Olen monta kertaa miettinyt yhtä asiaa nyt äidiksi tultuani, että mitä kummaa oikein tein kaikella sillä ajalla kun lapsia ei vielä ollut? Aluksi en muista yhtään mitään, mutta sitten muistankin kaikenlaista. Kuten vaikka sen, että meillä oli miehen kanssa muodostunut melkein tavaksi käydä lauantaina Brunon lenkityksen yhteydessä vuokraamassa leffa. Sitten käveltiin kotiin, lämmitettiin sauna, katsottiin leffa ja syötiin sipsejä. Tuolloin mies ei vielä nukahtanut kesken elokuvan ja mun ei tarvinnut katsoa elokuvaa yksin loppuun. Ja sen, että kun tulin töistä kotiin lähdin heti Brunon kanssa lenkille, eikä mulla ollut kiire mihinkään. Kun ystävä soitti ja pyysi kahville, lähdin koska ei ollut muutakaan. Ja sen, että välillä oli todella tylsää vaan maata sohvalla, katsoa telkkaria tai lukea kirjaa. Samalla mietti – ” Voi kumpa voisin käyttää tämänkin ajan paremmin hyödyksi. ”

On todella hassua miten asiat muutavat muotoaan ja kuinka ihminen ollaan rakennettu niin, että se sopeutuu uusiin elämäntilanteisiin nopeasti. Yht`äkkiä sitä huomaakin valvovansa pienen vauvan kanssa monta yötä, vaihtavansa kakkavaippoja ja antavansa kaiken ylimääräisen aikansa pienelle ihmiselle, joka on enemmän kuin puolet omasta itsestään. Voin sanoa äitiyden muuttaneen mua ihmisenä eniten, kuin mikään muu elämässäni tapahtunut suuri asia. Olen aina vähän naureskellut sille sanonnalle, että – ” Lapset tekevät sinusta kokonaisen ”, mutta nyt ymmärrän sen, mikä tunne sanonnassa on takana.

Nyt kahden lapsen äitinä osaan arvostaa juurikin noita hetkiä, joita joskus muinaisuudessa pidin tylsinä. Kuten telkkarin katsominen, sohvalla makaaminen ja kiireettömyyden tunne. Valehtelisin jos väittäisin, etten tiedä tällä hetkellä mitään yhtä niin ihanempaa hetkeä kuin se, että saan maata sohvalla ja lukea mieluista lehteä tai yksinkertaisesti vaan olla. Ne hetket ovat kieltämättä todella harvassa, mutta ai että kun sellaisen hetken itselleen saa. Sitä ei vaihtaisi mihinkään.

Ja tällä hetkellä mulla itseasiassa on juuri sellainen hetki – pala vanhaa elämää. Mies lähti polttareihin ja lapset ovat isovanhemmilla kun mulle tuli huomisen vapaapäivän tilalle työpäivä. Olin suunnitellut, että isosiskoni olisi tullut poikansa kanssa meille yökylään ja lasten mentyä nukkumaan, me oltaisi juotu lasilliset ( okei, pullo ) proseccoa ja puhuttu elämästä. Mutta, koska elämää ei koskaan voi ennustaa, eikä näemmä osa-aikatyötäkään, täällä mä nyt olen – yksin.

Olen käynyt saunassa ja juonut siellä pullollisen mun lemppari kivennäisvettä sekä syönyt puolet pahasta karkkipussista. Tehnyt itselleni iltapalaksi lämpimän ruisleivän, missä oli välissä juustoa, kinkkua ja tuoretta persiljaa. Leipä oli hyvää ja söin niitä kaksi. Oikeestaan mun tekisi mieli parhaillaan kolmatta.

Nautin myös parhaillaan tästä mun ympärillä olevasta hiljaisuudesta ja siitä, että saan edes tämän yhden illan aikana tehdä juuri sitä mitä haluan. Taustalla pyörii elokuva ” Taken from Me: The Tiffany Rubin Story. ” , missä tämän äidin Tiffanyn 7- vuotias poika kaapataa isänsä puolesta Etelä- Koreaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja en voi muuta kuin kuvitella äidin tuskaa. Samalla mietin sitä, kuinka paljon maailmassa tapahtuu tällaisia asioita ja kuinka paljon viattomien lasten kustannuksella tehdään kamalia asioita. Toisinaan ahdistun ihan kamalasti maailman julmuudesta ja siitä, ettei niille asioille oikein tunnuta tekevän mitään. Tai vaikka tehtäisiinkin, se ei silti poista tosiasioita.

Okei. Menipä vähän liian syvälliseksi. Ei näemmä tee kovinkaan hyvää olla ilman miestä ja lapsia. Silloin sitä on vähän liiankin hiljaista ja alkaa ajattelemaan kaikenlaista. 🙂