Näin pääsin yli masennuksesta

DSC_0090.JPG

Postaukseni Mitä olen oppinut masennuksesta? on yksi blogihistoriani rohkeimpia ja samalla luetuimpia. Sen julkaiseminen jännitti niin paljon, että tunsin fyysisesti pahaa oloa. Kävi kuitenkin niin, että vasta kun painoin Julkaise-nappia paranemisprosessini alkoi.

Todellisuuudessa olin tuolloin ollut kuukauden sairaslomalla. Kuten silloisessa postauksessa kerroin, olin ollut koko vuoden kovan työpaineen alla, ja vapaa-ajalla yritin hallita jokaista elämän osa-aluetta. Ja kun paine hellitti – no, jotkut sairastuvat pitkäaikaisen stressin jälkeen flunssaan, minä sairastuin masennukseen.

Koen olleeni masentunut seitsemän kuukautta. Vielä on vaikea analysoida että mistä kaikki alkoi ja milloin tulivat ensimmäiset oireet, mutta ainakin luonteelleni hyvin epätyypillinen ilottomuus, unettomuus, jatkuva syyllisyydentunne, rankaisevuus ja entistä niin itseeni kuin muihinkin kohdistunut kovempi vaativuus alkoivat viime vuoden kesäkuussa. Silloin elämässä alkoi tapahtumaan myös muita ikäviä asioita, jotka painoivat paljon jo valmiiksi lyhistyneillä olkapäillä.

Yhdeksän kuukautta ensimmäisten synkkien päivän jälkeen tunnen voivani hyvin. Olen onnellinen. En koe, että minulla olisi yhtä paljon energiaa ja draivia kuin ennen masennusta, mutta samalla luulen, että se ”energia” ja ”draivi” polttivat minut loppuun. Siinä missä masennuksen ollessa voimakkainta tunsin lähinnä alakuloisuutta, ahdistuneisuutta ja innottumuutta, nykyään olen paitsi suurimman osan päivästä iloinen usein myös surullinen, innostunut, pettynyt ja rentoutunut. Tunnen erilaisia tunteita, joita ahdistus ei sallinut minun tuntea pitkään aikaan.

DSC_0088.JPG

Näin pääsin yli masennuksesta

Annoin paranemisprosessille aikaa. Tälle ei yksinkertaisesti voinut asetta deadlineja. Oli hyväksyttävä että totaalirentoutuminen viikonloppuna ei välttämättä tuo onnellista loppua ja että tulevat tapahtumat elämässä voivat mennä sumussa, olivat ne ajatuksen tasolla kuinka kivoja tahansa.

Madalsin vaatimuksia. Kaikkein vaikeinta oli hyväksyä itseltään vain murto-osan niistä suorituksia mitä ennen sai aikaseksi. Muuhun ei yksinkertaisesti ollut energiaa eikä intoa.

Rinnastin masennusta muihin sairauksiin. Ystäväni sanoi fiksusti että masennus on sairaus, joka yrittää uskotella ihmistä, ettei hän ole sairas. Mä oon itse myös aina kuvitellut, että monet mielenterveyssairaudet ovat asenteesta kiinni. Nooh, pilkka osui omaan nilkkaan… Masentuneena opin vakuuttamaan itseäni, että masennus on sairaus siinä missä mikä tahansa fysiologinen sairaus ja se voi rajoittaa mun jaksamista monin eri tavoin.

Puhuin, paljon. Ennen masennusta en ollut tottunut puhumaan ikävistä asioista muille. Jotta olisin saanut muut ymmärtämään tilanteeni ja itsenikin ottamaan sairauteni vakavasti, mun täytyi puhua. Mä puhuin poikaystävälleni, perheenjäsenille, ystävilleni, esimiehilleni, lukijoilleni ja psykologille.

Tein mielekkäitä asioita. Sairaslomani antoi mulle mahdollisuuden niin lepäämiseen kuin mielekkäiden asioiden tekemiseen. Harrastin (tilanteeseeni sopivaa) liikuntaa, kirjoitin ja valokuvasin. Aloin pikkuhiljaa tapaamaan taas kavereita useammin. Katson dokumentteja, kuuntelin musiikkia, luin kirjoja ja nukuin paljon. Niin sanotusti palauduin.

Asiat loksahtivat tärkeysjärjestykseen. Paranemisprosessin loppupuolella näin asiat selkeämmin. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, että omat ongelmani ovat pieniä, jolloin ahdistus ei saanutkaan enää otetta. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut ajatuksen voimalla enkä missään nimessä väitä, että masennuksesta voi parantua vain asioita priorisoimalla. E-heei. Mutta kun alkaa voimaan paremmin, näkee asioitakin positiivisemmin, mikä taas vahvistaa parantumista. Alkaa syntymään positiivinen kierre.

DSC_0098.JPG

Tämä on minun parantumistarinani, ei kenenkään muun. Mulla ei ole mitään valtuuksia väittää, että nämä asiat toimisivat kellekään muulle. Mutta jos edes ydestä vinkistä on apua jollekin, voin ajatella, että sairastumisellani oli jokin tarkoitus.

 

Lue myös

Mitä teen kun ahdistaa?

Mitä olen oppinut masennuksesta?

”Miten minä voisin paremmin?”

 

 

SARANDA
  
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kommentit (24)
  1. Kiitos kirjoittajalle ja kommentoijille rohkeista kirjoituksista!

