Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Niin tuli perjantai, kotoa lähdön päivä, keikkapäivä eli yökyläpäivä. Vielä saatiin enon korjaamon kautta yhdet siiat savustettavaksi ikään kuin lähtökaloiksi. Oli varsin messevää että lempiruokaa oli tarjolla sekä saapuessa että poistuessa. Heitettiin viimeiset lenkit äidin ja koirien kanssa, pakaasit piti vetää taas tiukkaan nippuun peräloosteriin ja koirat möllöttämään kuljetuskerppuihin. Lähtöhalaukset ja vilkutukset suoritettiin vielä normaaliakin suuremmalla pieteetillä ja tunteella. Varmasti siinä jokaisella kävi ohi mennen ajatus siitä jos tässä nähdäänkin viimeistä kertaa, mutta se ajatus hätistettiin äkkiä matkoihin kuin paskakärpänen simalasista. Sattumalta säätilasta oli alkanut kehittyä pikku pakkanen, ikään kuin tulevan talven ensimmäiset liukkaat. Mikäpä olisi sen mukavampaa kuin ajella viittä- ja kuuttakymppiä letkassa. Niin alkoi kuljettajalla nousta lämmöt kotelossa että vaati kiukkuisen ohituksen tutulla suoralla ja armoputinan ratin ja penkin välissä kuljettajista joilla jää kaasujalka kotiin välittömästi ensimmäisen pakkasasteen ilmaannuttua. Välitettiin teletappisesti lämpimiä terveisiä.  

 Viimeisen aamulenkin maisemat ja isän taidolla savustamat kultaiset herkulliset savusiiat                                           

Kun kurvasin Piian itse remointoiman ihanan kodin, Pikku Peikkolinnan pihaan, alkoi omakin verenpaine tasaantua. Koirat pissalle, Piian tyttärelle Sohville ohjeistus miten näiden pikku törönokkien kanssa illan pärjää ja pieni hetki yhteiselle oleskelulle ja pelkälle puhaltelulle. Piia istuskeli pullukkalasin kanssa hellan vieressä ja tiedusteli että ottaisinko pikku viinit. Tuumasin ensin että toittaako sitä niin pientä ottaakaan jos tästä kohta polkaistaan autolla keikalle? Piia meinasi että sinnehän ei polkaista omalla autolla vaan otetaan taksi, koska se ei Kokkolassa juuri kymppiä enempää maksa sama minne päin siitä keskustan tuntumasta turauttaa. Pullukkalasi punaviiniä syöpäläiselle siitä yksin tein! Piia soitti meille taksin ja ennätettiin ennen sen saapumista vähän aikaa porista keskenämme mukavia ja saada karjakin rauhottumaan jollain lailla aloilleen. Erityisenä mielenkiintona tietysti keskustelussa meidän molempien työn alla olevat Fitfarmin dieettivalmennukset.  Sitten Piia ilmoitti että hän on nyt vähän selvitellyt asioita, ja tällä treenaamisen määrällä meidän on se ja sama alkaa kisata Bikini Fitnessissä. Masters-sarjassa bikinifitness-kisoihin pääsee ilman esikarsintoja sinä vuonna kun täyttää 35 joten homma on sitä myöden jo plakkarissa. Nyt kun täräytetään tavoite lukkoon,  ollaan käytännössä katsoen Suomen mestareita vuoden, parin sisään! Siitä tämäytettiin kättä päälle ja polkaistiin pikku viineissä lupaava fitness-ura käyntiin! Sohvi jäi urhoollisesti koirien kanssa kun taksi kaarsi pihaan ja vei meidät erikoisen harvinaiseen illan viettoon.

Taksikuskille annettiin ohjeeksi kelkkoa meidät Snellman-salille. Pienen ajomatkan päästä kuljettaja pysäytti pienehkön näköisen keltaisen rakennuksen viereen ja kysyi että onkohan tämä hyvä, kävelettekö tästä? Piia ihmetteli että tämäkö on Snellman-sali, vaikutti vähän naftilta tapahtuman kokoon nähden. Kuljettaja totesi että ei kun tämä on Snellmankoti, mutta että sielläkin on jotkut hääkekkerit sinä iltana ja tarjoilu kuulemma kohdillaan. Todettiin että vaikka ollaankin kutsuvieraita, niin tuskin näihin kemakoihin kumminkaan. Yksissä tuumin päätettiin jatkaa alkuperäiseen osoitteeseen hersyvän hepulin saattelemana. Snellman-sali vaikutti huomattavasti lupaavammalta kohteelta, pihassa oli enemmän trafiikkia, ulkotulia ja konsertin meininkiä. Maksettiin taksi ja kiitettiin kuljettajaa varsinkin siitä, ettei jättänyt meitä sinne Snellmankotiin. Päätettiin että googlataan vielä myöhemmin ettei se vain silti ole joku dementikkohoitola mihin meitä yritettiin viedä oitis kun silmä vältti.

Kohteessa tiputettiin toppakamppeet narikkaan ja huomattiin lähes samoin tein tulleemme paikalle tuntia liian aikaisin. Teemu-veljeni bändin oli määrä aloittaa klo 20:00 soitanta. Ja me tulimme kiltisti paikalle kutsun ilmoittamaan aikaan klo 19:00. Onneksi kuitenkin ravintolan puolelle pääsi niillä kulkupasseilla. Mitäpä siinä tekee pari joutilasta janoista naisihmistä muuta kuin siirtyy jonottamaan viiniä tiskiltä sitten aikansa kuluksi ja kurkun voiteluksi. Kaksi Piian ystävää oli myös ilmaantunut yhtä hyvissä ajoin paikalle ja he vilkuttelivat meille pöydästä ihmetellen samalla mitä me jonottelemme. No yllätys, viintähän me! Pöydästä tuli hyväntahtoinen vinkki, että rouvat seisovat nyt jonossa josta jonotetaan yhteiskuvaa Juha Tapion kanssa, ei virvokkeita. Hitokseen hopusti vaihdettiin jonoa ja johan alkoi palvelu pelata! Oli punaista, valkoista ja kuohuvaa. Otettiin vähän kaikkea ettei vain tarvitse jonottaa uudestaan koska siinä hommassa meidän mahtava tiimi ei sinä iltana selvästikään ollut ydinosaamisalueellaan.

Eipä meillä kauaa kestänyt kun oli jo selvitetty pöytäseurueelle että tässä on nyt pomminvarmat tulevat suomenmestarit lähteneet vähän vapaalle, kesken treeniputken. Siitä värvättiin meille saman tien huoltojoukot maalareiksi ja virkkaamaan lappubikineitä tasseleilla. Spekuloitiin että varmaan tästä joudutaan Tallinnan kautta hoitamaan molemmille uudet tissit vielä ennen sitä, mutta jos nyt aloitellaan kehon muokkauksesta ja rasvan poltosta silti. Tissimurhetta riittänee myöhemmälle ajallekin, tokko siitä huolehtimista tarvii heti aloittaa kun yksi huoli on juuri saatu leikattua. Pohdinta ja suunnittelu jatkui sen verran pitkään että Teemukin pääsi paikalle ja kävi morjenstamassa meitä, oli ihana vielä nähdä ennen keikkaa ja kiittää hienosta junailusta lippuasiassa.

Pöytäseurue josta puolet tiesi mistä jonotetaan mitäkin, ja hivenen virvokkeita. Olen päättänyt esitellä kuvassa nähtävästi sieraimeni..

Teemun bändi veti kovia covereita ja yllätti kyllä mukaansa tempaavan tasokkaalla keikalla jonka tunnelma vain nousi loppua kohden kuin sanomatalon hissi. Laulatti ja tanssitti ja tuntui että monella biisillä oli omalle kohdalle osuva sanoma. Kelly Clarksonin biisin sanoin ”What doiesn’t kill you makes you stronger” osui ja upposi, muiden mukana. Osui ja upposi niin että tilanne vaati väliajalla vähän lisää viiniä, keskustelua ja suunnitelmia. Teemu kävi tuomassa meille artistipassinsa Juha Tapion nimmariterveisillä, joka olikin sangen osuvasti omistettu Pohojammaan akoille. Havahduttiin Piian kanssa kun ravintola tyhjeni lähes täysin muista asiakkaista ja musiikki alkoi kuulua että taitaa olla pääartisti jo lauteilla. Tuli taas kiire kelkkoa sekaan juhlakansan riveihin. Juha Tapio tempaisi mukaansa myös, otti yleisönsä ja esitti tuotantoa josta taas pystyi omassa elämäntilanteessa nappaamaan kiinni eri tavalla kuin ennen sairastumista. Piian kanssa keinuttiin musiikin tahtiin ja laulettiin mukana:

”Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa

Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi

Anna sateen huuhtoa surusi, anna tuulen helmoja nostaa

Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa.”

                                          Ystävättäräiset keikalla ja sisko ja sen veli

 Ja voi kuinka meillä oli ihana ystävättäräisten hetki! Vaikka meidän ystävyys ei ole alkanut vuosikymmeniä sitten, se alkoi heti jotenkin niin valmiina. Alun perin tutustimme kaasohommien tiimoilta virtuaalisesti ja kerran nähtiin livenä aiheen tiimoilta ennen tätä ystävyyden varsinaista avauspuheenvuoroa. Meillä tosin oli yhdistävä tekijä entuudestaan, Piian sisko oli aikaisemmin luokkakaverini ammattikouluaikana. Jännä vain oli, ettemme muistaneet nähneemme toisiamme mutta Piia muisti tasan tarkkaan silloisen kotini jossa oli siskonsa kanssa pikipäiten pyörähtänyt jotain nipsukkaa tai hilavitkutinta lainaamassa.  Ensimmäisen kerran kun olin tulossa Piian kodin kautta joulun aikaan kamalan lumipyryn saattelemana käymään kotosalla, piipahdin kahville, luulin. Sinä lumisena iltana meinasin todellakin vain piipahtaa kahvilla, mutta kun Piia totesi että eiköhän oteta pikku glögit, se oli siinä. Glögien äärellä puhuttiin aamun pikku tunneille asti maailmaa raiteilleen, ja siinä Pikku Peikkolinnan nojatuolissa tuntui että olen enemmän kotonani kuin kaiken järjen mukaan toisen kotona voi olla mahdollista. Aamulla istuttiin hivenen ryytyneissä tunnelmissa (pitkän valvomisen ja glögin avokätisen terästämisen avittamina) kahvilla keittiösaarekkeen äärellä, molemmat alushoususillaan ja T-paidassa reippaasta sisälämmöstä johtuen, itselläni päässä Sohvin noitalakki ja Piialla diadeemi (älkää odottako tähän mitään järkevää selitystä). Silloin tupsahti yllättäen myös aamukahvin toivossa sisään setämies joka auraa Piian pihasta lumet. Mikään ei ehkä sinetöi ystävyyttä niin tehokkaasti kuin yhteinen kiusallinen tilanne!

Minun ja Piian ensimmäinen yhteinen aamu glögitarjoilun jälkeen. Pohjalaiset tavallista yrittää mutta niin vain priimaa pukkaa!

Muisteloista palataan takaisin vielä keikalle. Tuntui että se loppui kovin nopeasti, niin kuin hyvät asiat yleensä tuppaavat tekemään. Mietittiin hetken saataisiinko artistin luo audienssi vaikka sillä perusteella että jokusen viikon kuluttua oma tukkamallini olisi aika identtinen illan tähden kanssa, mutta jäätiinkin silti morjenstamaan muita paikalla olleita tuttuja. Loppuviimein lähdimme apostolin kyydillä narikan kautta kohti suhteellisen lähellä olevaa puolimatkan Krouvia, koska pitäähän sitä kotimatkaviinit käydä ottamassa. Lääkkeeksi ja lämmikkeeksi jos ei muuten. Sää ei ollut varsinaisesti keikan aikana parantunut ja viima puri luihin ja ytimiin joten pullukkalasi punaviiniä lämmitti ihanasti henkeviä turisevaa dynaamista duoa. Halloween näkyi katukuvassa ja varsinkin ravintolan sisustuksessa, meille tarjoili ystävällinen zombie. Kynttilöiden loimotuksessa ja hämähäkin seittien seassa punottiin vielä yksi kuningasidea. Kyllähän Bikini fitness -urheilijoiden täytyy tankata, ja mikäs siihen sopevampi lokaatio kuin melkein naapurissa oleva Korv Görans – grilli!

Korot kopsuen suunnistettiin omasta mielestämme nerokkaasti tankkaamaan apetta niin, ettei tarvisi enää kotona alkaa patoja kalisutella vaan päästäisiin suoraan nukkumaan. Sanomattakin lienee selvää että ruoka maistui taivaalliselta ja nälkä jäi siihen putiikkiin. Sääli vain että järki oli jäänyt jo sitä edelliseen. Peikkolinnaan päästyämme pestiin nassut, vaihdettiin yökamppeet ja hipsuteltiin yllättävän nopeasti ja tehokkaasti nukkumaan. Ruokailuajatukseen liittynyt aivopieru selvisi molemmille muutaman tunnin unien jälkeen kun pitkään kanalla, kalalla, raejuustolla ja muulla fitness- tyyppisellä ruualla ravittu kupu vetäisi kummallakin tilttiin. Sinä yönä oltiin varmasti erityisen iloisia siitä että talosta löytyi kaksi saniteettia. Sohvi oli pedannut minulle sängyn omaan huoneeseensa kellarikerrokseen. Sieltä jaksoin kammeta kahdesti portaat yläkertaan ennen kuin annoin periksi ja päätin jäädä sohvalle kunnes vatsasta kuuluva uhkaava tuomiopäivän sammakon kurnutus asettuisi. Siinäpä sitä oltiin vielä aamullakin. Ja molemmat koirat olivat löytäneet tiensä päälleni antamaan pikku tassuillaan vatsahierontaa. Kiva.

Kun viimein selvittiin Piian kanssa aamupalalle, vertailtiin vatsojen statusta, turvotusta ja aktiivisuutta. Todettiin että paremminkin on joskus onnistuttu. Kaiken sen viinin jälkeen en pitänyt ajamaan lähtemisen kanssa kiirettä vaikka sentään olimme suoriutuneet ensimmäistä kertaa ikinä tolkun aikaan nukkumaan. Sohvi raportoi aamulla että koirilla oli ollut enemmän asiaa kuin Hannu Karpolla, joka rapsaus ja kopsaus oli vahdittu ja ovella kytätty huolella ja hartaasti koska mamma tulee. Oli meinannut mennä jo vähän läsnäolijoiden tunteisiin se älämölö. Onneksi kumminkin kyseessä oli vain yksi ilta ja hermoherkkuja oli jäetetty riittävästi hoitamaan sordiinon virkaa. Kun suihku oli otettu, koirat huollettu, auto pakattu ja emäntä valmiina uuteen ajoreissuun, oli aika kiittää ja kumartaa talon väkeä jälleen kerran vieraanvaraisuudesta ja ihanasta illasta.

 Halailin ensimmäisenä Sohvin pöydän päästä ja ajattelin siirtyä Piiaan joka oli jo kätevästi jalkeilla. Silloin Sohvin vieressä istunut Sisu Valpas kajautti kantavalla äänellä ”HEI MULLE KANS!” Moinen innokkuus veti tädin linkkuun kuin marjanpoimijan ja välittömästi tarjoilin halailua ja poskisuukkoja pikkumiehelle. Kysyin että miltäs se sitten tuntui, veti Sisun muikeaksi ja olkapään takaa tuli hiljaa ja vähän ujosti että mukavalta. Sydän taisi vähän sulaa siihen paikkaan. Ainut syy minkä vuoksi piti vahtia kelloa ja joutua ajoissa liikkeelle oli se, että olin ajelemassa samana iltana vielä Järvenpäähän iltatyöpaikkani FitnesSpan omistajan järjestäämään pikkujouluun. Halusin ehdottomasti osallistua ihanien kollegoideni kanssa saunailtaan ja herkulliselle illalliselle jonka pomomme Annuskin puoliso Wowie oli meille valmistanut. Ajatus tulevasta ajomatkasta hivenen puhallutti mutta palkinto perillä oli todella vaivan arvoinen. Eipä siinä silti auttanut, alligaattoriin kotiosoite, rouva autoon ja tankkaamaan. Sää oli sen verran tuulinen ja pirtsakka että pistoolia pusertaessa meinasi jäätyä sielukin sisältä. Loppui Pohjanmaalta sopeva syksy siihen kun minä karjani kotiin ajoi, ja itseni pikkujouluun. Seuraavalle viikolle ohjelmistoa oli jo sen määräisesti kalenteriin näppäiltynä, että aika oli sanoa heipat kotikonnuille ja hengähdystauolle koko syöpäsirkuksesta sillä oli aika palata lopputarkastukseen leikkauksen osalta sekä sytostaattien aloittamisen suunnitteluun. 

Molempien nuorisomusiikkiorkesterien keikalta pikku filmatisoinnit ja artistin tervehdys

FB  yhteenveto koko sirkukseta 1.11.2015

Perjantaina menin pakaasieni kans Piialle yökylään (vähä niinkö Maria Veitola, mutta iliman kameramiestä). Maailman varovaisimman kuskin perään kertyneen letkan seasa ajeleminen sai pikkusen suonet pullistuun, ja siihenhän oli lääke oottamasa. Piia tuumas että otappa kuule pikku viinit tuosta lääkkeeks. Se vain passas, ja autto! Siinä pikku viineisä Piia kerto että met rupiamma harrastaan ny bikinifitnessiä, koska yli 35-vuotiaat pääsee suoraan SM-kisoihin iliman karsintaa. Eli oomma jo käytännösä kahtoin vuojen 2017 suomenmestarit.

Mestarit lähti sitte biologisen pikkuveljen järjestämälle kutsuvierasiltamalle Juha Tapion keikalle. Taksilla. Pyyettiin että taksisetä veis meijät Snellman-salille. Setä toppas koneet keltasen talon viereen ja kysy että onko tämä hyvä? Piia kysy että tämäkö on se Snellman-sali? Taksisetä tuumas että eikäkö Snellman-koti. Mutta täälä olis kyllä häät että ei tarvis kuivin suin olla. Totesimma että me ollaan kutsuvieraita, mutta ei heijän. Päästiin perille ja kiiteltiin taksikuski että ei jättäny meitä Snellmankotiin. Paikan päällä selvis että oomma tunnin etuajasa. Ei muuta ko ravintolan jonoon viintä noutaan sitte, ajan kuluksi. Piian ystävättäräisiä oli 2 paikalla, het meille huikkas että mitäpä jonotatta? Piia heti kerto että viintäpä me. Tyttäret vinkkas että menkääppä sitte tiskille, tuosta jonosta jonotetaan yhteiskuvaa Juha Tapion kans.

Nähtiin liput loihtinu veljeni, hänen bändinsä mahtava keikka ja Juha Tapion keikka, oli hyvät viisut ja sopeva meininki! Hyvillä fiiliksillä siittä puolimatkan krouvin kautta pikku viinit vielä lämmikkeeks ennen kotiutumista. Ja sitte tuli se kuningasidea. Korv Göranille kebabille. Arvaattako miten hyvä idea se sitte on jos on syöny monta kuukautta kanaa, kalaa, vihanneksia ja rahkaa..? Näläkähän meillä lähti ja tuumattiin että tämmösille fitnessmestareille tuli hiilarit tarpeeseen, ja liha. Mahahan ei siittä niin kauhiasti tykänny, joten sillä oli asiaa ko Hannu Karpolla, kebab on luonnon laksatiivi. Aamulla totesin että alle vuorokausi on tätä bikinifitnessiä harrastettu ja moon aivan rikki! Son kuulkaa kova laji tämä!

 

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

<a href="//www.lily.fi/%3Ca%20href%3D"http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Pienen joulutauon ja armottoman ruuan mättämisen jälkeen jaksaa taas muistella miten syöpäläisen syksy jatkui, toivottavasti olette edelleen mukana tarinassani! Jouluun palaan aikanaan kyllä asianmukaisella hartaudella, mutta tässä kohtaa voidaan todeta että vietimme yhden parhaista jouluista ikinä. Suuret kirjailijathan hyppivät aikajanansa kanssa sujuvasti vuositolkullakin, mutta pieni bloggaaja yrittää nyt pitää asiat aikajärjestyksessä niin ei mene oma pää sekaisin, saati muiden.

Oli aika polkaista käyntiin leikkauksen jälkeinen viikko numero kaksi. Oli myös aika polkaista autolla tervehtimään kotijoukkoja, jotka luonnollisesti kärsimättömästi odottivat näkevänsä minkälaiseksi heidän lapsensa on pilpustettu sairaalassa ja mikä on potilaan aktuaalinen kunto ja status. Vaikka isäni on varsin edistyksellinen some-kanavissa ja käyttää niin Facebookia, Instagramia kuin WhatsAppiakin myös meidän mukuloiden seuraamiseen, ei se silti korvaa fyysisesti nähtyä ja omin silmin koettua hyvinvointia. Joten tuumasta toimeen oli potilaan tartuttava. Ehkä yksi vastahakoisimmista puuhista ikinä eli tavarainventaario noin viikon reissua varten ja kaiken tarpeelliseksi arvotetun pakkaaminen oli edessä maanantaiaamuna niin itselle kuin koirille eli Ellille ja Elmolle. Pienen siivouspakkomielteeni takia tietysti jouduin pyykkäämään pyykkikorit ja tiskikoneen tyhjäksi, tyhjentämään roskat, hinkkaamaan työtasot ja vaihtamaan lakanat. Tämä kaikki askartelu oli pakko suorittaa huolimatta siitä että Onnenpoika jäi pitäämään casa de la Canceria pystyssä kun minä ja kerberokset lähdimme sukuloimaan. Ajatuksenani aina on että jätetään siisti koti jälkeen, on paluu sitten mukavampaa kuin rytöläjään ei. Otti siis aikansa päästä lähtökuoppiin ja jalkauttaa joukot.

Se oli autoilijalle ihana maanantai, aurinko paistoi riittävästi, mitään ei satanut, mikään ei häirinnyt suoritusta. Moottoritie oli melkein kuuma! Musiikki soi ja oma karaokenomainen laulu raikasi kun ajelin suupielet muikeassa hymyssä kohti lapsuuden kotia, äidin ruokia, isän juttuja, yhteisiä hetkiä veljien, kummilasten ja ystävien kanssa. Olin ajatellut että nyt ajan järkevästi; pidän lounastauon ja pidän kahvitaukoja ja annan itselleni aikaa mennä tämän matkan kaikessa rauhassa. Vaan kappas! Sisäinen hötkyilijä oli tullut mukaan kuin varkain. Yllättäen huomasin huristelleeni Juustoportille Jalasjärvelle saakka yhdellä polkaisulla. Kahdeksankiloisten yli-innokkaiden sätkivien koirien nostelu auton takana oleviin kuljetusbokseihin ei myöskään ollut mitenkään huippumukava temppu, joten pyrin minimoimaan senkin taistelun tarvetta sukkelalla ajosuorituksella. Nopea jalannosto spa-osastolla, latte ja gluteiiniton leipänen mukaan ja matka jatkui. Seinäjoen kuukkeilla alkoi tuntua leikatun puolen kädessä jumppailun tarvetta, mutta mikäs ongelma se oli kun viereinen penkki oli tyhjä. Käsi venytykseen ja vanutukseen niin monella tavalla kuin se mahtui. Vastaantulijat ovat saattaneet pitää ehkä Hitler-fanina mutta samapa tuo, tuskin siinä tuttuja tuli. Ja jos tuli niin tietävät että en ole, vaikka imitoida tykkäänkin.

Kun matkaa oli 20 kilometriä enää jäljellä ensimmäiselle suunnitelmissani olleelle kyläilypaikalle Kokkolaan, päätin yllättää ystävättäräiseni Piian. Kyseessä on juurikin se ystävistäni joka siis selvitti koko syöpäasian samalta istumalta kun sai diagnoosini kuulla ja joka antoi koko meidän suvulle ja huoneelle mielenrauhan. En ollut pohjustanut etukäteen tuloani mitenkään, soitin vain muina naisina ja kysyin että missäpä olet? Ja kun vastaus oli että kotona, tiedustelin että onko sen illan suunnitelmissa pysyä kotona. Ja kun yllättäen näin oli, esitin toiveen kahvitarjoilusta koska olisin vartin päästä nenä pitkällä tulossa pöytään. Voi sitä ilon ja yllätyksen määrää!

Perille päästyäni ja koirat huollettuani päästiin toden teolla vaihtamaan kuulumisia, esittelemään hieno leikkausarpi ja rinnan hyvä uusi muoto, tutkimaan uuden kuntosalihuoneen varustusta ja varsinkin kummipoikani Sisun uusia voimistelurenkaita. Nepä vasta riemastuttivat ilma-akrobatiaan hurahtaneen! Kikottelin itseni kyytiin roikkumaan polvitaipeista ja vähän loiventamaan selän jumitusta. Piia tarkkaili tilannetta ja tuumasi että tuohonko venkoiluun sitten oli lääkärin lupa? Yritin paikkoa että vasemmalla kädellä vain nostin. Heti jäin kiinni oikean käden osuudesta asiaan. Vannoin, että autoin sillä maksimissaan kolmen kilon verran. Raati jäi arvoimaan tilannetta. Kummipoikani Sisu Valpas esitti omat rengastemppunsa ja Elmo varasti sillä aikaa Sisun pallon. Pienen ajojahdin, murinan ja komennuksen tuloksena lapsen lelut saatiin pelastettua vain kuolavaurioin. Pienen koiran on raskas matkustaa ilman jatkuvaa leikittämistä tuntitolkulla, reppana keulii herkästi muiden lelujen kanssa jälkimainingeissa.

Vanhempi pikkuveljeni Teemu oli tarjonnut minulle mahdollisuutta päästä Juha Tapion loppuunmyydylle keikalle Kokkolassa, hänellä oli kutsuvieraslippu jolla pääsisin paikalle. Tuumittiin Piian kanssa että jopa vasta olisi sopivaa päästä yhdessä keikalle, koska meille tarjoutuu äärimmäisen harvoin tilaisuus tehdä yhdessä asioita joihin ei liity lapsia, koiria, räjähteitä, hiusten pidennyksiä tai lääketieteellisiä kriisejä. Päätettiin ottaa agendalle josko edes syöpäkortilla voisi pelata meille yhden lipun lisää.

Kotona oli odotettu tuloamme kuin kuuta nousevaa, enon autokorjaamolla oli käynyt kalakauppias jolta oli saatu tuoretta siikaa- ehkä parasta herkkua ikinä – isän savustettavaksi kotipönttöön. Kyllä oli suu messingillä ja kala teki kauppansa. Esiteltiin taas taisteluhaavat, kerrottiin matkakertomukset, annettiin selontekoa tilanteesta ja vain nautittiin yhdessä olosta! Elli esitti parhaan demonstraationsa valmistautumisestaan humping awardseihin ja minä olin uhri. Isä luonnollisesti dokumentoi ja eipä aikaakaan kun kuva olikin jo Facebookissa.  Näin mellä, koira nylkyttää syöpäpotilasta olohuoneen lattialla ja isä kuvaa. Digiajan iloisia ihmeitä.

Elmo nujuttaa jotain lelua, Elli nujuttaa syöpäläisen säärtä ja isä dokumentoi. 

Kerrankin sää suosi lomalaista, jos nyt sairaslomalaista passaa lomalaiseksi puhutella. Aurinko paistaa loimotti joka ikinen päivä. Aamulenkit Lestijoen rannalla salpasivat hengityksen kauneudellaan! Jollain lailla se kauneus pysäytti ja hiljensi. Oma sairasstatus pisti arvostamaan näitä pieniä upeita hetkiä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Rakastuin taas vähän lisää kotimaisemiini ja elämääni. Ja ne rakkaat ihmiset tuntuivat aina vain rakkaammilta ja tärkeimmiltä. Oli tarve olla läsnä, elää, nauraa, hengittää, kokea ja muistaa. Tallentaa joka hetki omalle kovalevylle ja kuvata kauneutta jemmaan. Antaa ja saada rakkautta, halata ja koskettaa. Näyttää että vaikka minut on sairaudella ja veitsellä rikottu, olen silti ehjä.

Lestijoki lokakuun lopulla, lenkkimaisemat hivelivät silmää ja sää oli erinomaisen myötämielinen

Vanhemman pikkuveljeni luo tämäytettiin kyläilemään ja kummittelemaan ensi tilassa. Vein lapsille vähän väritettävää ja väritysvehkeitä jotta hekin pääsevät mind fullness- ja zentilaan kuten pakkomielteinen värittäjätätinsäkin. Toinen löi pään lattiaan heti kättelyssä ennen kuin ehdittiin värittää mitään, joten väritystehtävä oli sattumalta sopivan rauhallinen homma iltapuhteeksi. Usein on harjoiteltu joogamuuveja mutta tällä kertaa oli keksittävä jotain vähemmän ruumiillista hupia. Tiedustelin veljeltäni, joka siis oli Juha Tapion keikalla oman bändinsä kanssa lämppärinä, että ei hänellä sattuisi toista pääsylippua olemaan, tahi konstia saada semmoista vielä jostain. Ensin vastaus oli että ei, kyllä se keikka on loppuunmyytynä ollut jo aikoja. Sitten hänellä syttyi Airam tukan yläpuolelle ja veli tuumasi että otampa välipuhelun. Viisi minuuttia myöhemmin ilmeisesti hän oli pelannut syöpäkortin sympaattiseen osoitteeseen, koska ihme tapahtui ja yhdestä paikasta tuli kaksi, näps ja kops vain! Alkoi olla selvää mitä perjantai-iltana on ohjelmassa.

Teemun järjestämät kutsuvierasliput Juha Tapion keikalle jossa myös Rinta-Joupin autokauppiaiden valiojoukko oli esiintymässä

Viikkoon mahtui ystävien tapaamisia, runsaasti leikkaushaavan esittelyä, hemmotteluhoitoa kosmetologilla  ja ruokaa, paljon ruokaa ja lenkkeilyä. Päivittäin tuli käveltyä 8-10 kilometriä koirien ja useimmiten äidinkin kanssa, siinä vietiin suntion rouvaa kuin litran mittaa rautakaupassa kun tytär tuli kylään! Nuoremman veljen kanssa pelattiin innokkaasti korttia iltaisin nylkytysshowta pitävä Elli jaloissa ja pelialueella kässehtien. Erityisen mieleenpainuva oli aivan tavalliseksi ajateltu lounasvisiitti Piian vanhempien omistamassa ihanassa Lounaskahvila Rauhalassa, Kannuksessa. Äidin kanssa hurautettiin matkaan ja kuinka somasti sattuikaan että tiskin takana oli Piian pikkusisko Mira, myös Sisun kummi. Mira esitteli tarjoilut ja antoi suositukset allergikolle. Päästyämme pöytään hän tuli sanomaan, että meidän ei nyt sovi häipyä paikalta, koska Sisu on tulossa moikkaamaan kummitätiään kun sattui olemaan isänsä ja pappansa kanssa työhommissa hautausmaalla. Ja tällä pikku hautausurakoitsijalla on ikää 3, 5 vuotta. Kohta räpsähti ulko-ovi selkosenselälleen ja sisään virtaavaa valoa vasten siivilöityi Sisu Valppaan profiili hänen skannatessaan pöytiä. Seuraavaksi kajahti varsin voimaperäisesti huuto Terrrrrrrhi! Ja sitten tultiin kohti ja kovaa!

Sisu säntäsi antamaan karhun halauksen ja istumaan pöydän ääreen ja Mira-täti riensi tuomaan Sisulle ruokaa, isä ja pappa seurasivat perässä. Sisulla oli komeat työmiehen haalarit päällä ja selkeästi oli ollut hommissa hoppu. Meidän pöytämme päähän oli juuri istahtanut nainen ilmeisimmin myös äitinsä kanssa, tulossa silmälääkäristä. Silmien päälle oli teipattu rei’itetyt muovikuupat, mikä sai tämän mummoparan näyttämään vähän albiinokärpäseltä. Sopii vain arvata herättääkö yhtään kyselyikäisen huomiota se? Sisulla oli ollut aiemmin pikku ensiapuun johtanut episodi purukumin kanssa ja siitä vain sen verran että kun purkalla täyttää korvat niin että se tursuaa korvalehtiin asti, siitä saattaa jäädä taipumus kailottaa vähän kovaa. Ennen kuin kerkesin tehdä tai ajatella mitään, raikui pöydän päästä tomeran sormella osoittamisen seuraksi: ”MIKS TUOLLA TYYPILLÄ TUOSA ON LIIMATTU TUOMMOSET JUTUT NAAMAHAN?” Tuskin jäi keneltäkään kuulematta tämä tiedustelu. Koetin kertoa tosi asiallisesti, että silmälääkäri suojaa silmät leikkauksen jälkeen noin, ettei silmiin mene roskia. Selitys ei ilmeisesti mennyt heittämällä läpi koska Sisu jätti pottumuusit ja lihapullat siihen, tyyräsi mummun viereen ja toisti kysymyksen (yhtä kovaa). Huvittunut mummo selosti silmäkuupa-asiansa parhaansa mukaan ja nyt selitys kelpasi. Sisu palasi tuoliin ja aterian ääreen. Sekunniksi. Jonka jälkeen seurasi 180 asteen käännös taaksepäin, osoitus haarukalla ja kommentti takanamme istuvasta miehestä: ”MUTTA KATOPPA TUOTA TYYPPIÄ TUOSA!” Kyllä meinasi minun äidiltäkin kiisselit mennä väärään henkireikään sen lounaan aikana useaan otteeseen. Yhtä äkkiä ja tomerasti kun Sisu saapui, Sisu myös lähti mukanaan lupaus että parin yön päästä nähdään taas. Työmies on työmies, ei sitä sosiaaliset kuviot muuta.

Nuorin tuntemani hautausmaan työntekijä Sisu Valpas lounastauolla Rauhalassa kummitätiä viihdyttämässä (ja paria muutakin).

Samalle päivälle oli kellotettu toki vähän lisää aktivitettia. Äiti hoidettiin aikataulussa sorvin ääreen hoitamaan työkuvioita iltapäiväksi ja minä puolestani suoriuduin Koskenkylään tapaamaan lapsuudenystävääni Ninaa. Ja mitäpä siinä muuta kuin tissi pöytään vaikka oli muitakin (nais)vieraita. Arpi näytille ja statusraportti voinnista ja tulevista kommervenkeista terveydentilaan liittyen. Perinteisesti minulla on ollut tapana myös aiheuttaa jonkun sortin hässäkkää Ninan luona, viimeksi tohkeissani kesällä laitoin sokerin sijasta mansikoita hirveällä loiskeella kahvikuppiin, tällä kertaa kahvin joukkoon meni vain oma tukka. Silloin sitä vielä oli. Pitääkin aina ihmisen kokovartalonauraa! Oli ihana nähdä ja vaihtaa kuulumisia ja saada hyvää energiaa mukaan kotimatkalle. Tällä kertaa nuorempi veljistäni, Tuomas ei ilmestynyt yllättäen paikalle kuten viime kesänä, joten minä pöläytin hänen ranchilleen (Wizard’s ass ranch -paikallista nimeämiskulttuuria parhaimmillaan) tekemään tupatarkastuksen rakenteilla olevalle saunalle. Sillä aikaa kun ihmettelin saunan sisätiloja koirien kanssa, pamahti jonkun sortin paineilmakompura käyntiin saunassa semmoisella törinällä, että meinasi tulla saman tien pari koiran mallista aukkoa seinään ja itsellä vetelät lahkeeseen. Veli vaiensi vehjettimen heti saavuttuaan, se riemu siitäkin tuomiopäivän pasuunasta oli että paettuamme pihalle näimme joutsenten ylilennon, valkoista pitkäkaulaa lappasi yli kuin trulleja pääsiäisenä! Näky vain oli hivenen verran uljaampi tummuvaa taivasta vasten.

Reissu alkoi lähestyä uhkaavasti loppua, jälleen kerran kotona äidin kanssa ihmeteltiin miten tämä niin äkkiä meni?! Edessä oli kumminkin vielä loppuhuipennus, yökylä ja keikkareissu joka ei aivan hevin meiltä pääse unohtumaan. Tuskin kohtaaminen unohtuu aivan äkkiä muiltakaan asianosaisilta. Siihen iltaan mahtui niin monenlaista että siitä täytyy kirjoittaa ihan oma tarinansa. Miten muuten muka voi ihminen pähkinän kuoressa kertoa kuinka meistä yhtäkkiä sinä iltana tuli Bikini Fitnesin tulevia suomenmestareita?! Ei mitenkään, joten seuraava postaus omistetaan lähinnä Piialle, Juha Tapiolle ja Bikin Fitnessin mestaruussuunnitelmille. Tilanteeseen saattaa liittyä viinitarjoilua.

 

 

 

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Dreeninpoistopäivä! Tiistaipäivä! Onnenpäivä! Suupielet tavoittivat korvia kun aamullinen mittaustulos näytti että eroon päästään kylkituubista aiotussa aikataulussa. Toinen hyvä syy nousta riemulla uuteen aamuun oli se, että meillä oli Idan kanssa selvät sävelet sovittuna. Ensin näppäillään dreenit irti, sen jälkeen shoppaillaan ja syödään. Kahden naisen vertaistukiryhmän kokoontumisajot siis. Päätin että jätän auton suosiolla Kalasatamaan ja etenen siitä HSL:n palvelujen avulla kohteeseen, jotten joudu yllätystilanteisiin ja stressaa hermoa pintaan. Kätevästi tietenkin ensin meni nenän edestä metro, sen jälkeen kympin ratikka. Vastaleikatun ryntään kanssa ei oikein rynnitä kyydin perään. Kun pääsin paikalle, Idalla oli jo putki irti. Minä varroin vuoroani ja pakko myöntää että kyllä siinä pieni jännitysmomentti oli kun mietiskelin miltä sen narun irrottelu mahtaa tuntua. Kaksi tikkiä näps poikki ja kummallisen tuntuinen muljahdus ja niin vain oli koko jatkoroikka pois kyljestä ja lappu päälle. Matkaevääksi vielä muistutus että sopii tulla minä tahansa arkiaamuna kahdeksalta tai viikonloppuna yhdeksältä jos kainaloon alkaa tulla nestepattia.  Yllättävää oli että se kyljen reikä jätettiin auki. Mietin kovasti alanko soimaan kuin okariino mikäli sattuu tuulisempi päivä? Olin vakaasti sitä mieltä että jos ihmisellä pitäisi olla kyljessä reikä, siihen olisi luoja luonut sieraimen. Kyljissä olevista aukoista huolimatta helpottuneet naiset poistuivat kohti ydinkeskustaa, ja mikä tunne kun ei enää joutunut kävelemään kuin olisi appelsiinit kainaloissa!

Osteltiin treeniasuja ja piilolinssejä ja heti tuli nälkä. Onneksi Hanko Sushi oli lähellä, joten helpotus oli saatavilla. Siinä ruokia odotellessa vertailtiin miten meillä operoidun puolen käsi liikkuu ja joustaa. Kumpikin oli suorittanut tunnollisesti annetut jumpat ja vaikutti siltä että isompia strangikiristyksiä ei ole kun molemmat pystyivät suorittamaan kelpo hikipinkoviittauksen. Painotan vielä että kyseessä on siis strangi eli imusolmukkeisiin liittyvä imunesteputkisto käsivarressa. Ei aluhousu. Ne (strangit, ei aluhousut) tuppaavat kuivahtamaan ja kinahtamaan kun imusolmukkeet poistetaan ja imunestekierto menee sekaisin kuin hamsteri juoksupyörässä. Molemmilla oli vähän syyllinen olo siitä että tässä sitä vain hojotetaan keskellä päivää sushilla ilman minkään valtakunnan hoppua. Vaihdetaan kuulumisia ja kokemuksia eikä millään lailla kartuteta BKT:ta siinä. Toisaalta kun mietittiin että montako päivää sitten molemmat oli leikattu, helpotti syyllisyyskin vähän. Siispä kierreltiin vähän lisää kauppoja. Erityisesti yritettiin löytää Lavlin shop in a shop myymälää. Kummallakaan ei käynyt mielessä tarkistaa etukäteen onko sitä enää ennen kuin sitä ei löytynyt. Google kertoi että sitä on yhtä turha tässä nyt etsiä kuin Bermudan kolmiota, se on poissa. Muutaman vähän väsyneen vaatteiden käpiselyhetken jälkeen päätettiin antaa periksi siltä päivää, johan askelmittarikin kertoi että neljä kilometriä on juostu tavaran perässä. Alkoi hitusen jo väsyttää.

Reissusta kotiuduttuani huomasin että kainalossa on nyt jotain uutta ja vähän kätevää. Vasta kun aloin suorittaa erinomaisen näyttävää käsijumppaani illan ratoksi kun Onnenpoika oli jo nukkumassa, huomasin että dreeniä poistaessa kainaloon oli tilalle ilmestynyt pierutyyny! Kun aloin veivata liikesarjaani läpi katsellessani aivonnollausviihdettä korvanappien kera padilta, alkoi kainalo pitää pieruääniä. Eikä mitään hiljaisia vaan semmoisia vanhainkodin inkontinenssimummon hernekeittopäiväpieruja! Nauruvesi tirisi silmistä kun suoritin ja kuuntelin korvanappien läpi sitä tuomiopäivän pasuunan sointia ja mietein että herääköhän Onnenpoika tähän? Ja jos herää, tuleeko se kysymään että mitä perkelettä solet syöny että lopputulos on tuo?! Ei onneksi herännyt. Aamulla jatkui sama kainalopieruralli, joten pakkohan siitä oli sitten soittaa syöpähoitajalle ja tiedustella että meniköhän tämä nyt Strömsöä päinkään?

FB-päivitys 21.10.

Puhelu tänään syöpähoitajalle:
-T T täälä Terve! 
-Terve!
-Kuule kainalopierukysymyksellä lähtisin tänään lähestyyn sua. Mulla eilen poistettiin se dreeniletku, niin onko aivan normaalia että mää pystyn tekeen kainalopieruja nyt ilman käsiä?
-Ööööö sulla on ilmeisesti menny ilmaa sinne kainaloon?
-No niin se vähä vaikuttais..
-Niin ei se siis vaarallista ole, kiusallista ehkä kylläkin..
-No onhan tämä aikamoisen vakuuttava party trick, mutta loppuuko tämä törinä jos mun kainaloa tarvii punktoida?
-Joo, se ilma tulee samalla pois kyllä. Nythän sinne voi mennä vielä lisääkin jos se dreenin reikä on vielä vähä auki.
-No entä jos sitä ei tarvi punktoida, törisenkö mää iän päivää sitte ko vähä käsiä nostan?
-Et, kyllä se sieltä ajan kans häviää, voidaan punktoida tarkastuskäynnillä jos tarvii. 
-No niin, eipä täsä sitte muuta ko mää jatkan törinää täälä, kiitos, kuulemiin!

Samana päivänä tuli kotiväeltä Parane pian – kortti, johon äiti oli kirjoittanut että he odottavat kovasti saavansa minut kotiin käymään ja loppuun ehkä suomenkielen kauneimmat sanat: ”Rakastetaan sinut terveeksi”. Kuinka ikävä voi ihmisen tulla omaa perhettään yhdestä kortista?! Ikävä! Puhelimessa puhuttiin päivittäin ja kerroin kuulumisia, mutta eihän se tietysti sama asia ole kuin nähdä livenä että ei tässä ole hätäpäivää. Heti keskiviikkona virittelin ystävältä lainatun juoksuvyön toppatakin ympäri ja lähdin koirien kanssa lenkille. Voi että tuoksui metsä hyvälle, lehdet rapsahtelivat jalan alla ja minusta tuntui että kaikki on niin sopevaa ja hyvin kun ei ole dreeniä ja voi mennä koirien kanssa ulos. Itsenäinen ja vahva nainen nauttimassa syksystä koirien kanssa, hurraa! Samalla fiiliksellä meni mitä pisimmälti koko viikko. Säät suosivat ja kiertelin kirjaimellisesti ummet ja lammet koirien kanssa, bongasin joutsenet lammelta ja sorsat rannalta. Viikonloppua kohti kainalo alkoi vähän kiristää ja päätin että lauantaiaamuna ajan punktiopolille ja hoidan asian kuosiin. Ajatuksena oli lähteä ajamaan sunnuntaina kohti kotikontuja -pohjanmaalle. Kainalopierut hiljenivät ja hävisivät loppuviikkoa kohden kokonaan. Harmi että hoksasin videoida sitä lystiä vasta kun ääni oli hiipunut jo enemmän sammakon kurnutusta muistuttavaksi kuin täräkäksi pieruksi tunnistettavaksi.

                                           Tunteisiin käyvä kortti kotijoukoilta

Aamullahan totta kai väsyttää ihan älyttömästi jos on jotain suunniteltua ohjelmaa. Niin väsytti lauantainakin. Pinnin silti ylös, herättelin itseni kahvilla ja lähdin posottamaan taas kerran Helsingin suuntaan. Onnennumerolla kahdeksan (näyttääkin aivan tisseiltä) pääsin sisään punktiopolille ja paitaa pois. Lääkäri tutki kainalon ja totesi että se on kyllä niin kuiva, ettei siinä ole edes hikeä. Eli ajelin 100 kilometriä eeskahtaalleen lauantaiaamun ratoksi näyttämään tissit. Niin otti se vilautusmatka voimille että tarvin päiväunet siitä selvitäkseni. Ja sirdaludin. Illalla olikin asiaa toiseen suuntaan, kun lähdin yhden ihanan tanko-oppilaani ja hänen tyttärensä kanssa Hämeenlinnaan katsomaan Pole Night Show Casea. Ilman tätä kasvihuoneilmiötä rinnuksissani olisin ollut mukana oman koreografiani kanssa. Nyt olin kannustamassa tuttuja ja nauttimassa esityksistä sekä shoppailusta. Yllätys oli suuri kun Leeloon kojulla minut tunnettiin naamasta (eikä vaikkapa tissistä), ilmeisesti olen ollut hyvä asiakas. Muutaman skumppalasinkin uskalsin nauttia sen kunniaksi että leikkaus oli onnistuneesti takana ja kunto jo varsin mainio. Olo oli kuin luokkakokouksessa koska tuttuja oli todella paljon paikalla -ihania, kauniita, vahvoja ja rakkaita. Ihan kommelluksitta ei siitäkään selvitty, sisään jonottaessa kaulakoru teki harakirin ja hyppäsi kaulasta lattialle josta se minulle toimitettiin. Hotellin puolelle kaverien kanssa pyörähtäessä juutuin kiinni käsilaukkuni vetoketjusta sukkahousuihini. Pikku hupsista. Sukkahousuja päälle nykäistessä haarakiila räjähti. Mutta pointsit kotiin siitä että paransin vastapäisen tytön migreenin koska mukanani oli erinomaisen kattava särkylääkearsenaali.

Turha tissiretki, iloinen PNSC:stä palaaja ja räjähtänyt haarakiila

Kotiinpaluu venyi sen verran yöhön että sunnuntaina väsytti niin vietävästi että joukkojen jalkautusta oli siirrettävä vuorokaudella. Oli pakko saada nukkua, puhaltaa hetki ja kerätä voimia, koska edessä oli 502 kilometrin ajomatka koirien kanssa. Vanha ja tuttu matka, mutta onhan siinä vähän toipilaalle ajelemista. Sunnuntain ohjelmassa oli vielä Bikini Challengen loppukuvien otto ja lähetys paras muuttuja -kisaan.. Kerkesin suorittaa haasteesta puolet kunnolla ja loput sinne päin johtuen tästä tissin aiheuttamasta härdellistä. Arvelin että tuskin tämä kärkikahinoihin riittää mutta tottakai vedetään tappiin asti kun on lähdetty, joten biksut päälle ja kuviin patsastelemaan. Koin olevani kuitenkin erikoisen onnekas koska haasteen ansiosta ylipäänsä otin itselleni aikaa ja löysin koko muhkuran. Laitoinkin Jutalle siitä kiitosviestin, koin että tämä haaste saattoi pelastaa jopa hengen. Onhan se nyt käsilaukkua parempi palkinto, bonuksena oma hyvinvointi ja kova kunto leikkaukseen mennessä. Päätin että maanantai on mitä mahtavin päivä ajella se taival ja öllötinkin muuten ameebana sunnuntain.Hyvä että sen tein, koska seuraavasta viikosta oli tulossa varsin vauhdikas ja tapahtumarikas, kaikki kerätty voima ja energia oli tulossa enemmän kuin tarpeeseen!

Bikini Challengen ennen ja jälkeen -kuvat. Näillä ei irronnut käsilaukkua mutta paikka onnistujissa ja uusi valmennus tuli!

Pages