Opin hyväksymään vartaloni vasta raskaana

Tyhjä ajatus

Mä olen usein kritisoinut vartaloani peilistä. Tuntenut olevani ruma muhkeiden reisieni tai tiukoista hameista pullottavan pömppikseni takia. Poistanut kuvia kamerasta kun kädet ovat näyttäneet paksuilta ja ilmoittanut painoni pari kiloa alakanttiin jotta se olisi painoindeksissä vielä normaalin lukeman puolella.
 
Silti en ole koskaan ajatellut olleeni erityisen kriittinen omaa ulkonäköäni kohtaan, enkä ole kokenut että satunnaiset päänsisäiset läskikommentit olisivat vaikuttaneet itsetuntooni sen koommin. Olen ajatellut sen olevan tässä yhteiskunnassa normaalia, ja että olen erityisen armollinen itseäni kohtaan jos vertaan monien ystävieni sisäisiä taisteluja. Ja niistä johtuvia syömishäiriöitä. Itselläni on ollut "vain" huonoja päiviä silloin tällöin jolloin oma ulkonäkö ei ole miellyttänyt ollenkaan.
 
En sitten tiedä mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa jos olisin hiljentänyt sen ensimmäisenkin itsekritiikin. Tuskin ainakaan tämän vähempää.

Havahduin pari päivää sitten siihen, että olen ollut raskaana yli seitsemän kuukautta enkä ole kertaakaan sen aikana ajatellut ulkonäöstäni mitään negatiivista. Ja se on pitkä aika se, tällaiselle kohtalaisen "armollisestikin" ajattelevalle naiselle. Mutta sen ei pitäisi olla pitkä aika kellekään. Kenenkään ei pitäisi seitsemään kuukauteen tai seitsemään vuotenkaan haukkua omaa ulkonäköä. Itsemme mollaaminen vain tekee meidät onnettomiksi ja saa keskittymään elämässä ihan vääriin asioihin.

Raskausajan lempeys tai jopa tietynlainen välinpitämättömyys omaa ulkonäköäni kohtaan on johtunut siitä, että olen ajatellut naisen vartalon nyt muutenkin muuttuvan raskauden aikana. Tulee uusi muotoja, turvotusta, ehkä selluliittia ja raskausarpiakin. Mutta että se ei haittaa, koska sen tekee "hyvän asian puolesta". Mutta eikö se olisi aina teko hyvän asian puolesta jos haukkumisen sijaan kehuisimmekin itseämme? Tai suhtautuisimme ulkonäköömme edes neutraalisti?

Voin henkisesti niin paljon paremmin kun olen keskittänyt sen negatiivisen energian johonkin muuhun. Haluaisin pitää tästä mielentilasta kynsin hampain kiinni, myös synnytyksen jälkeen.

Trendin tammikuun numerossa on hyvä juttu aiheesta, jossa on haastateltu Rosa Nenosta Pilots Helsingistä. Nenonen käyttää haastattelussa termiä itsemyötätuntoa. Hyvä sana ja hyvä tapa elää elämää, olen todennut.
 
 
 
 

SARANDA
 
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

 

Kommentit

Saana Väliheikki
LAVLI

Musta sun kuvia on aina ollut kiva katsoa juurikin sen takia että olet niin aidon ihmisen näköinen, lämmin ja helposti lähestyttävän oloinen. Joskus taannoin (varmaan joskus vuosia sitten) julkaisit postauksen jossa sanoit joidenkin kuvien melkein jääneen julkaisematta ja kerroit mitä kuvissa oli mielestäsi pielessä, silloin aattelin että enhän mä tommosia juttuja nähnyt olleenkaan kun huomio kiinnittyy aina sun lämpimään hymyyn. Olen siis puolestasi hyvin iloinen että olet oppinut olemaan negistelemättä kehostasi ja suuresti toivon että se luonnistuu myös pienokaisen synnyttyä :)

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos kaunis kommenttistasi. :) Luin tään jo eilen ja muistin palata tähän mielessäni monta kertaa kun oli vähän kökkö päivä. Mut nyt vasta ehdin tulla oikeasti kiittämään! Oon iloinen että ollaan ainakin somessa "löydetty toisemme", sä oot niin sympaattinen ja kiltti. <3

carlab
Carla B

Upeita kuvia, olet niin hehkuvan onnellisen näköinen!<3

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos muru. <3 Ihanaa viikonjatkoa sinne. :*

Riitumaria
Riitumaria

Samaistun täysin tuohon, vaikka kuin hassua onkaan, että tarvitaan raskaus, että oppii oleen välittämättä muhkuroista. Kun vatsa alkoi kasvaa, niin oli ihana tunne, ettei tarvinut vetää sitä sisään :)

Saranda
Tyhjä ajatus

Mukava kuulla että samaistut. :) Mä taas samaistun tohon vatsanvetämisjuttuun! Niimpä!! Raskaana sitä vasta tajusi kuinka monta kertaa sitä vetikään vatsaa sisään. Ihan mälsää...

iidis
Varpain jaloin

Ihanaa, että oot tuntenut noin <3

Mulla kävi odotusaikana ihan päivastoin. Vaikka tiesin, että kehon muutokset kuuluu asiaan, ahdisti ne todella paljon. Esikoista odottaessa sain sattumalta äitiysneuvolassa hoitajan, joka neurotisoi minut suhteessa raskausajan painonnousuun. Joka kerta painoa oli tullut liian vähän tai liikaa. Alkuun paino laski paljon pahoinvoinnin vuoksi ja sain läksytyksen, sitten kun paino alkoi nousta sain jälleen läksytyksen, koska se ei noussut sitä tahtia kuin olisi pitänyt, vaan aina liikaa tai liian vähän. Juuri ennen synnytystä muutimme toiseen kaupunkiin ja sain uuden neuvolan tädin. Viimeisessä tarkastuksessa hän katsoi vatsaani ja kehui miten kaunis olin jalkani tolpiksi tehneesstä järkyttävästä turvotuksesta huolimatta. Silloin tuli itku, kun tajusin että hän tai joku hänen kaltaisensa olisi voinut olla hoitajani koko raskauden ajan. Kuopuksen kohdalla sain sitten maailman ihanimman neuvolatädin. Kaikki meni hänen kanssaan ihanasti ja nykyään tapaamme kuopuksen neuvolakäynneillä. Odotusaikana kuitenkin sain niin pahoja supistuksia aivan liian varhain, että jouduin liikuntakieltoon ja lopulta vuodelepoon. Liikuntakiellon myötä painonnousu alkoi ahdistaa minua. Tunsin, että kuntoni rapistui ja tiesin paitsi saavani painoa odotuksen vuoksi myös lihovani.

Saranda
Tyhjä ajatus

Aina harmittaa kuulla tuollaisista terveydenhoitajista. :( Raskaus on niin merkittävä osa odottajan elämää, ja silloin on ammattilaisen tehtävä olla ammattilainen, tukea ja rohkaista, ei käyttäytyä tahdittomasti tai saada odottajan tuntemaan olonsa kurjaksi... Oon siis tosi pahoillani että sulla on tuollainen kokemus! Onneksi sait loppumetreillä paremman hoitajan ja tietysti seuraavan raskauden aikana. <3

Ja voin vain kuvitella miten henkisesti rankkaa liikuntakielto on sellaiselle joka on tottunut liikkumaan.

iidis
Varpain jaloin

Mun äiti kysyi multa kerran, että kumpi mun kamalista odotusajoista oli pahempi: Esikoisen odotus 24/7 pahoinvoinnilla ja toistuvila pyörtymisillä, mutta kuitenkin kykenevänä harrastamaan liikuntaa (pompin trampoliinilla ja tein voltteja, kunnes vatsa painoi niin paljon että alkoi sattua ja seisoin päälläni ja käsilläni niin kauan kunnes vatsa painoi keuhkoja niin että hengittäminen tuli ylösalaisin liian vaikeaksi ja kiipesin vielä viikkoa ennen laskettua aikaa mökillä kuistin kaiteen yli kun en jaksanut kiertää portaille) vai kuopuksen odotus vain 4kk pahoinvoinnilla 24/7 ja sitten muuten hyvinvoivana mutta liikuntakiellossa. Totesin, että liikuntakielto oli pahempi. Onneksi sit molemmat synnytykset on olleet tosi helppoja.

Mä toivon sulle koko sydämestäni ihania hetkiä näihin viimeisiin raskausviikkoihin ja sitten aikanaan voimaannuttavaa synnytystä <3

Torey
Näissä neliöissä

Huomasin saman raskaana ollessa! Ja siinä on varmasti se, että silloin sallii itselle sen painon kertymisen, eikä haittaa pätkääkään vaikka pyllykin vähän leviää!

Ja heräsin juuri tässä siihen, että kun katson vanhoja kuvia joissa olin 6kg hoikempi, ajattelen nyt näyttäneeni silloin todella hyvältä. Mutta ajattelinko itse niin? En täysin. Pidin vartalostani, mutta näin silti osia joita "pitäisi kiinteyttää" jne. Ja se on ongelma. Siis se, että aina löydämme ne viat, sen sijaan, että keskittyisimme hyvään.