    Mulla on takana kaksi työpaikkaa, joissa molemmissa mua kiusattiin niin paljon että jouduin lopettamaan. Eka oli vain harjoittelu ja lähdin pari kuukautta määräaikaa aikaisemmin, toinen oli vakkaripaikka jossa kituuttelin vuoden. Nyt jälkeen päin en suosittelisi sitä kituuttelua kenellekään, kannattaa lähteä jos jo koeajalla epäilyttää koska tuskin mikään tulee muuttumaan parempaan jos kunnioitusta ei löydy jo alusta lähtien.

    En mene sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta lopettamisen jälkeen olin ihan puhki. Parin vuoden jälkeen samat jutut vielä pyörii mielessä ja kävin tapaamassa yhtä ammattiauttajaa (en muista titteliä, koulun kautta kuitenkin). Mulla ei varmaan ole mikään hätä, enimmäkseen ongelmana on uupumus. Normaalisti sellaista ei pääse tapahtumaan kun keho voi kestää poikkeustilaa vähän aikaa. Mutta kun siitä poikkeustilasta tulee normaali, niin enää ei ole mitään lisäenergiaa millä palautua. Ja tunteita tulee ja menee, niihin pitää tottua eikä niitä tarvitse pelätä. Avautumisen lisäksi oli hienoa kuulla tällaista, mitä ei välttämättä itse ymmärrä tai suostu edes myöntämään. Olen harkinnut jonkinlaista terapiaa jo ihan sen takia, kun tuntuu että lähiympäristö olettaa minun jo jatkaneen eteenpäin kun sama levy vielä junnaa päässä. Vähän myös harmittaa kun työpaikkavalitus on melkein smalltalkia Suomessa niin työpaikkakiusaamisesta on vaikea puhua vakavasti. En lähde tähän sen enempää selittämään omasta tapauksestani, koska vähättelykulttuuri on niin tyypillistä ja kaikki pitäisi vain kestää riippumatta siitä onko oma esimies tai kollega ollut asiaton. Liian usein työpaikkakiusauksissa on vain sana sanaa vastaan eikä päivittäistä käytöstä edes seurata tai puututa siihen.

    Se on kuitenkin mielettömän hienoa kun tämänkaltaiset kirjoitukset nostetaan esiin eikä enää ylläpidetä huonon olon häpeäkulttuuria. Jokaisella on siihen oikeus 🙂 (pahoittelut jos on sekava teksti näin flunssapöhnässä!)

    1. Moi Tytti! Kiitos kommenttistasi ja pahoittelut että huomasin viestisi vasta nyt. Olen pistänut merkille että jotkut kommentti-ilmoitukset häviävät nopeasti tai eivät näy ollenkaan.

      Olen tosi pahoillani kun sua on työpaikkakiusattu. En voi ymmärtää miksi aikuiset ihmiset haluaa kiusata ketään työelämässä, pistää ihan vihaksi… Näen punaista että jotkut on niin epäkypsiä ja että muiden epäkypsyys johtaa toisen pahoinvointiin. Et ole todellakaan ansainnut kiusaamista tai uupumista!

      Kannattaa ilman muuta aloittaa terapia jos siltä tuntuu. Jos omat kokemukset ja murheet pyörivät mielessä ja tuntuu ettet ole palautunut uupumuksesta, voin hyvin kuvitella terapian auttavan. On tosi harmi jos läheiset ei ymmärrä omaa tilannetta mutta sitä suuremmasta syystä kannattaa varmaan keskustella ammattilaiselle. 🙂

      Työpaikkakiusaamisesta ei tosiaankaan puhuta riittävästi. Toivottavasti tämä muuttuu lähitulevaisuudessa pian ja tehdään me kaikki jotka luemme sun kommentin töitä sen eteen että työpaikkakiusaaminen loppuu.

      Kiitos vielä kommenttistasi, olet rohkea kuin kirjoitit. <3

  2. Aika yhtä tyhjän kanssa koko kirjoitus. Mitä uskaltamista tuossa nyt oli? Hyvä, jos jotakin auttoi mutta moni ihminen painii paljon pahempien masennusoireiden tai muun mt-ongelman kanssa ja kauemman aikaan, joten näistä tulee vaan olo, että haetaan huomiota. Hohhoi.

    1. Tiedoksi vain sinulle: masennus tai mikään muukaan sairaus ei ole kilpailu jossa punnitaan kellä menee huonommin tai paremmin. Tämä on oma kokemukseni ja masennustarinani kuten tekstissä kirjoitinkin ja piste. Sulla ei ole minkäänlaista käsitystä mitä minä oon kokenut eikä sulla ole mitään oikeutta arvioida mikä on jollekin uskaliasta ja rohkeaa ja mikä ei. Se on yksilöllistä ja henkilökohtaista, johon sulla ei ole mitään sanomista.

      Harvoin ärsyynnyn mistään kommenttista mutta tämä suorastaan ja rumasti sanottuna vitutti ihan jo siksi koska se kiteyttää just sen mikä tällä hetkellä mättää asenteissa mielenterveysongelmia kohtaan: vertailu ja vähättely. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan eikä kellään ole oikeutta kuitata tai lakaista niitä maton alle.

      1. Saranda tosi rohkea ja hieno kirjoitus. Kiitos sinulle. Blogisi piristää minua aina ja varmasti monia muitakin <3

        1. Kiitos. <3 Ihana kommentti. <3 🙂

    2. Teki ihan pahaa lukea tuo sun kommentti. Huomaa kuinka paljon sinulla on yleistietämystä asiasta. Toivon ettei kukaan leiheisesi joudu tukeutumaan sinuun vaikeissa tilanteissa. Hyvää jatkoa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *