Pitäiskö onnitella vai ottaa osaa…?

Vaikka se olikin ihan odotettavissa, että tämän raskausuutisen kuullessaan osa menee hiljaiseksi tai sanattomaksi, niin kieltämättä tuo kommentti että pitäiskö tässä tilanteessa onnitella vai ottaa osaa, tuntui pahalta, loukkaukselta, siltä etten olisi ajatellut asiaa ja tämä olisi jokin kauhea vahinko.

Nelikymppisen, useamman lapsen äidin ei kuulemma enää pitäis kertoa omia raskaus uutisiaan, vaan tässä iässä on vuorossa minusta tulee mummo-uutiset… Mutta kun en muutenkaan ole elänyt kaikkien yhteiskunnan tavanomaisten normien mukaan (ensin käydään koulut, tehdään töitä muutama vuosi, ostetaan se omakotitalo, kultainen noutaja ja volvo ja sitten ne 2 lasta, ensin poika ja sitten tyttö), niin väliäkö tuolla loppujen lopuksi, etten suostu siihen vielä tässäkään iässä.  Tällä kertaa ei siis postattu sitä np-ultrakuvaa someen, vaan raskaus pidettiin visusti omana tietona aina tuonne rakenneultraan asti.Sitten ei enää yksinkertaisesti kyennyt pitämään iloa ja onnentunnetta enää omanaan, ultrakuvassa kun köllötteli se koko perheen odottama pikkuveli. <3 
Eli odotamme siis pikku prinssiä syntyväksi kesä-heinäkuussa 2016 mikäli Luoja vain suo. -uskonnollinen en oikeastaan ole, mutta kun yksi kohtukuolema (keskenmenohan se oikeastaan oli kun kuolema havaittiin rv 20) on takana, niinjokin suurempi voima tuntuu elämän kohtaloita sanelevan (etenkään kun enkelipojalle ei löytynyt mitään kuolemaa selittävää diagnoosia). Ja asiat eivät ole enää ihan niin itsestäänselviä kuin mitä ehkä aiemmin.Toisaalta, mitä useamman terveen lapsen on tähän maailmaan saattanut, niin sitä enemmän sitä pohtii että voiko se ”hyvä onni” jatkuavielä vai joko ikä ja sen tuomat riskit ”tekee tehtävänsä”, joko on meidän osamme saada erityislapsi näiden vuosien jälkeen. Verikoe ja np-ultra, eikä rakenneultrakaan paljastanut mitään syytä huoleen, mutta jossain takaraivossa jyskyttää kuitenkin epävarmuus ja pelkomitä jos kaikki ei olekaan hyvin, mitä jos ei päästäkään lopppuun asti onnellisesti…?Kätilön mukaan todennäköisyys perättäiseen kohtukuolemaan on äärimmäisen pieni, mutta silti kuulostelen ja lasken liikkeitä enemmän ja tarkemmin kuin koskaan ennen.

Vaatteita pikku prinssille ei ole valmiina, edelliset kun ovat pieniä prinsessoja, joten niiden hankinta olisi edessä.Jostain syystä sitäkin haluaa pitkittää. -ettei uhmaisi kohtaloa, tai tuottaisi huonoa onnea hankkimalla vauvatarvikkeita ja vaatteita”ennenaikojaan”… höperöä, kyllä… Äitiysavustus piti hakea Kelasta alkuviikosta, joten näillä viikoilla on ihan normaalia alkaa miettimään vaatteita ja muuta varustusta pienelle. Miksi se siis tuntuu väärältä, kohtalon uhmaamiselta? Siltä että iloitsen liian aikaisin?

 

 

 

perhe raskaus-ja-synnytys vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *