Mielenterveyspäivä: vanha ystäväni ahdistus

Ahdistus, tuo vuosia rinnallani kulkenut kumppani. Joskus lähempänä, joskus etäämpänä. Viime aikoina taas ihossa kiinni. Herännyt kanssani aamuisin ja kuiskinut pitkin päivää korvaani, että olen aikaansaamaton. Laiska. Arvoton.

Kun tunne menee ohi, ajattelen, että ahdistus on mun eteenpäin puskeva voima. Vaikka se hetkellisesti lamaannuttaisi, antaa se myöhemmin tarmoa olla tehokkaampi ihminen. Siinä on jotain tosi fucked up, koska aina ei tarvitse olla tehokas, saati tehokkaampi.

Bloggaajat saavat usein kuulla siitä, että he kirjoittavat vaikeuksistaan vasta kun ne on takana ja voitettu. Se käy järkeen, sillä silloin voi ehkä hieman viisaampana jakaa asiaan liittyviä neuvoja muille vielä asian kanssa kamppaileville. Muuten syntyy tällaisia sekavia postauksia, jossa ei ole mitään järkeä. Jossa on alku, mutta ei loppu.

Mutta halusin silti haastaa itseäni. Kertoa, että tänään on herätty taas ahdistuksen kanssa samasta sängystä. Ja inhoan itseäni siitä, koska mulla on kaikki asiat niin paljon paremmin kuin olisin uskaltanut toivoakaan, mutta ahdistus seuraa silti. Muistuttamassa, että olen kelvoton myös siksi, etten osaa nauttia etuoikeuksistani.

Eilen oli kansainvälinen mielenterveyspäivä ja mulla hyvä päivä. Ei olisi käynyt mielessäkään kirjoittaa ahdistuksesta. Tänään oli toinen päivä. Huomenna taas ehkä erilainen.

Kommentit (6)
  1. Kiitos, kun kirjoitit tästä! Mun mielestä on hyvä, että kirjoitit tästä nyt, kun ongelma on käsillä eikä vasta hankalan vaiheen väistyttyä. On enemmänkin lohduttavaa, että aina ahdistuksesta tai ahdistuneisuudesta jakaminen ei tule elämänohjeen tai muun viisauden kanssa. Joskus vaan on huono olla eikä vaikeuksista aina opi mitään. Sekin on elämää. Mullekin ahdistus on vanha tuttu jo vuosien takaa mutta nyt vauvavuoden aikana palannut kuvioihin vähän isompana mörkönä. Syyllisyys luonnollisesti osana ongelmaa. Et ole yksin! <3

    1. Olipa erityisen lohduttavasti sanottu: ”Joskus vaan on huono olla eikä vaikeuksista aina opi mitään. Sekin on elämää. ” Kiitos, oot niin ihana ja viisas ihminen. <3

      Oon tosi pahoillani, että sua on ahdistanut. Mun mielestä se, että ahdistus on jatkunut vauvan syntymänkin jälkeen osoittaa vaan sen, että kuinka sitä ei voi hallita ja kuinka se tulee pyytämättä oli tilanne mikä tahansa. Kuka nyt haluaa vauvan kanssa olla ahdistunut, ei kukaan!

      Kiitos kommenttista vielä. <3:)

  2. Ymmärrän hyvin , että ahdistuksesta ja muista mielenterveysongelmista kirjoittaa usein vasta jälkeenpäin, kun ne on selättänyt tai kun ns. pahin vaihe on ohi. Mun on ainakin hankala pukea ajatuksia sanoiksi, kun oon tosi ahdistunut. En pysty silloin edes kunnolla puhumaan asiasta, kun en välttämättä saa kiinni siitä, mikä ahdistaa tai en ainakaan osaa kuvailla sitä. Ja se ei ainakaan auta asiaa, kun tulee juurikin usein tuo syyllisyys siitä, että mullahan on kaikki hyvin . Miksi en osaa nauttia siitä? Silloin on liian helppo vaan sulkea ahdistus syvälle sieluun, kunnes se alkaa pikkuhiljaa saada pienempiä mittasuhteita.

    Kiitos, kun kerrot myös ahdistuksestasi. Et ole sen kanssa yksin <3

    1. Tosi hyvä pointti. 🙂 Kun puoliso tai ystävät kysyy mikä ahdistaa silloin kun olen ahdistunut, vastaan yleensä ”en tiedä” tai ”kaikki”, koska mä oikeesti joko en tiedä tai sitten tuntuu, että kaikki ahdistaa. 😀 Eli samaistun sun ajatuksiin täysin! Kiitos kanssasympatiasta, toivottavasti meillä on mahdollisimman ahdistumattomia päiviä ensi viikolla. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *