Olen feministi – miksi otin mieheni sukunimen?

DSC_0168.JPG

Mun on pitänyt kirjoittaa mieheni sukunimen ottamisesta jo pari kuukautta. Aihe on kuitenkin tulenarka enkä ole vieläkään 100% varma mitä asiasta ajattelen. Siksi päätin etten lykkää tätä yhtään pidemmälle. Tabuistakin saa kirjoittaa, mielipiteet saavat elää ja asiallinen vuoropuhelu on blogiini aina tervetullutta.

Me menimme naimisiin toukokuussa 2018, ja pohdin pitkään ennen sitä – koko vuoden kihljoissaolon ajan – otanko vihkimsen yhteydessä mieheni Ferhatin sukunimen. Ferhatin asenne sukunimiasiaan oli alusta asti ihan sama. Häntä ei kiinnostanut vaihtaa omaansa eikä hän suoraan sanottuna välittänyt otanko minä hänen. 😀 En tiedä kuinka moni teistä muistaa Instagram Storyn äänestyksen, jossa kysyin teidän mielipidettä että pidänkö vain Dedollin tai otanko Dedolli-Yasan. Jaoin teillekin Ferhatin vastauksen joka oli Dedolli. En siis todellakaan kokenut minkäänlaista painostusta Ferhatin puolelta, sillä hänen mielestä nämä sukunimiasiat ovat vain muodollisuuksia.

Itse näin kuitenkin jotain arvoa tässä sukunimiasiassa. Siksi lopulta merkitsin vihkitodistukseemme uudeksi sukunimekseni Dedolli-Yasan. Ja vaikka kovasti haluaisin uskoa, että se oli joku sisäinen yhteenkuuluvuuden tarpeen ilmaiseminen, kyllähän mä tiedän, että tähän päätökseen vaikutti suurimmaksi osaksi meitä ympäröivä kulttuuri. Se, että olen tottunut, että perheessä on yleensä yksi sukunimi. Tai se, ettei haluaisi kiistellä myöhemmin lapsen sukunimestä kun voi vain valita se, mikä on jo yhteinen. (Tässä vaiheessa en tiennyt vielä ensi vuoden muuttuvasta sukunimilaista.)

Mies voi lain silmissä ottaa ihan yhtä lailla naisen sukunimen, ja silti lähes kaikki avioliiton yhteydessä sukunimeään muuttuvat ovat naisia. Ja tiedostimme sen tai ei, se johtuu rakenteellisista syistä. Eivät nämä päätökset synny missään tyhjiössä. Itse ajattelin että koska omalle miehelleni on yhdentekevää otanko hänen sukunimensä vai ei, päätös oli objektiivisesti ja kenestäkään riippumatta minun. Päätökseen ei ehkä vaikuttanut mieheni mielipide, mutta kyllä siihen vaikutti muut kulttuuriset tekijät.

En usko, että feministi jättää aina puolisonsa sukunimen ottamatta. Minunkin tyttönimeni on isäni suvun nimi. Yhtä lailla myös ei-feministi voi syystä tai toisesta pitää oman sukunimensä, joten en osaa hahmottaa aatteen ja sukunimiasian yhteyksiä toisiinsa. Silti tuntuu, että feministiminä on ottanut pienen kolhun uuden yhdistelmäsukunimeni yhteydessä.

DSC_0176.JPG

Mua vähän surettaa, että olen ylianaloisunut tätä asiaa näin paljon. Kun päätin yhdistelmäsukunimestä, päätös tuntui kaikin puolin oikealta. Jälkeenpäin olen kuitenkin miettinyt tätä ihan liikaakin. Tykkään Yasa-päätteestä koska se tarkoittaa turkiksi elämistä ja albanian kielessä sitä käytetään sellaisena ”hurraa”-huutona. Tykkään myös siitä, miltä Dedolli-Yasa kuulostaa, ja etenkin koska mulla ei ole toista nimeä, nimeni ei tunnu pitkältä. Sometyössä käytän kuitenkin vain Dedolli-nimeä tunnistettavuuden takia. Saranda Dedolli on siis edelleen ”taitelijanimeni”.

Voi olla, että jos asia jää jotenkin kovastikin häiritsemään, otan Yasa-liitteen sukunimestäni pois. Käytännössä sillä ei ole juurikaan merkitystä, sillä kuten kerroin, julkisesti käytän edelleen vain Dedollia. Ja mistä sen tietää, ehkä vuosien saatossa Dedolli-Yasa alkaa tuntumaan niin omalta, että nämä pohdinnat ovatkin tulevaisuudessa mulle kaukaisia ja vieraita.

 

 

SARANDA
 
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kommentit (43)
  1. Musta on ihanaa, että nimiasioista puhutaan! Siitä ne jäykät rakenteet lähtevät purkautumaan, kun niitä aletaan pohtimaan. Hienoa mietintää siis 🙂
    Minusta on kuitenkin jotenkin hassua seurata tätä nimikeskustelua ”ollaan yksi perhe” -mielessä. Mun vanhempani eivät ole naimisissa ja heillä on siis eri nimet, meillä lapsilla isämme nimi. Eikä meidän eri nimemme ole liittyneet mitenkään perhe-elämään tai kuulumisen tunteeseen tai oikeastaan mihinkään, ei meidän silmissä eikä muidenkaan (vaikka joskus se on Suomessakin niin ollut). Joskus on ollut hassuja tilanteita siinä, että joku ei puhelimessa tai paperilla ole tajunnut, kuka on äitini, tai postia on tullut väärällä nimellä, mutta sekin on nopsaan korjaantunut ja lähinnä ollut siis huvittava kokemus, jolle on naureskeltu jälkeen päin. Kyllä ihmiset, joiden kanssa lapsi viettää aikaansa ja joiden siis tarvitsee tietää, muistavat ja tulevat tutuiksi kaikkien kanssa ilman yhteistä sukunimeä.
    Mulle on siis ihan sama, mitä ihmiset tekevät naimisiinmennessään, mutta on mielenkiintoista kuulla tarinoita nimien takaa, oli syy vaihdokseen sitten mikä. Nähtäväksi jää, mitä itse tekisin, jos naimisiin joskus menen.

  2. Mun mielestä oma nimi on niin henkilökohtainen päätös, että sitä ei yksinkertaisesti voi tehdä vaan nojaten arvoihin tai aatteeseen ja miellän siis itseni myös hyvin vahvasti feministiksi. Sen nimen kanssa elää kuitenkin joka päivä, joten kyllä sen päätöksen täytyy myös tuntua oikealta ja nimen hyvältä.

    Itse nuorempana ajattelin ottavani mieheni nimen (mulla on tosi harvinainen ja haastava sukunimi), mutta sitten kun päätös piti oikeasti tehdä, aloin empiä. Yhtäkkiä sukunimen vaihtaminen alkoi tuntua väärältä ja se minä, jolla olisi ollut aivan eri nimi, väärältä. Olin ehtinyt kiintyä sukunimeeni ja tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta nimenomaan oman isäni sukuun, josta nimikin on peräisin. Sukunimeni on myös pitkä ja etunimeni kaksiosainen, joten yhdistelmänimi oli heti kättelyssä suljettu pois. Myös omalla työurallani olen tehnyt itseäni tunnetuksi nimenomaan omalla nimelläni ja yhtäkkinen nimenmuutos tuntui senkin vuoksi hankalalta. Minunkin miehelleni päätös sukunimestä oli nimenomaan minun päätökseni eikä hänellä ollut siihen kantaa.

    Lopulta päätin pitää oman sukunimeni, sillä se vain tuntui oikealta. Ystäväni myös muistuttivat, että jos tulen myöhemmin katumapäälle ja haluankin vaihtaa sukunimeä, voin tehdä sen myöhemminkin: olenkin ajatellut, että jos saamme lapsia, mietin vielä tuota sukunimiasiaa uudestaan. Lapsillemme tulisi nimittäin aivan varmasti isänsä sukunimi, mieheni on nimittäin oman sukunsa viimeinen ns. ”elävä” haara.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *