KETTU JA SUSI

 

Kettu kirmasi ystävineen metsän siimeksessä. Tuuli suhisi lähes lehdettömässä oksistossa ja lakastuneet lehdet peittivät metsän pintaa. Ilmassa tuoksui syksy ja pian yöpakkaset saattelisivat metsän kuuran syleilyyn. Iloisesti haukahdellen ketut saapuivat suuren virran rantaan ja pysähtyivät juomaan hyistä vettä sekä telmimään rantakivikossa. Leikin lomassa Kettu huomasi kuinka joen toisella puolella, puiden lomassa, istui Susi. Se tuntui tuijottavan Kettua ennen kuin kääntyi ja heilautti häntäänsä kerran pari lähtiessään. Kettu heilautti vaistomaisesti omaansa ja sen ystävät katsoivat sitä kummeksuen.

Kettu ei miettinyt Sutta sen enempää, vaikka huomasikin silloin tällöin itsensä jolkottelevan virran viertä ja pysähtyvänsä paikalla, jossa oli Suden ensimmäisen kerran nähnyt. Aika ajoin ne sattuivatkin samaan aikaan virran rannalle ja kun niiden katseet kohtasivat hetkeksi, se ilahdutti Kettua pintaa syvemmältä. Susi oli komea ja sen salaperäisestä katseesta huokui ihastusta ja lämpöä ja toden totta, vaikkei Kettu sitä tiennytkään, oli se ihastellut Ketun leiskuvan oranssinpunaista kaunista turkkia ja haukahtelevaa naurua siitä syksyisestä illasta asti, kun se oli ensi kertaa tuon sorjan naarasketun ystävineen joen toisella puolella nähnyt.

Syksy muuttui pikkuhiljaa talveksi ja lumi peitti vaippaansa metsän puut ja routaisen maan. Lammet ja purot jäätyivät, mutta suuri virta pysyi sulana koko talven, sillä sen kuohut olivat vaahtopäisiä ja arvaamattomia. Koitti kevät ja Ketun valtasi alakuloisuus, mutta kesän tullessa se päätti ravistella itsensä irti sen ahdistavasta otteesta. Kesä olikin Ketulle ihanaa aikaa. Se paistatteli auringossa, juoksenteli vapaana ilman huolta metsässä ja leikki ystäviensä kanssa. Kunnes eräänä päivänä saapuivat kesäukkoset. Kaksi päivää Kettu katseli kolostaan, kuinka taivas jyrähteli ja salamoi. Sateiden loputtua se jatkoi huoletonta eloaan ja huomasi jälleen kerran eksyneensä virran varrelle, missä sen silmät kohtasivat tutun katseen, joka tällä kertaa vaikutti jotenkin erilaiselta.

Kesä oli loppumaisillaan, kun Ketun ja Suden katseet kohtasivat jälleen kerran. Ketun yllätykseksi Susi lähti kulkemaan joen vartta pitkin vilkuillen taakseen kuin haluten Ketun seuraavan. Kettu jolkotti rantaa pitkin omalla puolellaan seuraten Sutta, kunnes näki edessään myrskyn joen poikki kaataman valtavan kuusen. Sen latva makasi Ketun edessä ja toisella puolen, kuusen juurakon varjossa, Susi odotti sitä. Sen häntä heilui kutsuvasti ja sen katse oli kysyvä. Kettu epäröi. Se nuuhki kuusen latvustoa, katsoi sitten Sutta ja kääntyi pois häntäänsä heilauttaen. Suden kysyvä katse kuitenkin pyöri ketun mielessä samoin kuin virran poikki kaatunut puu. Parin päivän päästä se suuntasikin joelle ja kaatuneelle puulle, varovasti ja epäröiden se astui rungolle ja lähti etenemään sitä pitkin. Puolessa välissä se huomasi Suden, jonka katse oli odottava. Kettu istahti rungolle päästyään puun juurelle ja ne istuivat siinä hetken. Susi nousi takajalkojensa varaan nojaten etutassuillaan puun runkoon ja kaksikko kurkotti nuuhkimaan toisiaan. Sen jälkeen Kettu kääntyi takaisin ja palasi virran toiselle puolelle.

Tuli ruska, lehdet putoilivat puista. Kettu kulki nyt tietoisemmin joen varrella ja paikassa, jossa oli Suden ensi kerran nähnyt. Joka kerta kun se törmäsi Suteen sen katse oli kysyvä ja lopulta maan ollessa jo lumen peitossa Kettu astui lumiselle rungolle ja ylitti joen. Susi odotti sitä toisella puolella, kun Kettu hyppäsi rungolta maahan. Se ei koskaan ollut ollut joen sillä puolella ja Suden katse alkoi ujostuttamaan sitä. Yhdessä ne lähtivät kävelemään joen viertä ja vilkuilivat toisiaan hermostuneesti. Sudella oli tumma tuuhea turkki ja pähkinänväriset silmät ja Kettu ihasteli sen olemusta, eikä Kettu voinut olla miettimättä, miten ihmeessä se kiinnosti Sutta. Mutta pian Kettu jo ravasikin joen toisella puolella ja silloin tällöin Susi vieraili Ketun puolella jokea. Ne kirmailivat ja peuhasivat yhdessä, eikä mikään ollut Ketusta ihanampaa ja kotoisampaa kuin käpertyä Suden kylkeen ja tuntea molemmista huokuva jaettu lämpö. Eikä Sudesta mikään ihanampaa kuin käpertyä pehmeäturkkisen kauniin pienen Ketun ympärille, tuntui kuin Kettu olisi siihen luotu.

Eräänä päivänä Kettu tapasi ensimmäistä kertaa yhden Suden kavereista ja se nuolaisi ketun päätä tervehdykseksi. Kettu heilutti häntäänsä hämmentyneenä, mutta iloisesti ja vilkaisi Sutta. Olipa Sudella mukavan oloisia ystäviä. Susi tuntui synkistyneen hieman, se ei pitänyt tavasta jolla sen kaveri oli Kettua lähestynyt, vaikkei Kettu sitä huomannutkaan. Susi esitteli Ketun mielellään monille muille ystävilleen ja laumalleen ja vaikka Kettu koki itsensä hieman ulkopuoliseksi, kaikki vaikuttivat kuitenkin mukavilta. Kettu ihaili Sutta ja tämän kanssa vietetty aika oli onnellista. Kettu kuitenkin ikävöi myös ystäviään sekä omaa aikaa ja kävi leikkimässä näiden kanssa silloin tällöin ja kirmailemassa yksinään omalla puolellaan jokea. Kun Kettu kerran palasi retkeltään Suden luo sen ilme oli synkkä. Kettu katsoi sitä kummissaan kysyvästi ja silloin Susi murisi sille. Kettu säikähti eikä tiennyt mitä tehdä, niinpä se murisi takaisin ja vikisi. Susi tuli hetkessä nuolemaan Ketun niskaa ja uikutti anteeksi pyytävästi surua silmissään, mutta Kettu huomasi pian, että Susi alkoi murahtelemaan sille jatkuvasti. Silloin kun kettu palasi Suden luo oltuaan leikkimässä kavereidensa kanssa, omassa kolossaan käymässä tai missä vain poissa murina oli voimakkaampaa ja pelottavampaa. Silloin kun Kettu oli lähdössä jonnekin, Susi murahteli ja uikutti. Murinan välissä Susi oli hyväsydäminen ihana itsensä, heilutti Ketulle häntäänsä ja katsoi tätä ihailevasti. Kettu oli hämillään siitä, että Susi vuoron perään murisi sille ja piti hyvänä, sen sisällä myllersi ristiriita.

Murina kuului Suden luontoon, se ei voinut sille mitään ja sen silmistä Kettu näki, kuinka se ahdisti Sutta. Silti Ketusta tuntui loukatulta ja sillä oli paha olla, se ihaili Sutta ja halusi olla tämän vierellä eikä se ymmärtänyt miksi Susi murisi sille. Kettu olisi halunnut esitellä Suden ystävilleen ja laumalleen, mutta sitä oli alkanut pelottamaan, jos Susi aloittaisikin murisemaan sille lauman edessä. Susi jopa pelotti kettua hieman, vaikkei se koskaan purrut murisi vain ja Kettu yritti välillä murista takaisin. Mutta joskus murina oli niin aggressiivista, että Kettu luikki syrjään kyhjöttämään tai alistui jähmettyen paikoilleen.

Kettu ei tiennyt miten päin olla ja sen olo oli levoton. Kettu tunsi sen lämmön ja ihailun mikä sen ja Suden välillä oli ja se olisi halunnut käpertyä Suden kylkeen ja jäädä siihen, niinpä osa Ketusta kuoli sisältä päin sen tehdessä päätöksen lähteä ja palata toiselle puolelle jokea. Kettu ei vain kestänyt sitä, että Susi murisi sille. Niin Kettu lähti keväällä, kun puut olivat hiirenkorvilla ja aurinko palannut talven jäljiltä. Välillä se kuulee Suden ulvovan ikäväänsä ja sen sydän säröilee. Ja yhä edelleen Kettu ja Susi kävelevät virran viertä omilla puolillaan toivoen näkevänsä toisensa ja sen päivän koittavan, kun Susi on voittanut luontonsa ja Kettu voi taas ylittää kaatuneen kuusen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *