Mikä on mun kotimaa?

Papereilla: olen suomalainen. Vain suomalainen. Mulla on vain Suomen passi. Mulla on mahdollisuus hankkia Kosovon passi ja Kosovon kansalaisuus, mutta se vaatisi paperitöitä ja pidemmän vierailun Kosovossa.

Sydämellä: i have no clue. Mä en tiedä minkä maalainen mä oon.

Lapsena yksikään vaihtoehto ei miellyttänyt mua. Sä oot kosovolainen, sai itseni tuntemaan täällä Suomessa ulkopuoliseksi. Sä oot suomalainen, sai itseni tuntemaan, etten arvosta juuriani ja että nyt mun täytyy mukautua suomalaisten muotteihin. Sä oot kosovolainen ja suomalainen, sai itseni hämmentyneeksi, koska silloin todella tajusin, etten tuntenut olevani kumpaakaan.

Nuorena tein sen mitä jokaisen nuoren kuuluisi tehdä, eli ymmärsin, ettei mun tarvitse lokeroida itseni mihinkään. En ollut kosovolainen, suomalainen tai eurooppalainen. (Olin oikeasti vain vantaalainen, rakastin Vantaata.) Olin vain minä ja meni monta vuotta etten joutunut perustelemaan kellekään, itseäni mukaan lukien, mistä minä on kotoisin.

Sitten tälle minälle syntyi lapsi, Suomessa, jonka toinen vanhemmista on syntynyt Turkissa ja toinen on tällainen kotimaaidentiteettikriiseinen. Ja sitten me menimme perheenä Kosovoon ja Turkkiin ja mun pää meni taas sekaisin siitä, mikä on mun oikea kotimaa.

Vasta aikuisena musta on tuntunut, että olen sittenkin sekä kosovolainen että suomalainen. Kai se johtuu viime vuosien elämänmuutoksista. Siitä, että otin yhdistelmäsukunimen, joka ei lopulta tuntunutkaan omalta, sillä rakastankin vain alkuperäistä, albanialaista sukunimeäni. Siitä, että mulle syntyi lapsi, jolle puhun ja luen vain albaniaa. (Sen sijaan laulan kaiken kielisiä lauluja. Se on varmaan ihan nou-nou lapsen monikieliselle kehitykselle mutta en voi sille mitään että laulattaa You are my sunshine ja ’Cause I’m Slim Shady, yes I’m the real Shady, all you other Slim Shadys are just imitating…) Ja erityisesti meidän viimeisin reissu Kosovossa, kun ajelimme laaksojen välistä sodassa palaneiden tai muuten vain keskeneräisten talojen viereltä, sai mut kuiskaamaan Elan korvaan: ”Täällä on meidän juuret, täällä on meidän toinen koti.”

Kahden isoäitini kodit, kahden isoisäni haudat, vakiintuneet lempikahvilani, vakiintuneet lempinäköalapaikkani ja albanialaisten geenien jatkaminen ovat 26 vuoden jälkeen tehneet viimein Kosovosta kodin.

Mutta sitten on Suomi. Mun toinen kotimaa. Jossa on mun oma historia, muistot, jotka en ole lukenut vain kirjasta tai kuullut isovanhemmiltani. Jossa on mun tutut kadunkulmat (no siellä Vantaalla) ja lähes jokainen ihminen, joka on mulle aidosti tärkeä. Ja jossa on todennäköisesti mun koko tulevaisuus, sillä mä en halua koskaan muuttaa täältä pois. Mä haluan aina mun neljä vuodenaikaa, vaikka yksi onkin tuskallisen pitkä, mä haluan saunoa ja mä haluan tuntea oloni turvalliseksi. Mä haluan asua täällä aina, vaikka multa kysytäänkin kokoajan ”mistä noin erikoinen nimi on” ja vaikka ihmiset ihmettelevätkin, mitä kummallista kieltä mä puhun mun lapselleni metrossa.

Nyt mä oon kosovolainen ja suomalainen. Huomenna ehkä vain toista tai ei kumpaakaan. Ehkä joskus muutankin jonnekin muualle ja olen jonkun muun maalainen. Tai en ole. Ihanaa, ettei oikeasti tarvitse olla.

 

Kuvat Pristinasta

Kommentit (9)
  1. Ihana kirjoitus. Minulla heräsi vasta lasten myötä kiinnostus sukujuuriin luovutetussa Karjalassa ja mentiinkin sitten käymään paikan päällä. Se oli ristiriitainen kokemus, koska Karjalasta on siirretty suomalaiset pois ja tuotu tilalle porukkaa muualta silloisen Neuvostoliiton alueelta (ja Neuvostoliittokin on lakannut olemasta). Kuitenkin esim. Sortavalassa suomalaisuus näkyy vielä arkkitehtuurissa.

    Täytyy myöntää, että itsellä ei meinaa riittää aivokapasiteetti tajuamaan Jugoslavian hajoamista, Kosovon sotaa, albaanien historiaa (ja asemaa ja uskontoa) ja muuta aiheeseen liittyvää! Olisikohan siitä saatavilla jokin ”for dummies” -kirja… Ja vielä sosialismin perintö, joka koskee sekä Karjalaa että Balkanin maita.

    1. Kiitos kommenttistasi. Tosi mielenkiintoista että kiinnostus omaan historiaan voi herätä näinkin ”myöhään”, tai siis vasta tässä elämänvaiheessa kun saa itse lapsia. Tosi hienoa, että pääsit paikan päälle! Toivottavasti saat kaikki kaipaamasi vastaukset mitä tulee omiin sukujuuriisi ja niihin liittyviin paikkoihin. 🙂

      Ja hei ei riitä aivokapasiteetti täälläkään… En valitettavasti osaa suositella yhtäkään kirjaa tai dokumenttiakaan. Omasta mielestäni esim. Kosovon sodasta on pidetty ihmeen vähän meteliä, vaikka sota on Euroopan tuoreimpia. Jos joku näkee tämän kommentin ja tietää minua paremmin, haluaisin itsekin mielelläni kuulla aiheita koskevista kirjoista/dokkareista/elokuvista. 🙂

  2. Itsekin olen miettinyt siltä kantilta, että miksi poikani tuntee itsensä isompana kun on Suomesta kotoisin oleva äiti, Englannista kotoisin oleva isä ja on syntynyt Australiassa. Kolmoiskansalaisuus ehkä jonkain päivänä.. Olen ajatellut että onhan niitä synnyinmaa, kotimaa, se maa mihin sydän on jäänyt tai maa johon on kodin rakentanut. Ei tarvitekaan olla yhtä ja ainoaa. 🙂

    1. Oikein hyvä pointti muuten. ”Kotimaa” on niin laaja käsite et sen voi hyvin pilkkoa paloihin ja vastaus voi olla joka palassa eri. 🙂 Ihanaa viikkoa sinne koko teidän perheelle. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *