Huoh.

Me käytiin reilu kaksi viikkoa sitten katsomassa yhtä ihanaa isoa maatilaa. Talo oli suuri, kahdessa kerroksessa ja keittiöstä meni ulko-ovi suoraan suurelle pihalle. Tuosta keittiön nurkasta, missä ulko-ovi sijaitsi oli joskus kauan sitten mennyt portaat yläkerran huoneeseen, missä asui sisäkkö. Nyt portaat oli purettu ja reikä laitettu umpeen. Isossa olohuoneessa oli suuri kakluuni, valkoiset pariovet ja yläkerran aulassa takka. Kaikki oli niin kovin ihanaa, juuri sellaista joka henki meidän unelmien maataloa. Olin heti valmis pakkaamaan koko maallisen omaisuuteni muuttolaatikoihin ja muuttaa tuonne talovanhukseen.

Sitten tuli vastaan vaikka ja mitä käytännönasioita. Kuten raha-asiat, talon kunto ja sen sijainti. Onko se liian kaukana kaikesta ja onko lapsille lähellä leikkikavereita? Uskalletaanko ottaa riskiä ja mun mielestä ehkä se tärkein – mitä sitten jollei uskalleta ottaa riskiä? Tuleeko meistä miehen kanssa katkeria sitten joskus vanhana, kun ei tehty niin kuin oltaisi pohjimmiltaan haluttu.

Nyt taloasia on vielä jäissä. Me mietitään, puntaroidaan vaihtoehtoja ja ollaan kieltämättä vähän kiristelty hampaitakin ja toinen on saanut tutaa toisen voimakkaista mielipiteistä. Mies ajattelee ehkä fiksummin, minä taas en. Haluaisin tässä asiassa olla enemmän sellainen hassu heittäytyjä ja riskinottaja, katsoa kantaako se myöhemmin hedelmää vaiko ei. En rehellisesti sanottuna kestä, jos tämä(kin) talo menee meiltä sivu suun.

Mutta, siinä oli nyt pieni ( ja ihan ihmeellinen! ) johdatus itse postauksen sisällöstä, nimittäin tästä:

Ja tämä hökötys on Tigerista.

Mä olen just tämmönen, että sitten kun ollaan käyty katsomassa jotain ihanaa taloa, koen suurta palavaa halua laittaa meillä täällä nykyisessä kodissa aivan kaiken uusiksi. Sisustuksen, huonekalut ja kaiken. Kaikki näyttää tyhmältä, pieneltä ja ahtaalta. Tunkkaiselta. Mietin, miten kummassa nelihenkinen perhe ja suuri koira mahtuu asumaan 80 neliöisessä kodissa ja vielä kun vietämme ajan pääsääntöisesti pelkästään alakerrassa, siinä 40 neliössä. Välillä jokainen tarraava käsi omassa lahkeessa ärsyttää ja sekin ottaa kupoliin, että koira on ihan joka paikassa tiellä.

Kuinka paljon tilaa olisikaan siinä suuressa maatalossa? Paljon, voin kertoa.

Siksi lastenhuoneen seinältä löytyykin tuo hökötys valokuville, postikorteille, piirustuksille – mille nyt ikinä haluaakaan. Se toi sitä pientä kivaa vaihtelua huoneeseen ja vei hetkeksi ajatukset pois siitä pirun maatalosta. Hetken aikaa ajattelin, että tämä koti on kaunis ja juuri meille se sopiva koti.

Mies sanoo, ettei ole mitään järkeä hankkia tänne nykyiseen enää mitään, sillä koskaan ei voi tietää milloin se muutto uuteen koittaa. Mä sitten taas jaksan olla tästä täysin eri mieltä.

Ja enhän mä sentään mitään sohvapöytää tai uutta tuolia ostanut, eikä tämä hökötys edes kuulkaa pulittanut paljoa.