Mutta enää en haaveile

Sunnuntaisin kuuluu julkaista joku jymypostaus, sillä jengi hengaa silloin eniten netissä. (Tosin heinäkuussa tähän teoriaan ei sovi nojautua. Jengi ei hengaa kesällä netissä.) Mun silti tekee mieli kertoa tänään vain ihan tavallisia kuulumisia, oli se sunnuntaiseksikästä tai ei.

On ollut todella kiva viikko. On hyvä tekemisen ja aikaansaamisen meininki, vähän tahmean kesäkuun jälkeen.

On ollut terassikahveja siskojen kanssa, jäätelöllä kuorrutettuja iltakävelyjä siipan kanssa, myöhäisiä lounaita ystävien kanssa, laiskuuttamme ihan liian monta päivällistä anopin luona… Vastapainoksi myös kokonainen sisällä vietetty päivä ja tuloksellisia palavereita.

Olen nukkunut hirveän vähän sillä työt ovat venyneet iltaan, ja kun Ela on herännyt aamuyöllä syömään, en ole saanut enää unta. Olen silloin mennyt yleensä uimaan ja miettinyt kuinka onnekas olen, että mulla on sängyssä hereillä kierimisen sijaan paljon mielekkäämpääkin tekemistä.

Meillä oli eilen treffit, kävimme syömässä pad thaita ja katsomassa Aladdinin. En kestä kuinka upea se oli. Ne tanssikohtaukset, kaikki värit ja musiikki, Will Smith… (Tähän liekki-emoji.) Heti kun Ela herää päikkäreiltä, pistän elokuvan soundtrackin soimaan. Pitäisi ehkä kuunnella Elan kielen kehityksen kannalta enemmän albanian kielistä musiikkia eikä aina vain James Bluntia tai Disneytä.

Ennen treffejä ajelimme vähän aikaa. (Epäekologista, tiedän. Mutta elämäni parhaat keskustelut on käyty liikkuvassa autossa.) Nimesin sen jo parkkipaikalla haaveiluajeluksi. Keskustelimme, mistä unelmoimme nyt ja miltä meidän tulevaisuus näyttää.

Mulle iski haikea ja vähän surullinen olo, koska olen haaveillut niin kauan kuin olen osannut ajatella. Mutta enää en haaveile.

Nykyään kaikki unelmani ovat automaattisesti tavoitteita. Suuruudesta huolimatta, oman uskoni mukaan aidosti toteuttavissa olevia tavoitteita. Mitään välivaihetta ei ole. Tavallaan se on erittäin voimaannuttavaa, mutta osa minusta kaipaa myös sitä Sarandaa, joka kuunteli sitä James Bluntia kuulokkeista, painoi otsan bussin ikkuna vasten (ew), sulki silmät ja vain haaveili.

Koska vaikka kuinka luottaa omiin tavoitteisiin, niiden eteen on aina uhrattavaa aikaa ja energiaa, otettava riskejä ja pistettävä itsensä alttiiksi. Haaveilu on viatonta, eikä se voi koskaan satuttaa ketään.

Kuvat 100 vuotta vanhoja eli 2kk. En voinut julkaista silloin koska #pömppis. (No shit, 2kk synnytyksestä.)

PS: Kuluneen viikon postaukset:

Sometan, siis olen

Mitä teen vähemmän lapsen syntymän jälkeen?

Ekstroverti aamuisin, introvertti iltaisin

Synnytys miehen näkökulmasta

Mutta enää en haaveile

Kommentit (6)
  1. Koko ajan mietin et miten val-ta-va suolakurkku, mut sit tajusin et kyse rahasta 😀

  2. Roosa / SOS
    7.7.2019, 13:09

    Hei aivan superihana postaus, en tiennyt, että muutkin rakastaa käydä diippejä keskusteluja liikkuvassa autossa! Ja turha stressata siitä, minä viikonpäivänä kirjoittaa mitäkin – kuten jo tokaisit, kesällä ketään ei kiinnosta niin paljoa, jengi lukee kun ehtii 🙂

    http://www.shadesofscandi.com

    1. Ihana sinä, kiitos. 🙂 Ja just näin! Sitä paitsi, postaus menee fiilis edellä, ei analytiikka…

      1. Ei postaus vaan blogi. 😀 Olipa typerän kuuloinen vastaus muutenkin. 😂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *