Pitkäjänteisyydestä

Kun suunnittelin blogin kirjoittamisen aloittamista, uskoin, että edessäni on säännöllinen harrastus ja että julkaisisin yhden postauksen viikossa ja aina tiettynä päivänä. Saatoin jopa vähän ylenkatsoa muita uusia blogeja, joissa oli vain yksi tai kaksi postausta, ja ajatella, että tuohon se varmasti monilla jääkin. Että kyllähän minä, joka olen niin itseohjautuva ja rutiineista kiinni pitävä, onnistuu kirjoittamaan yhden hassun postauksen viikossa, kunhan vain päätän niin. Olenhan kirjoittanu gradunkin ilman sen kummempaa ohjausta tai välideadlineja, ja yhden pitkän vapaa-ajan kirjoitusprojektinkin sain päätökseen ilman sen kummempia kipuiluja, kun hommassa oli rutiini mukana. Blogin kirjoittamisen pitäisi olla helppoa kuin heinänteko kumpaankaan näistä verrattuna.

En tiedä, iskikö sitten karma vai mikä, mutta elämä puuttui peliin rankalla kädellä, ja oma bloginikin oli vaarassa jäädä muutaman kirjoituksen raakileeksi Lilyn arkistoihin. Meno on ollut sellaista, että kirjoittaminen ei ole viime kuukausina käynyt mielessäkään. Tai no, on se käynyt mielessä, mutta lähinnä ajatuksena, että nyt jos hetki on antaa itselle siimaa ja olla pitämättä kiinni itse aiheutetuista ajatustyötä vaativista asioista.

Positiivista kuitenkin on, että viime kuukausiin on mahtunut kaiken kamalan lisäksi myös hyviä asioita. Kirjoitin toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen! Olin tehnyt kyseisessä yrityksessä jo puolen vuoden palkattoman harjoittelun, ja puheita jatkosta oli ollut jo pidempään, mutta ihan täysin en uskaltanut lupauksiin luottaa, ennen kuin nimi oli paperissa. Nyt on kuitenkin jo viikko takana vanhassa uudessa työssä, ja vaikka työ on ollut yhtä mukavaa kuin ennenkin, on se ollut myös henkisesti kuormittavaa, koska uuden oppimista on ollut niin paljon. Ja luonnollisesti koko työpäivä kuluu tietokoneen ääressä, joten koneen naputtelu vapaa-ajalla vaatii jonkinlaista henkistä voimistelua toteutuakseen.

Erikoista kyllä ajatella, että jos olisin tällaisen työpaikan saanut, sanotaan vaikka vuosi sitten, olisin hyppinyt riemusta ja kertonut asiasta jokaiselle vastaantulijalle. Nyt kuitenkin on tapahtunut niin paljon kaikenlaista (enkä puhu edes koronasta, ainakaan paljoa), että työpaikan iloitsemisesta on se kirkkain kärki poissa. Loogisesti tiedän, että kyseessä on äärimmäinen onnenpotku tässä taloustilanteessa, mutta silti työpaikan saanti tuntuu lähinnä arkiselta eikä juhlalliselta, niin kuin aiemmin kuvittelin käyvän.

Suru ja menetys kulkevat mukana onnellisissakin hetkissä.

Nyt kuitenkin alkaa vaikuttaa siltä, että universumi on katsonut, että tämä ihminen ei tarvitse ihan hetkeen enää uusia vastoinkäymisiä, ja voin palata normaalimpaan päivärytmiin ja elämään muutenkin. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ottaa paineita blogin kirjoittamisesta, joten en edelleenkään lyö lukkoon tiettyä päivää, jolloin kirjoituksia tulee.

Pitää nyt vaan pitää varansa, ettei taas ylpisty liikaa. Tiedä minkälaisella varustuksella rouva Kohtalo tulee lyömään takaisin maan pinnalle.

Mielenkiintoisia rahaan liittyviä asioita on kuitenkin tapahtunut, joten kirjoitettavan ei ihan heti pitäisi loppua kesken. Blogin päivittymisen ei siis pitäisi olla ainakaan siitä kiinni.

Marraskuun pimeydellä voi olla asiaan enemmän sanomista.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *