Epäonnistunut avioliitto
”Pohoojalaanen mies ei puhu, eikä pussaa.”
Aviomieheni – ex – ei puhunut. Hän vaikeni kuin muuri, hulluuteen saakka. Ja lopulta, kun hän olisi halunnut puhua ja tehdä töitä suhteemme eteen, se oli jo myöhäistä.
Minä en enää jaksanut.
Exäni lapsuuden kodissa ”ei ollut tapana puhua” arkisista asioista, saatikka tunteista – pelkkä murahdus riitti vastaukseksi, jos jotain kysyttiin – mitäpä sitä suotta puhumaan, jos ei ollut asiaa.
Pahimmillaan puhumattomus iski, kun lapset olivat pieniä. Mies puhui lapsille, muttei minulle ja silloin päätin, että katsotaan huomaako, jos minäkin lopetan puhumisen.
Meni 6 viikkoa pelkillä ”pakollisilla kuvioilla”, eli ei mitään ylimääräistä juttelua. Lopulta kyllästyin ja kysyin: ”Oletko muuten huomannut…?” ja sain vastaukseksi jonkinsorttisen rykäisyn. ”Oletko vihainen jostakin, vai miksi et puhu?”
Ja hänen vastauksestaan tuli rotko välillemme:
”Ei ole ollut asiaa.”
Kun hän lopulta puhui, hän kertoi, kuinka oli pettänyt minua ensimäisen lapsemme synnyttyä, kuinka hänen joka viikonloppuiset ryyppyreissunsa olivat olleet parasta aikaa hänen elämässään ja meidän ei olisi koskaan pitänyt edes tehdä lapsia, vaan lopettaa ”tämä pelleily” heti alkumetreillä.
Tämä pelleily oli ollut avioliittomme, jonka eteen olin tehnyt töitä. Olin rakastanut miestäni niin paljon, että olin halunnut lapset ja kuvitellut meidän elävän onnellisena perheenä elämämme loppuun saakka, kunnes kuolema meidät erottaa. Tiesin silloin – yön pimeinä tunteina, kun hän tilitti tuntemuksiaan revolveriaan edessäni heilutellen – että avioliittomme on ohi, emmekä näe onnellisia eläkepäiviä yhdessä, pihakeinussa istuskellen.
”Jos nyt lähdet, tapan itseni!” hän uhosi kyyneleet silmissään.
Käänsin hänelle selkäni, astuin eteiseen – ulos ovesta, alas portaita, poikki pihan ja kohti autoa – odottaen kokoajan kuulevani laukauksen ja tuntevani luodin repäisyn ihollani.
Tänään, istuessani tämän suuren, hiljaisen talon tyhjässä huoneessa, tiedän tehneeni oikeat ratkaisut.
Olen elossa – olen onnellinen.