Sytostaattien ja karvojen mittelö

Oli maanantai jota olin odottanut; paluu normaalimpaan elämään eli sorvin ääreen. Oli mahtava tunne tepastella sisään toimistolle ja tavata työkavereita, vaikka olinkin sairaslomalla käynyt piipahtamassa konttorilla muutaman kerran. Salasanat muistuivat mieleen, kukka oli hengissä ja työpiste oli yllättävän siisti kun olin käynyt hoitamassa arkistointiasiat kuntoon taksvärkinomaisesti. Ensimmäiseen työpäivään mahtui kuitenkin sen verran syöpäläiselämää, että sydämen gammakuvaukseen oli mentävä kesken päivän. Syy moisen kuvauksen tekemiseen on, että Herceptin saattaa vaikuttaa sydämen lyöntitilavuuteen joten sitäkin seurataan. Kollegan vinkkien mukaan huristelin tällä kertaa parkkiin Stadikan parkkipaikalle, jäähallivaihtoehtoon en voinut tarttua koska sinne näytti olevan matkalla lähinnä osakkeenomistajia. Itsellänihän lähin osakkeen omistamista muistuttava asia on S-bonuskortti, sillä ei oikein kutsuta oikein mihinkään muuhun kuin turhuuden markkinoille.

Pikku promeneeraus parkkeeraussuorituksen päälle ja olinkin jo kohteessa hyvin happihypelleenä. En kerennyt häävin suuta raottaa (ja siinä sentään olen sangen sukkela) kun vastaanottava henkilö tiesi jo kuka minä olen ja lähti antamaan tuikkua murheeseen eli isotooppia suoneen. Varsinainen täsmätuote oli säilöttynä lyijyastiaan ja lyijyinen korurasia lyijykaappiin, siitä nerokkaasti päättelin että sangen tiukkaa tavaraa lienee se. Suoneniskennän jälkeen odoteltiin että möhmäke imeytyy kohteeseen, noin vartin kuluttua minut kutsuttiin varsinaiseen showtilaan. Ei muuta kuin rouva lavetille oikoselleen, läpsykät rintakehään ja vehjettimet  rintarankaan kiinni ja etsimään sydämen sykettä. Sitä ei ollut. Kysyin että tässäkö nyt paljastuukin että olen sydämetön tai zombie? Kaikeksi onneksi joku ratkaiseva piuha oli jäänyt jumiin pääni alle ja saatiin meikäläiseenkin sinusrytmi ilman sähkötyökaluja. Koneet ajettiin sen verran tappituntumalle että asento oli sangen stabiili. Yritin olla edukseni ja paikallani eikä se kaiketi huonosti mennyt koska operaatio oli suhteellisen nopeasti paketissa ja pääsin takaisin konttorille säteilemään radioaktiivisesti. Olo oli sen määräinen että jotain tässä on saavutettu, töitä tehty ja ihmisiin menty.

Tiistaina oli oikein normipäivien normipäivä, ensin töitä konttorilla ja päälle iltatyötä tangolla, sitä parasta mitä tiedän! Nautiskelin arjestani naama muikeana ja riemusta hihkuen. Se positiivinen energia mitä sain töistä ja tangon tiimoilta kaikilta upeilta oppilailta ja kollegoilta antoi suorastaan siivet, vaikea oli malttaa lähteä kotiin. Oli kumminkin ehdittävä tolkun ajassa nukkumaan, koska keskiviikkoaamuna 9:30 oli fysioterapiaa ohjelmassa, eli aamuruuhkassa ajelua Kirurgiseen sairaalaan ja ylösnousua sitä myöden ennen sian pierua. Käden liikkuvuus alkoi olla jo sen verran hyvä, että otettiin enää yksi jatkoaika kaiken varalta koska oli olemassa pieni epäilys että sytostaatit saattavat kiristellä vielä strangeja uudelleen. Töissä oli IT-tuki kahden edustajan lähetystön voimin Tanskasta paikalla vierailevina tähtinä, oli mukava nähdä pitkästä aikaa livenä ihmisiä jotka muistivat minua kukkapuskalla heti kun uutinen sairastumisestani tavoitti heidät. Lähdettiin yhdessä lounastamaan naapurirakennukseen, ilma oli kuin morsian ja morsian kuin perse. Tuuli aivan järkyttävästi ja viima meni luihin ja ytimiin kun käveltiin viereiseen rakennukseen pienen tuulitunnelin kautta. Siinä alkoi syöpäläistä jännittää onko tämä nyt se päivä kun tuulee niin että tukka oikeasti lähtee päästä. Ajatus tukkapöllystä ruokamatkalla herätti omassa päässä hilpeyttä ja päivittelinkin sen Fb:n puolelle.
 

Sitähän ruukataan sanua että tuulee niin että tukka lähtee päästä. Mullahan kalenterin mukaan sen pitäs lähtiä kahen yön päästä niin kävi vähä jännittähän ko tuuli oikein lasetteli voimaperäsesti takaraivoon ko kävelin naapurirakennukseen syömään. Aattelin että noinkohan mulle käy ko voikukan hahtuville, tuuli töhäyttää kunnolla ja karvat vain pölähtää joka iliman suuntaan.

Irtonaisempi karva olisi jo lähtenyt. Elli näyttää miltä tuntuu kun tuulee että tukka lähtee.

Torstaina lähdin ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen kokeilemaan kuntoani Vertical Clubille treenikavereiden pariin. Olin kerrankin maltillinen ja tolkun ihminen, treenasin vain yhden tunnin rengastrapetsilla. Oli aivan mahtava huomata etten sentään ole kaikkea unohtanut ja voimia totaalisesti menettänyt, vaikka kieltämättä kroppa tuntui normaalia raskaammalta ja juntturammalta pyöräytellä renkaalle. Oli kuitenkin varsinainen voittajafiilis kun selvisin päivän tempuista. Kyllä siinä mielessä kävi että in your face, cancer! Etpä arvannut mihin kaikkeen joudut… Se minkä kanssa meinasi tässä kohtaa ensimmäistä sytostaattikierrosta jo mennä hermot, oli alati tukossa oleva kärsä ja kuivankoppura iho. Siitäkin avauduin hieman ystävilleni.

FB 26.11.
Sytostaattien tuomaa arkea: kaiken rasvaus. Öljyän leikkausarven arpiöljyllä. Verisuonien päälle menee hirudoid forte tippakäteen. Toisen käteen menee sekotus aloe heat treatia ja aloe msm:ää. Kroppaan oma rasva, jalkoihin oma ja käsiin toki kans. Ja naama... Kasvoveden jälkeen ongelma-alueille oma liuos, silmänympäröihin menee tietysti oma rasva, naamaan seerumi ja voide osaan, aknerasva osaan, riippuen päivän katastrofitarjonnasta. Ja suusta persesilmään asti täytyy ruutata öljyä joka rööriin. Nenän limakalvot on veristä koppuraa niin täynnä että joutuu öljytyllä topsilla kaivaa sinne hengitysaukot pari kertaa päiväsä. Millähän mää päänahan sitte rasvaan ko ei oo tukkaa..? Ei siihen öljyä ainakaan voi laittaa, peruukkihan lähtee siitä muuten ko nappi housuista! Että joo ei mua okseta eikä enää väsytäkään, mutta pikkusen pakkaa aikaa menehen näihin nahanhoitoaskareisiin. On kotelo kovilla.

 

Perjantaina palkinnoksi viikon työrupeamasta suuntasin taas Vertical Clubille, tällä kertaa tangolle. Ja kuinka mukavaa oli olla sillä omimmalla välineellään ottamassa valmista oppia vastaan! Nautin silmittömästi ja tuntui älyttömän ihanalta miten lämmin vastaanotto oli treenikaverien parissa sinäkin päivänä. Kuten ennustettu oli, tasan kaksi viikkoa sytostaattien aloituksesta alkoi karvanlähtö. Mutta ei ihan siten kuin olin kuvitellut. Tämänkin tiedon jaoin suunnattoman huvittuneena ja iloisesti yllättyneenä.

Verticalilla pitkästä aikaa nakkaamassa kannat kattoon

Fb 27.11.
Ilmeisesti mää vietän niin paljo aikaa pää alaspäin että sytostaatit ei erota päätä perseestä. Mullehan se vain passaa jos karvanlähtö osuu keskimäärästä alemmas.

Brazilian wax, complements by your chemo!

Viikonloppu tuntui pitkästä aikaa oikeasti viikonlopulta kun oli päästy taas oikeaan viikkorytmiin ja arkeen kiinni. Oli ihana nukkua myöhempään, varsinkin kun uni maistui. Marraskuun sää ei ihan valtavasti suosinut, huomasin että tässä sitä taas mennään pimeällä aamua, iltaa. Ankeita loppusyksyn sysimustia iltoja kuitenkin piristi kummasti se, että naapurustoon oli alkanut ilmestyä jouluvaloja ensimmäisen adventin kunniaksi. Lauantaina huomasin että sytostaatit olivat löytäneet nenän. Nenäkarvat kuuluvat selvästi niihin asioihin joita todellakaan ei osaa arvostaa ennen kuin ne on menettänyt. Alati joko räkää tai verta vuotava kärsäparkani oli nyt täysin räkäjarrua vailla. Sillä hetkellä kun tunsin että jotain alkaa valua kohti sierainta, oli syytä vetää pää takakenoon ja kirnuta räkää sisään kuin viimeistä päivää, muuten oli jojo ylähuulessa asti saman tien. Hyvin viehättävää. Alkoi paperitollojen tunkeminen nenään. Käytännössä näytin siltä kuin hammaslääkärillä olisi mennyt vähän väärään reikään niitä suutamponeja, mutta lohtuna oli se, että kukaan ei erota sitä lenkillä kun ulkona on pimeää kuin mörön perseessä.

Lauantaina oli varsinainen pikkujoulupäivä, ensin huristelin Keravan Padmalle nauttimaan pikkujoulujoogasta, josta palasin hopusti kotiin, lenkille ja valmistautumaan iltaan ja Onnenpojan kuntosalin pikkujuouluun. Lähtötohinassa ilmeni hirveä ongelma, koko huushollista ei löytynyt yhden ensimmäistä valmiiksi solmittua kravattia. Mutta kiitos nykyajan, googlesta löytyi hyvä ohje ja näps ja kops vain opettelin tekemään kravattisolmun sillä aikaa kun armastukseni silitti muita vermeksiään. Kätevä emäntä! Kun päästiin kohteeseen, ilo oli suunnaton kun paikalta löytyi tankoystävättäräiseni Maija. Sisääntulo meni riemukkaaksi halailuksi etuovella. Iltaan mahtui monenlaista hurlumheitä, minä olin lupautunut olemaan kuskina koska sytostaattien kanssa tissutteluun ei varsinaisesti rohkaista. Yhden pikku viinin otin alkuillasta lääkkeeksi nuottikorvasärkyyn, kun erehdyin käymään karaokesalin puolella. Tarjolla oli myös sakokaivon väristä sangriaa joka haisi haarovälille ja kiljulle, ei mikään hittituote sekään. Ne jotka sitä olivat erehtyneet nauttimaan, askelsivat aikalailla vakioveikkaustyyliin yksi-risti-kaksi. Jopa siinä määrin että puolen yön silmään joku lähtijöistä peruutti lisäravinnekaappiin sillä seurauksella että koko tellinki levisi tuhannen päreiksi eteiseen. Siinä kohtaa meidän joukkue oli enemmän kuin valmis kotiutumaan.

Maijan kans muikeina, ja ihmisten ajoissa vielä!

Ihmisen ilo osata, ensimmäinen oikea kravattisolmuni TA-DAA!

Pitkä valvominen (lue: yli puolen yön) lupsutti silmää vähän pidempään aamusta, mutta niin oli syöpäläisen hyvä olla kuitenkin heti herättyä, kiitos kuskistatuksen. Onneksi to-do –listalla ei ollut mitään ihmeempää suoritetta. Sunnuntai-iltana lähdin hyvän, tai ainakin paremman sään aikana ja armottoman pimeässä lenkille, ja siitäkös taas sirkus saatiin aikaiseksi. Avauduin jälleen kerran tuntemukseni someen.

Ensimmäisen adventin tunnelmia… Se fiilis kun oot kerrostalon kohalla ja toinen koira sinkasee paskalle pihaan. Haluat olla hyvä ihminen ja kunnon koiran omistaja ja keräät sen paskan. Samalla huomaat että se oli ruohopaska se, koska koira on edelleen selkä kyömynä tynnäysasennosa ja perssilimästä roikkuu paskahimmeli. Samalla huomaat että toinen koira kekkaloi keskellä tietä (josa ei normisti oo ko korkeintaan yks rollaattorimummu) ja auto on tulosa ja se koira ei tykkää että autot vain tulee. Ja samalla ko kelaat sitä koiraa ja tavottelet yks täysi paskapussi käjesä sitä paskahimmeliä toisen aunuksesta, astut ihte jonku toisen koiranpaskaan ja jouvut vetää hirviät kevätjuhlaliikkeet ettet mee nurin. Ja kaikki tämä siis yhtä aikaa. Niin vähemmästäki siinä pari hoosiannaa pääsee ihimisen suusta!

Sunnuntai-iltana sytostaatit viimein löysivät hiuksiston. Hiuksia varisi jos niitä pöllyytti, pesi tai föönäsi, mutta ei jäänyt tyynylle. Kämmenet olivat jeti-mallistosta suihkun jälkeen ja viemärin ritilään kertyi aikamoinen karvatollukka, mutta päässä oleva kasvusto näytti edelleen normaalilta joten annoin sen vielä olla. Sotku otti kumminkin sen määräisesti hermoon, että aloin miettiä pään ajelua. Annoin hiuksille armonaikaa ainakin maanantaihin saakka mikäli eivät keksisi lähteä kertatupsauksena. Ajoitus meni sikäli nappiin, että kolmet pikkujoulut ennätin viettää ennen kuin karvanlähtö iski päähän asti. Kunnianhimoisesti mietin että yritän pitää tukan päässä torstaihin saakka, silloin oli kalenterissa sovittuna viimeinen työaiheinen neuvottelu ennen seuraavaa sytostaattipläjäystä. Sunnuntai-ilta päättyi jännittyneisiin pään sisäisiin arvauksiin siitä, minä viikonpäivänä menee emännällä vati ympäri ja peilistä kurkistaa Sinead O’Connor.  

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.