Olen feministi - miksi otin mieheni sukunimen?

Tyhjä ajatus

Mun on pitänyt kirjoittaa mieheni sukunimen ottamisesta jo pari kuukautta. Aihe on kuitenkin tulenarka enkä ole vieläkään 100% varma mitä asiasta ajattelen. Siksi päätin etten lykkää tätä yhtään pidemmälle. Tabuistakin saa kirjoittaa, mielipiteet saavat elää ja asiallinen vuoropuhelu on blogiini aina tervetullutta.

Me menimme naimisiin toukokuussa 2018, ja pohdin pitkään ennen sitä - koko vuoden kihljoissaolon ajan - otanko vihkimsen yhteydessä mieheni Ferhatin sukunimen. Ferhatin asenne sukunimiasiaan oli alusta asti ihan sama. Häntä ei kiinnostanut vaihtaa omaansa eikä hän suoraan sanottuna välittänyt otanko minä hänen. :D En tiedä kuinka moni teistä muistaa Instagram Storyn äänestyksen, jossa kysyin teidän mielipidettä että pidänkö vain Dedollin tai otanko Dedolli-Yasan. Jaoin teillekin Ferhatin vastauksen joka oli Dedolli. En siis todellakaan kokenut minkäänlaista painostusta Ferhatin puolelta, sillä hänen mielestä nämä sukunimiasiat ovat vain muodollisuuksia.

Itse näin kuitenkin jotain arvoa tässä sukunimiasiassa. Siksi lopulta merkitsin vihkitodistukseemme uudeksi sukunimekseni Dedolli-Yasan. Ja vaikka kovasti haluaisin uskoa, että se oli joku sisäinen yhteenkuuluvuuden tarpeen ilmaiseminen, kyllähän mä tiedän, että tähän päätökseen vaikutti suurimmaksi osaksi meitä ympäröivä kulttuuri. Se, että olen tottunut, että perheessä on yleensä yksi sukunimi. Tai se, ettei haluaisi kiistellä myöhemmin lapsen sukunimestä kun voi vain valita se, mikä on jo yhteinen. (Tässä vaiheessa en tiennyt vielä ensi vuoden muuttuvasta sukunimilaista.)

Mies voi lain silmissä ottaa ihan yhtä lailla naisen sukunimen, ja silti lähes kaikki avioliiton yhteydessä sukunimeään muuttuvat ovat naisia. Ja tiedostimme sen tai ei, se johtuu rakenteellisista syistä. Eivät nämä päätökset synny missään tyhjiössä. Itse ajattelin että koska omalle miehelleni on yhdentekevää otanko hänen sukunimensä vai ei, päätös oli objektiivisesti ja kenestäkään riippumatta minun. Päätökseen ei ehkä vaikuttanut mieheni mielipide, mutta kyllä siihen vaikutti muut kulttuuriset tekijät.

En usko, että feministi jättää aina puolisonsa sukunimen ottamatta. Minunkin tyttönimeni on isäni suvun nimi. Yhtä lailla myös ei-feministi voi syystä tai toisesta pitää oman sukunimensä, joten en osaa hahmottaa aatteen ja sukunimiasian yhteyksiä toisiinsa. Silti tuntuu, että feministiminä on ottanut pienen kolhun uuden yhdistelmäsukunimeni yhteydessä.

Mua vähän surettaa, että olen ylianaloisunut tätä asiaa näin paljon. Kun päätin yhdistelmäsukunimestä, päätös tuntui kaikin puolin oikealta. Jälkeenpäin olen kuitenkin miettinyt tätä ihan liikaakin. Tykkään Yasa-päätteestä koska se tarkoittaa turkiksi elämistä ja albanian kielessä sitä käytetään sellaisena "hurraa"-huutona. Tykkään myös siitä, miltä Dedolli-Yasa kuulostaa, ja etenkin koska mulla ei ole toista nimeä, nimeni ei tunnu pitkältä. Sometyössä käytän kuitenkin vain Dedolli-nimeä tunnistettavuuden takia. Saranda Dedolli on siis edelleen "taitelijanimeni".

Voi olla, että jos asia jää jotenkin kovastikin häiritsemään, otan Yasa-liitteen sukunimestäni pois. Käytännössä sillä ei ole juurikaan merkitystä, sillä kuten kerroin, julkisesti käytän edelleen vain Dedollia. Ja mistä sen tietää, ehkä vuosien saatossa Dedolli-Yasa alkaa tuntumaan niin omalta, että nämä pohdinnat ovatkin tulevaisuudessa mulle kaukaisia ja vieraita.

 

 

SARANDA
 
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kommentit

Sessu (Ei varmistettu)

Perinteisestihän avioliitto ylipäätään on tarkoittanut sitä, kun nainen siirtyy isänsä omistuksesta miehen omistukseen. Jos feministisesti haluaa ajatella tämän asian, niin lapselle ei voi antaa edes äidin sukunimeä, kun se tulee yleensä äidin isältä jne, joka on loputon suo :D Mun mielestä Dedolli on aivan ihansa sukunimi ja myös Dedolli-Yasa. Varsinkin nyt kun kerroit, että Yasa on hurraa albaniaksi, niin se on vähän kuin hurraisi sua ihmisenä, joka sopii mainiosti sun kuplivaan ja positiiviseen luonteeseen <3 Tee se mikä tuntuu susta oikealta ja josta sä itse pidät - ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla feministi tai se, että ottaisit miehen sukunimen ei vähennä sun feministisiä arvoja! Ja sekä Dedolli että Yasa on ns. helppoja sukunimiä myös kantasuomalaisten suuhun, eikä tarvitse pohtia lasten sukunimiä sitä kautta - tein itse päätöksen, että meidän mahdolliset tulevat lapset saa miehen sukunimen, sen jälkeen kun olin tavannut omaani jo monen minuuti ajan puhelimessa ja se meni toisessa päässä edelleen väärin! :D

Saranda
Tyhjä ajatus

Ihana kommentti Sessu! Luin tään jo metrossa aikasemmin mut en osannut reagoida vielä riittävän "kiitollisesti". :) Paljon fiksuja pointteja! Ja etenkin tuo että mahdollisten lasten sukunimi voi hyvin olla yksinkertaisesti se mikä kuulostaa helpommalta. Ilman sen ihmeellisempiä arvopohdintoja. Oot ihana. <3

Sessu (Ei varmistettu)

Joo oon aina ollut sitä mieltä että tottakai meidän lapset saa mun sukunimen. Varsinkin koska Iranissa naiselle jää siis aina oma sukunimi ja lapsille annetaan isän. Mut jospa ne pääsisi vähän helpommalla suomalaisen sukunimen kanssa, ei joutuisi mahdollisen syrjinnän kohteeksi eikä tosiaan tavaamaan sota-aina ja kaikkialla en vaan kyllä ite osais ottaa mitään muuta sukunimeä kuin omani, eikä mun nimeen oikeastaan edes sovi mun miehen sukunimi. Tosin tääkin on varmasti tottumiskysymys!

Vierailija (Ei varmistettu)

Minua jollain lailla huvittaa nämä sukunimipostaukset, kun oikeastaan koko asia tuntuu koskettavan naisia. Aiemmin nainen siirtyi isänsä suvusta miehen sukuun eikä miehiä tämä nimiasia koskettanut ollenkaan, koska he kantoivat koko ikänsä syntymässä saamaansa nimeä. Ja sitten nykyään miehille asia on usein "ihan sama", koska he eivät nimeään kuitenkaan aio vaihtaa ja nainen saa sitten itse päättää mitä tekee.
Lapset sen sijaan harvemmin laitetaan naisen sukunimelle, jos vanhemmilla on eri sukunimi. Ymmärrän kyllä, että lapsen haluaa omalle nimelleen, mutta jos sukunimi on miehelle alun alkaen "ihan sama" niin miksei sitten vaihdeta koko perheen sukunimeksi naisen sukunimi. Koska ei se olekaan ihan sama. :)

Saranda
Tyhjä ajatus

Tarkennan: miehelleni oli "ihan sama" mitä teen omalla sukunimelläni. Ei mun mielestä miesten tarvitse ottaa naisen sukunimeä vain koska naiset ovat vuosien aikana aina ottaneet miehen. Jos kumpikaan ei halua vaihtaa niin sitten ei vaihdeta.

BT (Ei varmistettu)

Ihan sama (kunhan minun ei tarvitse edes miettiä sitä että vaihtaisin itselleni naisen nimen). T. Mies

Saranda
Tyhjä ajatus

Mä en ymmärrä miksi kummankaan sukupuolen pitää miettiä asiaa. :D Jos sukunimen muuttaminen ei kiinnosta, niin sitten sitä ei muuteta.

Elina123 (Ei varmistettu)

Olen lukeut ja kuullut paljon samantyyppisiä tarinoita siitä, että mies pitää oman sukunimensä ja hänelle on ihan sama, minkä sukunimen nainen ottaa. Haluaisin tuoda aiheeseen sellaisen näkökulman, että mielestäni tässä asiassa tämän päätöksen "tunnetyö" jätetään naisen harteille, kun miehille asia on näennäisesti ihan sama (viitaten esimerkiksi toisen kommentoijan kommenttiin, miksi mies ei sitten ota naisen sukunimeä). Näin naisen vastuulle jää sen pohtiminen, miten asia pitäisi nyt hoitaa, haluaako yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mites sitten lasten nimet, sointuuko kaksoisnimi, montako sukunimeä voi lukea postiluukussa ja mies vapautuu tästä vastuusta, koska ei aio kuitenkaan vaihtaa omaansa pois. Toisaalta sekään ei ole ollut aina itsestään selvää, että naisella olisi vapaus valita sukunimeää ja nyt kun siihen on mahdollisuus, tuodaa esille, kuinka ongelmallista siitä aiheutuva tunnetyö on. Pystyyköhän sitä tunnetyötä edes jakamaan tasan. Toisaalta jos sen ajattelisi niin päin, että nainen lähtökohtaisesti ilmoittaa, että minä pidän oman sukunimeni, sinä voit vapaasti tehdä kuten haluat. Silloin päätös jäisi ja ajattelu annettaisiin miehen käsiin.

Jokainen saa siis tietenkin tehdä miten haluaa ja en tiedä, onko tämä ajatus jo liian pitkälle viety.

Saranda
Tyhjä ajatus

Ymmärrän pointin. :) Olen ehdottomasti se analysoivampi osapuoli meidän parisuhteessa. Jos en olisi miettinyt asiaa, en usko että "vastuu" olisi siirtynyt miehellenikään vaan olisimme molemmat päättyneet pitämään alkuperäiset sukunimet enempää miettimättä. Mutta tottahan toi on että aihe olisi tullut esiin viimeistään lasten kohdalla. :)

Elina123 (Ei varmistettu)

Joo ja yritin tuoda asian yleisellä tasolla (ja hyvin yleistettynä :D) esille. Tässäkin ne rakenteet, joista mainitsitkin, luultavasti vaikuttavat kaikkien päätöksiin kuitenkin :) En halua edes miettiä, miten tämän asian itse hoidan, jos tulee joskus ajankohtaiseksi.

TA (Ei varmistettu)

Minä en ymmärrä tätä ajattelua, että feministin pitäisi tehdä tässä (tai missään) asiassa tietyllä tavalla. Minun mielestäni se ei ole feminismin tai ylipäätään tasa-arvon idea. Minulle tasa-arvo (feminismi) on sitä, että on vapaus valita. Jos haluan, voin ottaa miehen nimen. Jos haluan pitää oman nimeni, saan pitää sen.

Tasa-arvo minulle on sitä, että saan itse tehdä valintani ilman, että jokin muu taho päättää asioista puolestani.

Saranda
Tyhjä ajatus

Olen samaa mieltä kanssasi! Mutta ajattelen että rakenteelliset syyt vaikuttavat moniin päätöksiin (ainakin omiini), ja haluan silloin tällöin haastaa itseäni ajattelemaan että teenkö näin koska aidosti haluan, vai koska vallitseva kulttuuri on ohjannut minut siihen. (Syvällisemmin ajateltuna voi sit miettiä että miten nämä sulkevat toisiaan pois vai sulkevatko jne.)

Mutta ehdottomasti ajattelen myös kuten kirjoititkin - että feministien ei tarvitse tehdä tietyllä tavalla missään asiassa. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Vaikka päätös on tietenkin oma niin toki kulttuuri siihen ohjaa, koska miehille ei tule edes mieleen, että omalle sukunimelle pitäisi tehdä jotain. Kommentti siis edelleen yleisellä tasolla.
Ja koska tämä on jo toinen tai kolmas postaus tästä aiheessa Lilyssä lyhyellä aikavälillä niin asia mitä ilmeisemmin pohdituttaa naisia, mutta miehiä ei. Naisille myös tuntuu olevan henkisesti tärkeämpää, että on sama sukunimi kuin miehellä, mutta miehille taas se, että lapsilla on sama sukunimi kuin heillä.

Saranda
Tyhjä ajatus

Heii multa on mennyt nää muut Lily-postaukset ohi. Mutta näinhän se on, naisethan näitä enemmän ajattelee. (Omassa kaveripiirissäni ainakin). Toisaalta omasta mielestäni parempi että ollaankin pysähdytty miettimään eikä tehdä vain niin kuin ollaan aina totuttu tekemään. :)

Hurraa!!!! Sä luit mun ajatukset tästä asiasta täydellisesti! Kiitos!

Tämä oli nimimerkille TA tuossa ylempänä.

Torey
Näissä neliöissä

Mähän olin jo teininä päättänyt, että pidän oman nimeni jos päädyn yhteen jonkun Korhosen tai Virtasen kanssa. Koska omani oli hiukan harvinaisempi. :D Mutta koska aviomieheni sukunimi on vielä harvinaisempi ja olen alusta pitänyt siitäkin, niin otin hänen nimensä kun menimme naimisiin. Lisäksi halusin koko perheelle saman nimen. Yhteisnimi olisi ollut jo liikaa. Voi sitä tavaamisen määrää nimittäin! :D

Saranda
Tyhjä ajatus

Just hyvä! Mun mielestä oikein kelpo peruste tehdä valinta. :)

iidis
Varpain jaloin

En ole koskaan osannut ajatella itselleni sopivan muuta kuin oman sukunimeni. Meillä ei miehenkään nimen vaihtamisessa olisi ollut mitään järkeä, koska hän tekee töitä omalla nimellään ja nimen vaihtamisesta olisi tullut vain paperitöitä ja ylimääräisiä kustannuksia ihan kuten minunkin nimeni vaihtamisestakin. Postiluukussamme komeilee siis kolme nimeä: mieheni, minun ja esikoisen. Lapsilla on molemmilla isänsä sukunimi. Tottapuhuen olisin kovin mielelläni antanut pojille omani, jotten minä olisi sukuni viimeinen/nuorin nimen kantaja. Mutta nyt esikoisella on oikein hyvä ja omaani lyhyempi sukunimi ja kuopus taas on kaikilla mahdollisilla tavoilla niin selvästi isänsä suvun jatkaja, ettei hänelle mikään muun nimi sopisikaan. Me olemme 100% perhe, eikä siihen vaikuta se mikä kenenkin sukunimi on.

