Tilasin jokunen aika sitten Positiivareiden Ajatusten aamiainen -uutiskirjeen, joka aidosti on ollut kyllä aamujen/päivien piristys. Rakastan erityisesti kirjeen alussa olevia lauselmia milloin mistäkin aiheesta ja yhtenä ajatuksena jo useita viikkoja sitten oli:

”Mielipiteemme ihmisistä ei riipu niinkään siitä, mitä me näemme heissä, kuin siitä, mitä he saavat meidät näkemään itsessämme.”

Ajatus jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Jäin sen myötä pohtimaan häpeää. Sitähän sanotaan, että esimerkiksi ihmiset, jotka jollain tavalla ärsyttävät, peilaavat itsestämme puolia, joita emme voi sietää ja siksi syntyy ärsyyntymisen tunne. Omat lemppari-ihmiset tuovat esiin siis piirteet, joista erityisesti pidämme itsestämme – tai joita edes siedämme. Haluamme tietenkin esiin parhaat puolemme, mutta mitä tapahtuu varjoille, jos niitä ei tiedosta?

Onko häpeästä jauhettu sun mielestä jo liikaa? Tuntuu, että tietyt teemat nousevat aina jonkinlaiseen ”trendiasemaan” ja aiheesta puhutaan hetki joka suunnassa, kunnes se taas hetkeksi hiljenee. Oon lukenut aiheesta muutaman kirjankin sekä kuunellut pari podcastia, joten ehkä niistä nousseet pääpointit ja ajatukset on tässä vaiheessa valmiit jaettavaksi – tajusin aiheeseen syventyessäni, miten monitasoisesta tunteesta oikeasti onkaan kyse.

Mitä sulla tulee häpeästä ensimmäisenä mieleen? Epämiellyttävä kehon tuntemus? Äänen värinä tai katoaminen? Punastuminen? Tunne, joka tuntuu vatsassa asti? Ehkä rintakehällä? Halu paeta?

Häpeän synty

Törmäsin somen syövereissä ajatukseen, että ihmisen ajaa terapiaan se, ettei omat läheiset sitä ajoissa tehneet ja tämä kuvaa mun mielestä häpeän yhtä olennaista ulottuvuutta. Sitä, että kyseessä on sukupolvet ylittävä kokemus. Jos kannamme mukanamme vahvaa häpeää, se saattaa olla peräisin alunperin monen sukupolven takaa ja niinpä esimerkiksi terapiassa saattaa joutua käymään läpi asioita monen ihmisen edestä.

Häpeän tunne syntyy lapsuudessa, jopa jo tunnekokemuksista ennen kuin opimme puhumaan. Jos lapsen tunnekokemusta ei validoida, syntyy lapselle kokemus, että tunne (tai lapsi) on vääränlainen. Koska lapsi hylkää mieluummin itsensä kuin vanhempansa, syntyy esimerkiksi korostunutta kiltteyttä, näkymättömyyttä, vaivaksi olemisen välttelyä tai tarvetta suorittaa.

Mulle tuli myös täysin uutena tietona, että esimerkiksi etenkin masentuneiden äitien tyttärien on havaittu omaavan vääristyneitä tapoja hahmottaa ihmisten välisiä konflikteja ja ahdinkoa ja heillä saattaa olla liiallisia syyllisyyden tai häpeän tunteita. Tällöin heille saattaa syntyä vääristyneitä uskomuksia omasta vastuusta ja syyllisyydestä muiden kärsimyksiin tai käytökseen (tästä tutkimuksesta oli enemmän muistaakseni Emilia Kujalan kirjassa häpeästä, tiedot tekstin lopussa). Miten pienestä asiasta toisaalta siis voikaan olla kiinni – ja täysin sellaisista tekijöistä, joihin ei tietenkään lapsena voi millään tavalla vaikuttaa.

Nähdyksi tuleminen vs. piiloutuminen

Häpeän paradoksaalisuus syntyy siitä, että yksi suurimmista toiveistamme on tulla nähdyksi, mutta samalla se on myös suurin pelkomme. Kyse on etenkin siitä, mitä oletetaan muiden meistä ajattelevan. Usein tunne sekoitetaan helposti syyllisyyteen, vaikka ero näiden kahden välillä on selvä. Syyllisyys motivoi pyytämään anteeksi tekoja, häpeä omaa olemassaoloa. Myös hämmennys, nolous tai ujous saatetaan sekoittaa usein häpeään hyvin samanlaisten kehollisten tuntemustensa vuoksi. Häpeä kuitenkin kahlitsee meidät syvemmältä tietynlaisiin toimintamalleihin ja saattaa pahimmillaan sulkea ja eristää ympäristöltä kokonaan.

Häpeä synnyttää meissä kaikissa siis toimintamalleja, jotka ovat toimineet lapsuudessa selviytymiskeinoina, mutta harvemmin ovat tarpeellisia enää aikuisuudessa. Pahimmillaan syvälle sisäistetty häpeä saattaa aiheuttaa esimerkiksi erilaisia riippuvuuksia, mikä pohjautuu erityisesti haasteisiin säädellä omia tunteita. Riippuvuudet käytännössä turruttavat sietämättömät tunteet ja toimivat eräänlaisena filtterinä ja hetken helpotuksena. Oli kyseessä sitten minkä kokoinen häpeätaakka tahansa, toimintamallit ovat haitallisia erityisesti siksi, että ne yleensä myös aiheuttavat lisää häpeää. 

On hyvin inhimillistä haluta välttää kärsimystä ja siksi epämiellyttävät tunteet helposti tukahdutetaan. Tieteen kannalta toisaalta mikään tunne ei ole hyvä eikä huono ja kaikille tunteille on oma paikkansa. Myös häpeän tunne on tärkeässä roolissa esimerkiksi sosiaalisia tilanteita lapsena treenatessa – häpeän avulla opimme eräänlaiset sosiaaliset normit ja mikä on ”oikea” tapa käyttäytyä.

Häpeänappula

Häpeästä on vaikea saada otetta ja siksi se usein kulkee mukana alitajunnassa koko elämän. Häpeä saattaa piiloutua esimerkiksi pelon, ahdistuksen tai masentuneisuuden taakse ja tämän vuoksi jopa ammattilaiset kokevat haasteita sen tunnistamisessa. Onko siis ihme, ettei yksilö itsekään tunnista sitä? Yhtäkkiä jokin aivan tavalliselta vaikuttava tilanne tai yksittäinen sana saattaa laukaista meissä häpeän tunteen, jolloin koemme olevamme riittämättömiä, epätäydellisiä tai tulleemme torjutuiksi – löytyy ns. häpeänappula.

Etenkin häpeänappulasta luettuani mietin useita vähän oudolta vaikuttaneita tilanteita ihmisten kanssa, esimerkiksi vaikka työelämässä, ja sain aivan uudenlaisen ymmärryksen tilanteisiin. Mietin muutoinkin paljon häpeää työelämässä – jos työpaikan kulttuurissa esimerkiksi on vahva mokaamisen pelko, saattaa häpeä olla läsnä työpaikalla hyvinkin korostuneella tavalla. Mahdollisten virheiden pelon lisäksi työntekijä joutuu pelkäämään paljastumista epätäydellisenä ja riittämättömänä omana itsenään.

Itsemyötätunnon merkitys

Vaikka tunne kahlitsee, on siitä mahdollisuus tietenkin myös vapautua. Tärkeintä on löytää kyky hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Asian tiedostaminen on jo valtava ensiaskel, jolloin voi esimerkiksi alkaa vähitellen toimia päinvastoin, kuin mihin häpeä heti ensimmäisenä yllyttää tai alkaa kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin piiloutuu – esim. puhelimen ruudun taakse, katsekontaktia tai erilaisia tilanteita välttämällä? Huumori, asioista puhuminen tai kirjoittaminen voi helpottaa häpeän käsittelyä huomattavasti – avoimuus lisää avoimuutta, näin taisi ainakin Tommy Hellsten osuvasti todeta (linkki podcastiin tekstin alla).

Omalla kohdalla oon pohtinut tämän myötä paljon esimerkiksi uupumusta. Omalle uupumiselle vaikuttavana tekijänä oli varmasti myös herkkyys ja sen myötä helposti kuormittuminen, mutta kertoohan uupumus ennen kaikkea siitä, että sisäinen kokemus itsestä on jollain tavalla arvottomampi kuin muut ja kuten Tommy Hellsten toteaa, yksilö elää itseään hyläten. Ts. omia rajoja ei joko ole tai niillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä.

Huh, aiheesta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon! Listaan alle kaikki lähteet, joista olen poiminut faktat tähän tekstiin ja joihin suosittelen tutustumaan. Häpeä on osa meitä kaikkia ja omat häpeäpisteet on hyvä, joskin toisinaan mahdotonta, tiedostaa, jotta niihin osaa suhtautua mahdollisimman myötätuntoisesti. En usko, että homma on koskaan lopullisesti käsitelty, mutta pyrkimys itsensä hyväksymiseen kaikkine häpeäpisteineen vie varmasti jo pitkälle.

Kerro ajatuksia kommenteissa!

Hanne

Tiedon lähteinä ja ajatusten nostattajina hyödynnetty seuraavia kirjoja:

Emilia Kujala: Tunteella. Häpeä.
Ben Malinen: Häpeän monet kasvot
Katja Myllyviita: Häpeän hoito

sekä seuraavia podcast-jaksoja:

Ihminen tavattavissa
Tunteella

Näille kaikille lämmin suositus.

Viimeksi: Katkeroitumisen pelko