Delia Owens / Suon villi laulu

Marskimaa 1969

Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta.”

”Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa.”

Lokakuun 30. päivänä vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis löydetään suolta.

Elokuu 1952

Elokuun kuuman päivän aamuna aurinko porotti taivaalta. Kya kuuli verkko-oven pamahtavan kiinni. Kuka mökistä oli lähtenyt?

” Ei äiti. Äiti ei ikinä päästänyt ovea läimähtämään.”

Kya säntäsi kuistille,ja näki äitinsä kävelevän hiekkaista pihapolkua pitkin alligaattorikuvioiset korkokengät jalassa. Äidillä oli mukana sininen kapsäkki.

Kya oli kuusivuotias, viisilapsisen perheen nuorin. Toiseksi nuorin lapsi oli Kyaa seitsemän vuotta vanhempi veli Jodie. He asuivat isän ja äidin kanssa rähjäisessä rämeröttelössä Pohjois- Carolinan pahamaisella syrjäseudulla, marskimaalla.

Äiti ei sinä päivänä palannut. Ei sitä seuraavana, eikä viikkojen kuluttuakaan. Kotipolttoiselta viinalta haiseva isä oli taistellut Saksaa vastaan toisessa maailman sodassa ja hänen reisiluu oli murskautunut kranatiinsirpaleista saadun osuman jäljiltä. Perheen ainoa tulonlähde oli isän viikottainen työttömyyskorvaus.

Äidin lähtöä seuranneina viikkoina Kyan vanhin veli ja kaksi isosiskoa häipyivät hekin omille teilleen, kuin esimerkkiä noudattaen. He olivat joutuneet sietämään isän kiivaita raivonpuuskia, jotka alkoivat huutamisella ja kiihtyivät mottaisuiksi tai rajummiksi nyrkiniskuiksi, ja niin he alkoivat yksi kerrallaan livetä paikalta.

Myös Jodie, Kyan ainoa tuki ja turva kertoi, ettei voinut enää asua kotona. Ja niin veli hyvästeli siskonsa ja lähti. Kuka nyt laittaisi ruoan ja huolehtisi pienestä tytöstä?

Isää ei välttämättä näkynyt moneen päivään ja Kyan oli selviydyttävä yksin. Alkuun hän söi ruoantähteitä ja keitti äidin puutarhasta kiskomiaan nauriin naatteja. Öisin hän ryömi pelokkaana kuistivuoteelleen, muhkuraiselle patjalle ja rauhoitteli itseään kuunnellen hepokattien ja sammakoiden öistä musisointia.

Rämelikka

Isä viipyi reissuillaan aina vain pidempään ja Kyan ollessa kymmenvuotias vuonna 1956, isä ei enää palannut. Isän maanantairahoja ei enää tullut ja Kyan piti keksiä uusia keinoja hankkia ruokaa, lamppuöljyä, tulitikkuja, saippuaa, bensaa. Pienen hetken Kya pohti ilmoittautuvansa kylän viranomaisille, jotka varmasti järjestäisivät hänelle kodin, huolenpidon, turvan. Mutta Kya ei voinut jättää lokkia, haikaraa, mökkiä. Suo oli hänen ainoa perhe. Rämelikka.

Vuosien eristyksissä eläminen oli muokannut hänen käytöstään ja tehnyt hänestä erilaisen kuin muut.

Melkein kaiken oppimansa hän oli ammentanut luonnosta. Luonto oli hoivannut, opastanut ja suojellut häntä, kun kukaan muu ei ollut sitä tehnyt.

Suon villi laulu on sydäntä särkevä ja kaunis kahdessa aikatasossa kulkeva tarina yksinäisyydestä, selviytymisestä, rakkaudesta. Kirja on julkaistu viime vuonna, mutta minä luin tämän vasta nyt. Hieman jälkijunassa siis vaikka teos kirjahyllystäni löytyykin. Jos sinultakin on jäänyt tämä helmi lukematta, niin olisiko nyt aikaa lukea?

Tuulen havinaa M

Kommentit (2)
  1. Kiitos! Olen pitkään pohtinut, lukeeko vaiko eikö tätä teosta. Nyt kirjoituksesi jälkeen hyllytin sen äänikirjahyllyyni – josko sittenkin!

    Minna

    1. Tästä on puhuttu niin paljon, että olen tyytyväinen kun viimein sain kirjan luettua. Toisessa aikatasossa kerrotaan tämän suolla elävän lapsen kasvutarinaa ja toisessa selvitellään suolta löytyneen ruumiin kohtaloa. Mielestäni teos ei kuitenkaan ole mikään murhamysteeri, vaikka kirjan kuvauksessa niin lukeekin. Lukemisen arvoinen ehdottomasti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *