Leppoisa Lauantai

Jos olisin pysynyt suunnitelmissani ja jatkanut ajattelua ”ensin ura – sitten lapset”, olisi lapset jääneet tekemättä ja tämäkin päivä  olisi ollut varmasti  erilainen – sitä en tiedä miten –  mutta tämä päivä ei olisi voinut olla ainakaan parempi, kuin se oli.

Neiti Kesä-Heinä tuli kotiin.
Auto kaartoi pihaan ja sieltä hän astui – niin nuorena, kauniina ja iloisena! Oikeastaan sieltä astui kaksi tytärtä, koska mieheni esikoinen nappasi Neiti Kesän kyytiinsä  ja toi tullessaan. Minun Tyttäret – toinen kotikutoinen ja toinen isona elämääni astunut, enemmän sisko kuin tytärpuoli.

Ilo ei ollut yksin minun – koiravanhus sekosi täysin, eikä tiennyt kumman luo olisi juossut rapsuteltavaksi ja hellittäväksi! Hän sinkoili tyttöjen välillä ja hänen häntänsä olisi varmasti irronnut, jos sen kiinnitykset olisivat olleet heikompaa tekoa.

Ja siinä hän sitten istui keittiössä – Neiti Kesä-Heinä – kertoi iloisesti kuulumisiaan, söi onnellisena lasagnea ja joi kahvia mustikkamunkin kera. Hän täytti huoneen raikkudella ja valolla, eikä valaistusta tarvinnut lisätä –  sytytin vain pari kynttilää luomaan tunnelmaa.

Tärkeimpänä esille nousi opiskelutehtävä,  jonka tekeminen oli osoittautunut hankalaksi, pitkäksi prosessiksi. Pelkkä tehtävän ajattelu sai Neiti Kesän kasvot synkistymään  ja hänen äänestään kuului kireys. Yllätykseksemme tehtävän kysymykset avautuivat kuin itsestään hänen lukiessaan niitä ääneen, eikä niiden selvittämisessä mennytkään koko päivää, niin kuin olimme alunperin pelänneet.

Mikä onni! Meille jäi enemmän aikaa jutella ja viihtyä yhdessä! Kaivoimme jopa esille vanhoja lehtiä, valokuvia ja muistoja, suunnitelimme  joululahja villasukkiin kirjoneule varret ja mietimme, milloin ehtisimme pitämään pikkujoulua ihan omallla väellä.

Mutta silti… iltapäivä pimeni illaksi liian nopeasti ja tuli aika lähteä viemään Neiti Kesä-Heinä  –  palauttaa hänet rakkaan avomiehensä, sekä suloisen lemmikkinsä luo,  heidän omaan kotiinsa, jossa heidän on hyvä olla.

Palattuani takaisin, pihanurmi oli jäässä ja rapisi koiravanhuksen tassujen alla. Tunsin talven tuoksun ja kylmät henkäykset, vaikken nähnytkään pakkasherraa hiipimässä perässäni. Pihavalot näyttivät himmeämmiltä, kuin lähtiessämme  –  suuri talo oli pimeä ja vaiennut Neiti Kesä-Heinän lähdettyä.

Mietin, miten elämä muuttuu ja miten me muutumme eläessämme.
Kuinka ne jalokivet, mitä pidimme aarteinamme parikymppisinä ovatkin menettäneet kiiltonsa matkan aikana….ja ne tähdet, joiden mukaan luotsasimme, ovat sammuneet ja niiden tilalle on syttynyt uusia, joiden mukaan olemme matkaamme jatkaneet.

Siinä pihalla, tähtitaivaan alla – kylmästä hytisten – ymmärsin, mitä onni on.
 

Onni on oma lämmin koti, täysi vatsa ja vapaus –
vapaus elää ja rakastaa, olla rakastettu.
 

Se on minun onneni – riittäisikö se sinulle?