Aika
Kello käy ja aika kuluu, mutta minne se kaikki aika menee?
Sen olen huomannut, että töissä ollessa vuorokausi on liian lyhyt aika. Tunnit eivät riitä siihen kaikkeen, mihin pitäisi – varsinkin, kun on pieniä lapsia – vaan aikaa on pakko lainata lisää seuraavalta päivältä – eli touhuta vielä puolenyön jälkeenkin.
Varhaislapsuudessahan aikaa ei ollut olemassa, sen muistaa, että aina piti mennä nukkumaan ”liian aikaisin” ja muistikuvat lapsuudesta ovatkin unenomaisia välähdyksiä. ”Aika kultaa muistot” – niinhän siinä on käynyt – sillä nyt muistaa, kuinka kesät olivat pitkiä ja kuumia, kuinka talvella oli aina paljon lunta ja kovia pakkasia. Silloin tuntui, ettei aika kulu, eikä mikään koskaan muutu.
Mutta niin siinä vain kävi, että aika kului ja elämä muuttui. Koitti aika kokeilla omia siipiä, muuttaa pois kotoa ja lähteä opiskelemaan. Opiskellessa päivät kuluivat siivillä ja viikonloput olivat täynnä elämää! Kiire tuli vain aamulla kouluun ja perjantaina viikonlopun viettoon – aika oli rentoa ja uutta! Se oli täynnä lupauksia ja kunnianhimoista puurtamista, kokeisiin lukemista ja jännittämistä!
Näin jälkeenpäin elämäni parasta aikaa olivat ne suloiset, ”pientä aikaa” eletyt vuodet, kun lapseni olivat vaippaikäisiä taaperoita. Silloin opeteltiin uusia asioita ja maailma täyttyi leikeistä, musiikista ja saduista. Silloin oli olemassa ulkoiluaika, päikkäriaika, ruoka-aika, iltapesu- ja iltasatu-aika. Aika oli järjestyksessä ja päivä oli rytmitetty ajankäytöllisesti lapsen tarpeita vastaavaksi, säännölliseksi ketjuksi, jonka poikkeukset vaativat paljon järjestelyjä. Siksipä suurinosa ajasta kuluikin kotosalla, tutussa ja turvallisessa ympäristössä.
”Pieniaika” kului kuitenkin liian nopeasti ja palattuani työelämään huomasin, että yhtäkkiä aika ei riittänytkään, vaan jouduin lainaamaan usein tunteja seuraavalta päivältä saadakseni kaikki asiat hoidettua! Kuljin silloin töissä yli 30km päässä kotoa, jonka vuoksi osa ajastani kului työmatkoihin. Työmatkalla olin yksin maailmassa – omassa autossa ajamassa toisten yksin autoilevien äitien ja isien kanssa kohti työmaata tai paluumatkalla kotiinpäin, perheen luo. Työmatkasta tuli ”omaa aikaani”, jolloin rakentelin ruokalistoja, mietin päivän tapahtumia ja järjestelin hammaslääkäreissä käyntejä ym. tärkeitä asioita. Silloin oli aikaa kuunnella radiosta musiikkia, ajatella omia asioita ja suunnitella tulevaisuutta.
Ja sitten koitti kevät ja perheemme lopetti peruskoulun käymisen! Olin selvinnyt 3 kertaa peruskoulun kunnialla läpi (siis omani + lasten), sekä samalle keväälle vielä kerran ylioppilaaksi (poikani suoriutui hienosi!) ja sain huokaista hetkeksi helpotuksesta! Lapset kasvoivat täysimittaisiksi ja lehahtivat pois pesästä. Jostain syystä sen jälkeen aika alkoi hidastumaan… Ehkä se johtui siitä, etten enää singahdellut tie kuralla koulun ja kodin väliä tai kodin ja työpaikan väliä, enkä pessyt pyykkiä yökaudet tai laittanut ruokaa kuin armeijalle. Aloin elämään päivän kerrallaan, enkä tuijottanut enää kalenteria neljän ihmisen puolesta huokaillen ”en ehdi millään”.
Aika ja sen puutteen tuoma kiire aloittivat katoamisensa oikeastaan jo 2v 8kk sitten, kun selkäni petti. Samalla alkoi hämärtymään käsite 24h/vrk. Sen tilalle hiipi pikkuhiljaa uusi aika 24/7, joka on osoittautunut päivien sekamelsakaksi ja utuiseksi , käsittämättömäksi tapahtumien sotkuksi, josta en pysy kärryillä, kuin päiväkirjani avulla.
Mutta sen tiedän, että se ei ole tärkeää, missä ja miten aikamme vietämme, vaan se, kenen kanssa sen saamme viettää. Ketkä matkanvarrella jakavat ajan kanssamme ja kenen kanssa me saamme aikamme jakaa. Tärkeintä ei ole tehdä kovasti töitä perheensä eteen, vaan tehdä kovasti töitä saadakseen viettää aikaa perheensä kanssa.
Ehkä maailmankuulu mäkihyppääjämme Matti Nykänen kuitenkin tiivisti käsitteen ”aika” parhaiten lauseeseensa: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa!”, muusta kun emme tiedä.