Saranda
Tyhjä ajatus

Niin voimaannuttavaa että ootte tehnyt just niin kuin ootte kokenut teidän perheelle sopivan parhaiten. Me olemme 100% perhe, eikä siihen vaikuta se mikä kenenkin sukunimi on. Niin hienosti sanottu. <3

Nimetön (Ei varmistettu)

Me mentiin naimisiin elokuussa. Oon aina ajatellut, että jos meen joskus naimisiin, niin otan miehen nimen. Ja syynä varmasti ihan, että se on tapana. En oo ikinä ajatellut, että olisi pakko tai sen jälkeen mies omistaa minut. Musta on myös tuntunut välillä, että, jos mun mielipide on se, että haluan ottaa miehen nimen, niin kaikki muut ajattelee, että oon jotenkin alistettu ja nykypäivänä ainoa oikea tapa on pitää se oma nimi, koska se on vahvuutta. Mun mielestä siis aivan vääristynyt ajattelutapa.

No, kun nimiasia tuli oikeasti ajankohtaiseksi oli päätös yllättäen hankala, koska huomasin, että tyttönimi oli tosi vahvasti mun identiteetissä, vaikka yleinen onkin. Lopulta päätin kuitenkin ITSE, että otan miehen nimen. Nyt se pikku hiljaa alkaa tuntumaan jo omalta ja tyttönimi jo vieraammalta :D. Jos en olisi pystynyt tekemään päätöstä, niin olisin pitänyt oman nimen yhdistelmä ei olis sopinut mulle.

Mies kannusti päättämään mihin suuntaan tahansa, eikä painostusta ollut. Mutta hän ei olisi ottanut minun nimeäni (enkä olisi sitä halunnut itsekään).

Tykkään sun blogista tosi paljon, Saranda! :) onnea odotukseen!

Torey
Näissä neliöissä

Mun sukunimi vaihtui 7 vuotta sitten ja on hassua miten vieraalta oma tyttönimi nyt ajatellessa tuntuu, vaikka sitä ehdin kantaa 22 vuotta. :D 

 

Saranda
Tyhjä ajatus

Ensinnäkin kiitos kauniista sanoistasi ja onnittelusta. <3 Tulin hyvälle mielelle sun kommenttista heti aamusta. :)

Toiseksi, samaistun tähän niin paljon: Musta on myös tuntunut välillä, että, jos mun mielipide on se, että haluan ottaa miehen nimen, niin kaikki muut ajattelee, että oon jotenkin alistettu ja nykypäivänä ainoa oikea tapa on pitää se oma nimi, koska se on vahvuutta. Näin mäkin ajattelin ja ajattelen vähän vieläkin! Eli asiaahan voi tarkastella niinkin päin että jos olisin jättänyt ottamatta mieheni sukunimen, sekin olisi ollut suurimmaksi osaksi ulkopuolisten (ehkä kuviteltujen, en tiedä) paineiden pakottamana. Ihan uusi näkökulma mulle tämä. :)

Mielettömän siistiä että päädyit sulle parhaiten sopivaan ratkaisuun ja että uusi nimi alkaa tuntumaan jo omalta nimeltä. <3 Kivaa viikonloppua sinne! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä en oikeasti usko, että useimpia kauheasti kiinnostaa mikä sukunimi kenelläkin on ja millä perustein. Tietty itse sitä pohtii, mutta luulenpa ettei muita se niin kiinnosta. Sama ruokavalion ja muiden valintojen suhteen, itseä ne omat valinnat kiinnostaa ja niitä saattaa analysoida pitkäänkin.

Saranda
Tyhjä ajatus

No tää pitää kyllä ehkä harvinaisen hyvin paikkaansa. :D Hyvin sanottu!

Oma sukuni on minulle tärkeä, siinä yksi syy, miksi pidin oman sukunimen. Se on yhteinen esim. isovanhempieni kanssa, jotka ovat minut osittain kasvattaneet. Lapsillani on minun sukunimeni. Se oli minulle tärkeää, mutta jos se olisi ollut miehellekin, olisi voitu arpoa. Onneksi ei ollut.

