystävällisemmällä äänensävyllä vain. "Vedä, vedä!" mies kannusti. Helpotuksen huokaus, farkut menivät jalkaan mutta kauhujen kauhu, ne eivät menneet kiinni. "Kyllä ne menevät, vedät vain!" mies jatkoi kannustamistaan. Pakko niiden oli mennä, koska oli jo kiire. Eikä minulla ollut niille housuille oikein vaihtoehtoakaan. Vedin ja vedin ja ihme tapahtui - ne menivät kiinni. En vain tiennyt miten pitkään pystyisin olemaan ne päällä pyörtymättä. Kameraongelman ratkaisi äiti, joka lainasi pokkarikameraansa. Sellaista pientä ja ihanaa, jollaista en tosin olltu käyttänyt vuosikausiin mutta jolla kuvien ottaminen olisi helppoa ja kuvista tulisi varmasti laadukkaita.

Kun sitten saavuin Maker Academyyn, tuijotin kauhuissani korkeaa meikkaustuolia. Miten ikinä pääsisin sen päälle farkuissa, joissa uhkasin pyörtyä hetkenä minä hyvänsä? Meikattavana oli parhaillaan kaksi kaunista naista, joista toinen osoittautui Laura Paloheimon siskoksi. Kuulleesani tämän puhekykyni katosi saman tien. Ei kovin lupaava alku illalle. Noh, ainakin tuli kerrottua tämä blogissa. Siispä: "Olin Laura Paloheimon siskon kanssa samaan aikaan maskeerauskoulussa." 

Kahden todella mukavan maskeerajan meikatessa minua yritin itse keskittyä hengittämään rauhallisesti ja syvään. Ehkä housuista ei silloin lentäisi nappi. Istuin peilistä pois päin, joten en tiennyt yhtään millainen lopputulos olisi (meikin, ei napin). Keskityin vain siihen hengittämiseen, etenkin kun tiesin kellon olevan väkisinkin jo melko paljon. Kiireestä huolimatta maskeeraajat pysyivät todella rauhallisina, olivat todella mukavia ja tekivät todella ammattitaitoista jälkeä. Vasta kun kuulimme Vanhankirkon lyövän kuutta - jolloin tilaisuuden piti alkaa - iski kaikkiin pieni paniikki. Maskeeraajatytöt saivat meikin viimeisteltyä parissa minuutissa ja lopputulos oli todella näyttävä. Ihanat violetit silmämeikit, jotka sopivat upeasti violettiin paitaan. Yritin ottaa sillä ikivanhalla kännykkäkamerallani kuvia, mutta ei niistä mitään tullut (pokkarikamerin päätin kaivaa laukusta vasta tapahtumassa, nyt siihen menisi liikaa aikaa).

Juoksin sitten koroissani parin minuutin päässä sijaitsevaan A21 -ravintolaan, ja kuka minua syöksyikään ovella vastaan kuin Laura Paloheimo itse! Jos olette ikinä olleet Lauraan missään yhteydessä, niin tiedätte saman kuin minäkin: hän on todella ihana, sydämellinen ja aurinkoinen ihminen. Sellainen elämän ilo. Laura sädehti upeassa kampauksessaan ja hurmaavassa mekossaan kuin kreikkalainen jumalatar! 

Kuva: Pasi Hytti / graphister.com

Tilaisuuden aluksi tarjottiin kuohuviiniä tai ginger alea, jos halusi alkoholittoman version. Näyttävät muuten näppärän samanlaisilta kuohuviinilasissa. Ihania smoothieitakin oli tarjolla. Sitten koitti se hetki, jolloin piti päättää ollako rohkea ja mennä esittäytymään ventovieraille ihmisille, vai seisoskella ypöyksin koko ilta (mikään ei ole kamalampaa).

Päätin  siis olla rohkea ja etsiä mukavan näköisiä ihmisiä, joille jutella. Huojennuksen huokaus, löysin heti kaksi ihanaa leidiä, jotka osoittautuivat Lauran tangokavereiksi argentiinalaisen tangon kurssilta. Pöytämme lähellä seisoskelivat myös Jore Marjaranta ja Outi Pakkanen. Voi miten yritinkään kerätä rohkeutta saada sanottua edes jotain Outi Pakkaselle, mutta ei, suuni jähmettyi jotenkin täysin umpeen. Aivan kuin olisin hammaslääkärin puudutuksesta tullut.

Kuva: Pasi Hytti / graphipster.com

Sitten seurasi Lauran kiitospuhe, jossa hän kiitti muun muassa itseään kannustaneita henkilöitä, kuten Aira Samulinia ja juurikin Outi Pakkasta - joka on kehottanut Lauraa pitämään kirjoittajanurallaan oman tyylinsä ja olemaan juuri sitä mitä on. (Kirjabloggaaja toivoo salaisesti saavansa itsekin joskus tällaisen neuvon.) Kaivoin äidin pokkarikameran esille. Nyt jos koskaan olisi hyvä saada kuvia blogia varten. Muttta voi pahuksen pahus, kamera kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. En saanut sitä päälle, vaikka miten yritin. Tungin kameran vaivihkaa takaisin laukkuun ja tunsin itseni äärimmäisen pöntöksi.

Kuva: Pasi Hytti / graphipster.com

Seuraavaksi Lauraa haastatteli hänen kustannustoimittajansa. Kaivoin kameran jälleen esille. Pakkohan sen oli toimia, koska se oli kerran kotonakin toiminut. Mutta kun ei. No, tärkeintä oli kuitenkin kuunnella haastattelu. Kustannustoimittaja kehui Puppiduu -kirjan ihanaa kesäistä tunntelmaa ja Laura kertoi sen syntyneen paljolti musiikin kuuntelun ansiosta, hän kun oli kirjoittanut kirjaa aivan muuna vuodenaikana kuin kesällä. Musiikin voima on helppo ymmärtää - Laura oli kuunnellut kirjoittaessaan esimerkiksi Beach Boysia ja kyllähän sitä itselläkin ajatukset siirtyvät heitä kuunnellessa heti kesätunnelmiin, eikö vain?

Sitten Jore Marjaranta tarttuikin siinä meidän pöydällämme olleeseen kitaraan ja siirtyi Lauran viereen esittämään pari kappaletta  (luojan kiitos, etten ollut huomannut kitaraa aiemmin, arvaatte varmaan miten olisi käynyt. Vinkki: klonks, kolin, kolin...) Päätin kokeilla sitä pokkarikameraa vielä kerran. Painoin maanisesti virtanappulaa, mutta mitä maanisemmin sitä painoin, sitä itsepintaisemmin se pisti vastaan. Argh.

Musiikkiesityksen päätyttyä Laura seurusteli jonkin aikaa vieraiden kanssa ja siirtyi sitten signeeraamaan Puppiduu -kirjoja, joita myi kaksi Marilyn Monroeksi pukeutunutta naista. Kuten kirjasta voi päätellä, Marilyn -kloonit liittyvät tietysti tavalla tai toisella kirjan tapahtumiin. Laura ja kaksi Marilyniä - siitä nyt ainakin olisi pakko saada kuva. Desperate times call desperate measures. Yritin ottaa kuvat kännykkäkameralla, mutta kuvasta tuli niin surkea, että se on pelkkää sumua vain. (Oli siis turvauduttava Lauran apuun ja sain käyttää tässä jutussa ammattikuvaja Pasi Hytin kuvia. Tuhannet kiitokset Lauralle, Pasi Hytille ja Otavalle avusta!)

 

 

Kuvat: Pasi Hytti / graphipster.com

Mitä lähemmäs Lauraa pääsin, sitä hurjemmalla vauhdilla kirjoja alkoi pudota myyntipöydältä. Ensimmäinen ajatukseni oli "mitä minä nyt tein?" vaikka tajusin hyvin, etten ollut tehnyt mitään, enhän ollut edes hipaissutkaan koko pöytää. Kyse oli siis vain siitä, että mitä suuremmalla vauhdilla kirjoja ostettiin ja pinot pienenivät, ne alkoivat pudota itsekseen. Huh. Se en ollut minä! Eikä kukaan muukaan! Mutta kerrankin en etenkään minä!!! 

Sain Lauralta niin ihanan signeerauksen kirjaani, että pakahdun ilosta joka kerta sitä katsoessani. Kiitos Laura, olet ihan super!

Juttukumppanini - ne ihanat tangoleidit - jäivät pidemmäksi aikaa juttelemaan ja kuvauttamaan itsensä Lauran kanssa, joten haahuilin sitten hetken yksin ympäriinsä ja tunsin oloni hiukan ääliömäiseksi. Kaikilla muilla kun näytti olevan juttukumppani, enkä todellakaan ole kovin hyvä punkeutumaan muiden seuraan. 

"Mistä tunnet Lauran?" oli osoittautunut aiemmin illalla ihmisille esittäytyessä erittäin toimivaksi kysymykseksi, joten ehkä se toimisi nytkin. Päätin siis olla rohkeaakin rohkeampi ja mennä kysymään asiaa itseltään Aira Samulinilta, jonka bongasin istumasta pienen matkan päästä. Hän näytti hieman hämmentyneeltä, eikä ihme, sillä Laurahan oli kertonut heidän tuttavuutensa synnystä jo aiemmin kiitospuheessaan. Olisin voinut jälleen kerran vajota maan alle. Mikä pahinta, kysyin saisinko ottaa hänestä kuvan. (Haloo, toimimaton kamera).

Kun sitten pääsin kotiin, mies pyysi näyttämään sitä onnetonta pokkarikameraa. "Katso nyt, painan ja painan, eikä mitään tapahdu!" selitin itku kurkussa.

Olin kuulemma painanut kameran laukaisinta koko illan. Virtanappulassa ei puolestaan ollut mitään vikaa. 

Kuvat Pasi Hytti / graphipster.com ellei kuvan kohdalla toisin mainita

 

 

 

 

 

Kommentit

HelvetinPöllö (Ei varmistettu) http://helvetinpollo.blogspot.fi/

Jore Marjaranta ja Aira Samulin. Anteeksi kun en ymmärrä mistään muusta ;) Mun elämä vaan on niin tylsää - lukuunottamatta sitä, että mä sählään ja sohellan ihan tavallisten ihmisten parissa.
Ja tietenkin se meikki. Olisi ihana, kun edes joskus näyttäisi..noh..ihmiseltä, tässä iässä mä en uskalla enää sanoa nätiltä ;))

Höpsistä, nätti olet kuin mikä! :) Meikattavana oleminen oli kyllä tosi kiva kokemus. Mä uskon vilpittömästi siihen, että säheltäminen ja soheltaminen pidentävät ikää, sillä onhan niille aina hauskaa nauraa ainakin jälkeenpäin, eikös? :) 

HelvetinPöllö (Ei varmistettu) http://helvetinpollo.blogspot.fi/

Kiitos :) Joskus olen ollut "meikkikurssilla", kun itse järjestin sellaisen pienelle porukalle, se oli kyllä kivaa. Äitin kanssa meillä on mottona "jos ei koskaan mitään sattuis, niin mistäs sitä sitten puhuttais ja mitä sitä sitten muisteltais" - no näitä tapauksia meillä kyllä riittää. Arvaa kenen ansiosta :D
Ihanaa viikonloppua <3

Oi, järjestä taas meikkikurssi, täällä heti innokas osallistuja! :) Oikeesti! Äitisi on täysin oikeassa tuon moton suhteen, saanko ottaa käyttöön?  ;). Ihanaa viikonloppua sinnekin & iso halaus <3

eltsu (Ei varmistettu)

Taas sait nauramaan :). Hienoa säätämistä kaiken kaikkiaan! Kuten lapseni sanoo, säätäminen on elämän tarkoitus :D! Olen muuten ollut erään kaverin polttareissa Aira Samulinin maalaistalossa, hieno paikka.

Kiva kuulla, että nauratti :) Olen lapsesi kanssa ehdottomasti samaa mieltä :D 

Omppu/Readerwhydidimarryhim (Ei varmistettu) http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/

Täältähän löytyy säätäjille vertaistukea. Mahtavaa! Joskus vieläkin jaksaa ihmetyttää, miten sitä onnistuukaan niin lahjakkaasti hölmöilemään asioissa, jotka ei ole yhtään monimutkaisia. :)

Ihana kuulla! :) Ja aivan mahtavaa jos löytyy kanssakumppaneita... ;) Mietin tuota samaa viimeksi eilen. Miten sitä ihan oikeasti aina onnistuu? Kuten jumittamaan jalkansa teatterikatsomon kapealla käytävällä alarivin tuolien alle niin, että meinaa kaatua edessään istuvien ihmisten päälle, pudottamaan ennen teatteriin lähtöä ihokarvanpoistolaite shampoopullo (no sanotaan nyt tuo jäkimmäinen, se kuulostaa edes astetta järkevämmältä) päänsä päälle niin kovaa, että päälaelle tulee kuhmu (vieläkin särkee), tai noloilemaan siellä teatterissa niin paljon, ettei kehtaa kysyä muilta viidennen kerran, että "anteeks, mitä sä sanoit?" koska pelkää niiden muiden ajattelevan sen seurauksena, että olet aivan käsittämättömän tyhmä huonokuuloinen. Niin kun siis oikeasti olet aivan käsittämättömän briljantti. Fiksu ja hurmaava kerta kaikkiaan. Etkä lainkaan huono small talkissa. Et sitten yhtään. 

Kommentoi