Saranda
Tyhjä ajatus

Arpominen, ihan parasta. :D Oikeasti, miksi en oo ajatellut tätä ennen? Ja hei toi on mun mielestä tosi hyvä näkökulma että jollekin on tunnearvoltaan tärkeämpää säilyttää esim. juuri isovanhempien kanssa yhteinen sukunimi kuin puolison. Ja se on niin ok kun voi vain olla. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse monesti olen miettinyt, että miten tekisin sukunimen suhteen naimisiin mennessä. Vaikkei vielä olekaan millään tavoin ajankohtainen miete. Sen tiedän, että haluaisin koko perheelle yhteisen sukunimen, koska se voi lasten kanssa matkustellessa helpottaa asioita ainakin vähän, kun kukaan ei ainakaan erin sukunimen vuoksi kyseenalaista sukulaisuussuhdetta. Vaikka voidaanhan syntymätodistuksia yms. silti vaatia. Mutta olisi ainakin yksi "helpottava" tekijä.

Minulla ei myöskään ole kovin henkilökohtainen suhde sukunimeeni tai en niin koe asettavani omaa persoonaani siihen, toisin kuin etunimeni on minulle rakkaampi. Oikeastaan kouluaikoina minua kutsuttiin monesti juuri sukunimellä, kun samannimisiä oli luokalla useampi ja jotenkin negatiiviset koulumuistot ja se, ettei kutsuttu sillä omalla nimellä ovat ehkä jättäneet myös heikon negatiivisen stigman omaan sukunimeen, vaikkei siinä mitään vikaa sinänsä ole. Lisäksi etunimeni, vaikka lyhyt onkin, on ulkomailla ollessa jo itsessään melkoinen haaste, puhumattakaan ääkkösiä sisältävästä sukunimestä. Olenkin monesti sanonut, että voin oikein hyvin vaihtaa sukunimeni naimisiin mennessä etenkin jos toisen sukunimi on harvinaisempi ja kivempi, miksi alkaisin tivaamaan ihan vain feminismin nimissä, että toisen pitäisi harkita minun sukunimeäni jos en sitä itsekään oikeasti halua pitää. Ehkä jos vastassa olisi joku Virtanen tai Juntunen voisin sanoa, että otetaan muuten meikäläisen nimi, koska en ihan noin yleistä sukunimeä ehkä haluaisi, vaikkei omanikaan harvinainen ole. Jos sattuisin menemään naimisiin ulkomailla ottaisin todennäköisesti silloinkin helposti sen puolison nimen, koska kyllähän se helpottaisi omaa elämää huomattavasti, kun olisi yksi nimi vähemmän säädettävänä, että meneekö oikein vai ei :D

Ymmärrän kyllä, miksei ihmisten mielestä saisi olla näin lammas tässäkään asiassa, mutta mielestäni parisuhteessa ja avioliitossa tulee olemaan niitä vaikeampiakin hetkiä ja kiistoja, joten miksi tekisin hirveää haloota sellaisesta asiasta joka ei omassa kupissani niin paljoa paina. Nimet ovat kuitenkin monesti niin henkilökohtaisia ja niihin on aina jonkinlainen tunneside, että mielestäni ei kenenkään tulisi vaihtaa/olla vaihtamatta sitä vain haastaakseen yhteiskuntaa. Näkyyhän se jo vaikka siinä, että toiset kokevat tarpeelliseksi vaihtaa toisena olleen kutsumanimensä viralliseksi etunimeksi, kun taas toiset säilyttävät järjestyksen, vaikka siinä aina on ne oikkunsakin. Molemmat minusta pohjimmiltaan tunnepitoisia päätöksiä, vaikka vaihtamista helposti käytännöllä perustellaankin. Kyllähän itsellenikin olisi varmasti helpompi tiputtaa etunimestäni yksi kirjain pois, koska se helpottaisi etenkin ulkomailla nimen saamista oikein, mutta itse koen että se yksi kirjain on paljon enemmän osa nimeäni ja minua kuin vaikkapa sukunimeni.

Saranda
Tyhjä ajatus

Niin hyvää pohdintaa. Kiitos kun jaoit!

Miksi alkaisin tivaamaan ihan vain feminismin nimissä, että toisen pitäisi harkita minun sukunimeäni jos en sitä itsekään oikeasti halua pitää. Siis just näin, tää jotenkin osui ja upposi. Tosi hyvin toit myös esiin sen että eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. On ihan turhaa pitää jostain asioista kiinni vain "periaatteen" takia.

En oo muuten ajatellutkaan miten matkustelussa tulisi ottaa huomoon lapsen mahdollisesti toinen sukunimi. Tässä on uutta pohdiskeltavaa itelleni. :)

Kivaa viikonloppua sinne ja kiitos vielä kommenttistasi. <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuo eri sukunimen vaikutus lapsen kanssa matkusteluun lienee suomalainen harhaluulo, koska ei kaikissa maissa ole tapana vaihtaa sukunimeä miehen sukunimeksi ja nimikäytännöt on muutenkin erilaisia. Omaan passiin saa käsittääkseni myös laitettua lapsen nimen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä on ihan totta. Euroopassakin on useita maita, joissa nainen ei perinteisesti ole ottanut miehensä nimeä. Ja islantilaisilla ei (noin pääsääntöisesti) ole sukunimiä ollenkaan. Hekin kuitenkin käsittääkseni pääsevät matkailemaan maailmalla ongelmitta. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Eivät tällaiset ongelmat varmasti useinkaan tule vastaan, mutta toisinaan kyllä. Muissa maissa erilaiset syntymätodistukset ja muut vastaavat, jotka todistavat vanhemmuuden taitavat olla yleisempiä, joita varmaan matkustaessa sitten pidetäänkin mukana :)
Eikä ole ihan täyttä harhaluuloa, aiemmin tänä vuonna törmäsin seuraavaan blogikirjoitukseen, josta tällainen mahdollisuus tuli omaan tietoisuuteeni. Ei ollut edes ennen sitä tullut mieleenkään, että tämmöisen eteen voisi joutua.
https://vihreansaarenemanta.blogspot.com/2018/01/miten-todistan-olevani-...

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin ja lisäksi nykyään ei taida onnistua lapsen merkitseminen vanhempien passiin
https://www.poliisi.fi/itauusimaa/tiedotteet/1/0/jokainen_matkustava_lap...

Vierailija (Ei varmistettu)

Juu, olen lukenut muutamista tällaisista tapauksista. Suomestakin saa käsittääkseni jonkinlaisen virkatodistuksen, josta sukulaisuussuhde näkyy, vaikkei meillä syntymätodistuksia olekaan. Kaikkein kätevintä kyllä olisi, jos vanhemmat voisivat merkkauttaa lastensa tiedot omiin passeihinsa (siis sen lisäksi, että lapsella on oma passi). Ja eihän samakaan sukunimi vielä todista, että ollaan luvallisilla asioilla. Voisi se ihan hyvin lapsen samanniminen sukulainen/perheenjäsen, joka on kaapannut lapsen luvatta mukaansa. Monessa tapauksessa näin varmaan onkin. (Pahoittelut että keskustelu lähti nyt vähän sivuraiteille...)

T. Vierailija 21.12. kello 14.44 :)

feline (Ei varmistettu)

Meilläkin on pyöritelty näitä nimijuttuja paljon, ei vähiten siksi että mä olen jo kertaalleen vaihtanut nimeni. 18-vuotiaana isomummoni kuoltua tajusin, että hänen nimensä on tästä meidän sukuhaarasta täysin kadonnut, ja päädyin siis herättämään nimen henkiin vaihtamalla sen itselleni. (Jälkikäteen jopa mun vanhemmat on sanoneet, että mun nimi kuulostaa paljon paremmalta ja eheämmältä kokonaisuudelta nyt tällä isomummon sukunimellä kuin sillä minkä olin heiltä alunperin saanut :D)

Jotta tästä vaihto-operaatiosta olisi mitään hyötyä sukunimen jatkumisen kannalta, niin mun lapsillekin pitäisi tietysti saada tämä nimi. Ollaankin miehen kanssa tästä puhuttu ja se on hänelle onneksi ok – hänellä on sellainen aika perus nen-loppuinen nimi, johon hän ei tunne mitään erityistä yhteenkuuluvutta tai tarvetta sitä jatkaa eteenpäin. Hänellä, toisin kuin mulla, on myös sisaruksia, jotka ovat jo tähän mennessä jatkaneet nimeä eteenpäin (eli miehen vanhemmat ovat saaneet täytettyä tarpeensa saada itsensä nimisiä lapsenlapsia, heh).

Sitten joskus kun naimisiin mennään, niin itse en siis nimeäni vaihda. Heitin sen sijaan miehelle tuossa taannoin, että sähän voit sitten vaihtaa nimesi jos haluat, ihan up to you. Häneltä tuli jopa vähän järkyttyneen kuuloinen "häh, no en todellakaan vaihda :O" -tyylinen reaktio, mikä mua vähän nauratti :D Vaikutti siltä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että olisi millään muotoa vaihtoehto että hän vaihtaisi nimensä, ja hämmentyi ihan totaalisesti siitä että tällainen ajatus edes nousi esiin.
Jäin siis miettimään, että aika hauskaa miten hän miehenä ei ole ollenkaan kasvanut siihen ajatukseen, että jos menee naimisiin niin sitten voisi vaihtaa itselleen puolison nimen. Että vaikka tietysti hän tietää, että se on teknisesti ottaen mahdollista, niin käytännössä on kuitenkin täysin vieras ajatus hänelle että hän tekisi niin. Naiset kuitenkin taidetaan jo aika nuoresta asti totuttaa siihen että nimenvaihto avioliiton myötä on heille hyvinkin mahdollinen tai jopa todennäköinen asia.

Maria Hakkarainen
Villiviini

Mä oon aina ajatellut, etten missään nimessä vaihtaisi sukunimeäni tai ottaisi kaksoisnimeä, mutta en tietenkään tuomitse niitä jotka haluavat niin tehdä. Tähän juttuun liittyvät ajatukset riippuvat varmaan aika paljon siitä, mitä näkee nimenvaihdon symboloivan. Jos sama sukunimi puolison kanssa merkitsisi mulle pelkästään kumppanuutta ja tiimityötä yhteisen elämän hyväksi, saattaisin pitää sitä hienona perinteenä, ja musta esim sellaiset avioparien omista nimistään muodostamat uudet nimet (kuusinen + mäkinen = kuusimäki) on hauskoja ja kauniita. Mä en kuitenkaan voi ajatella sitä mahdollisuutta, että ottaisin miehen sukunimen, minään muuna kuin jatkumona sille perinteelle, jossa naisia pidetään miehen omistuksessa olevina. Musta on myös tärkeää käyttää niitä oikeuksia joita meillä on - siitä, kun omasta sukunimestä luopuminen oli naisille naimisiinmennessä pakollista, ei ole kovin kauan. Yksi syy on myös se, että mulla on vain yksi etunimi, joten jos vaihtaisin sukunimen, tuntuisi siltä ettei mun alkuperäisestä nimestä jäisi juuri mitään jäljelle. Oon iloinen uudesta nimilaista ja siitä, että jos saan joskus lapsia, ei tarvitse valita kumman vanhemman sukunimi heille annetaan, vaan voi antaa molemmat.

Nyt tää mun pohdinta kuulostaa kyllä vähän tuomitsevalta, mutta en siis halua syyllistää ketään omista valinnoistaan, etenkään naisia, joihin kohdistuu monenlaisia vanhojen ja uusien perinteiden luomia paineita. Mutta kirjoitit Saranda musta hyvin, että näitä päätöksiä ei todellakaan tehdä missään tyhjiössä, vaan ympäristö vaikuttaa meidän ajatuksiin. Siksi mä en voi nähdä itselleni mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää tämän isältäni saadun sukunimen kanssa koko elämäni. Ehkä voisin olla meidän suvussa ensimmäistä sukupolvea, jonka lapsi saa äitinsä sukunimen?

BT (Ei varmistettu)

En pidä naista alistettuna jos hän päättää ottaa puolison nimen. Mutta pidän epä-älyllisenä perusteluna esim. tätä ”se on vanha perinne”. Eipä ole, perehdy asiaan ja tiedä paremmin.

Mutta omalla kohdallani en suostuisi pohtimaan asiaa yksin. Pitäisin automaattisesti oman nimeni (omien syitteni vuoksi) ja mikäli mies sitten hätkähtäisi tätä niin hän saisi kyllä osallistua pohdintaan.
Olisin valmis vaihtamaan nimeni mikäli kumppanilla olisi parempi perustelu kuin minulla pitää omani.

Mitä mahdollisten lasten nimeen tulee niin en ajattele yhtään että sen tulisi olla jonkun syyn perusteella automaattisesti jomman kumman. Mielestäni asian voisi aivan hyvin vaikka arpoa.

Yhteenkuuluvuutta toivoisin tuntevani kumppanin niin voimakkaasti astuessani avioon ettei tulisi mieleenkään vielä yrittää vahvistaa sitä yhteisellä nimellä. Ymmärrän kyllä että joillain tämä tunne voi olla peruste yhteiselle nimelle.

Write it out

Mä otin miehen sukunimen käytännön syistä. Tyttönimeni oli monimutkainen, sitä sai joka kerta selittää ja tavata virastoissa ja joka paikassa. Miehen sukunimi on helppo. :D En koe että mieheni omistaa mut, vaan että olemme yhtä perhettä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Otin mieheni sukunimen naimisiin mentäessä, koska halusin, että koko perheellä on sama sukunimi, jos joskus saamme lapsia. En olisi välttämättä halunnut luopua omasta nimestäni, mutta yhdistelmänimi ei olisi toiminut molempien nimien loppuessa -nen. Olisin halunnut, että olisimme molemmat vaihtaneet nimeksemme äitini tyttönimen, jota on enää vain muutama jäljellä, mutta mieheni ei suostunut vaihtamaan nimeään mistään hinnasta. Emme oikein edes pystyneet juttelemaan asiasta riitelemättä. Olen asiasta ehkä vieläkin vähän katkera, vaikka olenkin täysin sinut uuden sukunimeni kanssa.

Marika — (Ei varmistettu)

Lapsia on äidin sukunimellä aika paljonkin tuttavissani, ja harvassa taas ne henkilöt, jotka luopuisivat omasta sukunimestään, jos menevät naimisiin. Ehkä asiaan vaikuttaa se, mitä ystävät ja muut saman kuplan tyypit tekee. Pääasia, että on itse tyytyväinen. Harmi, jos asiasta ei voi puolison kanssa keskustella yhdessä.

Myös vanhemmat voi muuten koitua esteeksi avioparin yhteisessä uuden nimen valitsemisessa esim. uhkaamalla jäädä pois häistä jos ei miehen nimi kelpaa... Ehkäpä asiasta ei kannata etukäteen keskustella niiden kanssa, joille asia ei kuulu: Ei yhteisen sukunimen valitsemisesta tai lasten nimien valitsemisesta.

Muutamat tutut ovat päättäneet lasten sukunimen sen perusteella, onko esikoinen tyttö (=äidin sukunimi) vai poika (=isän sukunimi), eli luonnon omalla arvonnalla. Yhdet taas heittivät vihkimisen yhteydessä kruunaa ja klaavaa yhteisestä sukunimestä, ja tuli vaimon nimi, josta siten samalla koko perheen nimi. Yhden kaverin mies otti kaksoisnimen, toisen kaverin mies taas omasta aloitteestaan vaimon ja lasten nimen. Nimenvaihdoksen paperityö ei ole lopulta kovinkaan suuri, ja onnistuu niin naisilta kuin miehiltä.

JM (Ei varmistettu)

Itse menin naimisiin tänä vuonna ja otin mieheni sukunimen. Ei tuntunut kyllä mitenkään väärältä tai alistuneiselta ottaa hänen nimensä, eikä omaan sukunimeeni ole mitään erityistä tunnesidettä. Ei ole minkäänlaista halua kapinoida jotain sellaista ajatusta vastaan että nyt olisin mieheni omistuksessa. Mielelläni olenkin mieheni omistuksessa, hyvässä mielessä. Ei hän minua sorra eikä alista tippaakaan &lt;3 Yhteinen nimi myös osoittaa sen että olemme yhtä perhettä, emmekä pidä omaa sukunimeä toista arvokkaampana, vaan arvostan enemmän sitä että saan kuulua nyt hänen sukuunsa. Muiden mielipiteillä ei siihen ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat.

Ankrylik (Ei varmistettu)

Mun mielestä oma nimi on niin henkilökohtainen päätös, että sitä ei yksinkertaisesti voi tehdä vaan nojaten arvoihin tai aatteeseen ja miellän siis itseni myös hyvin vahvasti feministiksi. Sen nimen kanssa elää kuitenkin joka päivä, joten kyllä sen päätöksen täytyy myös tuntua oikealta ja nimen hyvältä.

Itse nuorempana ajattelin ottavani mieheni nimen (mulla on tosi harvinainen ja haastava sukunimi), mutta sitten kun päätös piti oikeasti tehdä, aloin empiä. Yhtäkkiä sukunimen vaihtaminen alkoi tuntua väärältä ja se minä, jolla olisi ollut aivan eri nimi, väärältä. Olin ehtinyt kiintyä sukunimeeni ja tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta nimenomaan oman isäni sukuun, josta nimikin on peräisin. Sukunimeni on myös pitkä ja etunimeni kaksiosainen, joten yhdistelmänimi oli heti kättelyssä suljettu pois. Myös omalla työurallani olen tehnyt itseäni tunnetuksi nimenomaan omalla nimelläni ja yhtäkkinen nimenmuutos tuntui senkin vuoksi hankalalta. Minunkin miehelleni päätös sukunimestä oli nimenomaan minun päätökseni eikä hänellä ollut siihen kantaa.

Lopulta päätin pitää oman sukunimeni, sillä se vain tuntui oikealta. Ystäväni myös muistuttivat, että jos tulen myöhemmin katumapäälle ja haluankin vaihtaa sukunimeä, voin tehdä sen myöhemminkin: olenkin ajatellut, että jos saamme lapsia, mietin vielä tuota sukunimiasiaa uudestaan. Lapsillemme tulisi nimittäin aivan varmasti isänsä sukunimi, mieheni on nimittäin oman sukunsa viimeinen ns. "elävä" haara.

JuuliK (Ei varmistettu)

Musta on ihanaa, että nimiasioista puhutaan! Siitä ne jäykät rakenteet lähtevät purkautumaan, kun niitä aletaan pohtimaan. Hienoa mietintää siis :)
Minusta on kuitenkin jotenkin hassua seurata tätä nimikeskustelua "ollaan yksi perhe" -mielessä. Mun vanhempani eivät ole naimisissa ja heillä on siis eri nimet, meillä lapsilla isämme nimi. Eikä meidän eri nimemme ole liittyneet mitenkään perhe-elämään tai kuulumisen tunteeseen tai oikeastaan mihinkään, ei meidän silmissä eikä muidenkaan (vaikka joskus se on Suomessakin niin ollut). Joskus on ollut hassuja tilanteita siinä, että joku ei puhelimessa tai paperilla ole tajunnut, kuka on äitini, tai postia on tullut väärällä nimellä, mutta sekin on nopsaan korjaantunut ja lähinnä ollut siis huvittava kokemus, jolle on naureskeltu jälkeen päin. Kyllä ihmiset, joiden kanssa lapsi viettää aikaansa ja joiden siis tarvitsee tietää, muistavat ja tulevat tutuiksi kaikkien kanssa ilman yhteistä sukunimeä.
Mulle on siis ihan sama, mitä ihmiset tekevät naimisiinmennessään, mutta on mielenkiintoista kuulla tarinoita nimien takaa, oli syy vaihdokseen sitten mikä. Nähtäväksi jää, mitä itse tekisin, jos naimisiin joskus menen.

Kommentoi