Raskaana on toisin. Onneksi!

Saranda
Tyhjä ajatus

Niimpä! Kerrankin on "lupa lihota" koska tässä maailman ajassa ei kauheasti "hyvällä katota" sitä muuten.

Eikö oo kumma että osaamme olla armollisia menneisyyden itsellemme kun aikaa on vähän kulunut? Tuo sun esimerkki osoittaa sen niin hyvin!

Kivaa päivää sinne ja kiitos kommenttista. <3

Pinja Mitrovitch (Ei varmistettu) http://pinaycoco.fi

Moi (taas) loistava aihe ja huomio itselle.
Miten viedä käytäntöön tämä omassa elämässä? yst.Pinja // www.pinaycoco.fi

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos paljon Pinja. :* Siinä vasta kysymys!

Tammikuun äiti (Ei varmistettu)

Mulla on käynyt aivan samoin! JA nyt kun olen katsonut valokuvia ennen raskautta (jossa olin mielestäni niin ylipainoinen ja kauhea että en halunnut niitä silloin julkaista) en voi ymmärtää sitä itsekritiikin määrää! Olen ollut täysin normaaleissa mitoissa ja ainoa mikä välillä huokuu kuvissa negatiivisena on ylimääräinen stressi ja ylikuormittunut tila jonka olen nyt onneksi saanut raskauden myötä pois. Toivon kans itse että tämä olotila jatkuisi myös kun vauva kohta syntyy hetkenä minä hyvänsä &lt;3 onhan se hölmöä että vasta 33-vuotiaana jotenkin silmät aukeaa. Kiitos siis vauvalle myös tästä!

Saranda
Tyhjä ajatus

Mahtava kuulla, että useammalle on käynyt näin. :) Ja hei parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Toivottavasti voidaan ottaa opiksi tulevaisuudessa noilta menneisyyden ajoilta kun olo on tuntunut rumalta/läskiltä/liian laihalta/jne, muistamalla että myöhemmin ollaan huomattukin näyttävämme oikein hyvältä.

Paljon tsemppiä viimeisille raskausviikoille! <3 :) Voi hyvin!

Meriminttu (Ei varmistettu)

Samaistun täysin tähän! Raskausaika oli kehopositiivisinta aikaa mun elämässä. Arvostin ja ihailin niin paljon sitä, mihin kroppa pystyy ja mitä se käy läpi fyysisistä vaivoista huolimatta. Vaikka teinivuosien ja parikymppisyyden epävarmuudesta oli kivuttu pitkä tie itsensä hyväksymiseen jo ennen raskaaksi tuloa, nyt tuntui, että pelkän hyväksymisen sijaan oikeasti rakastin mun kehoa. :)

Viisi päivää synnytyksestä on paha sanoa, mitä fiiliksiä palautuminen myöhemmin herättää, mutta tällä hetkellä oma kroppa tuntuu ihan yhtä ihanalta kuin viikko tai kuukausi sitten. &lt; 3

Saranda
Tyhjä ajatus

Ääh vitsi mulle tuli hyvä mieli sun kommenttista ja asenteesta. <3<3 Mutta tällä hetkellä oma kroppa tuntuu ihan yhtä ihanalta kuin viikko tai kuukausi sitten. Mä niin haluan tämän saman fiiliksen. :) Tuun laittamaan sulle viestiä jos näin ei tapahdu, haha. Ja oon edelleen maailman onnellisin että saitte terveen varmasti kaikin puolin täydellisen vauvan! <3

A.S. (Ei varmistettu)

Ihanaa, että olet pystynyt tekemään rauhan kehosi kanssa nyt raskausaikana. Kuten muutkin ovat jo edellä sanoneet, niin olet todella upea ja sinusta huokuu ihanan lämminhenkisyys, jota arvostan ihmisissä paljon enemmän kuin ulkonäköä (vaikka kuvasi ovat myös todella kauniita).

Tärkeitä ajatuksia, joiden sisäistäminen on kuitenkin itselleni yllättävän vaikeaa. Jo ensimmäisellä luokalla tehdyn punnituksen yhteydessä "heräsin" näihin lihavuusajatuksiin ja laihdutusyrityksiin, ja noin 15-vuotiaasta asti olen elänyt enemmän tai vähemmän syömishäiriöistä elämää, ja täytyy myöntää, että samat ajatukset pyörivät edelleen päässä vaihtelevalla voimakkuudella.

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos ihana tosi suloisesta kommenttistasi. <3

Mulle tuli tosi kurja fiilis kuulla, että olet elänyt syömishäiriöistä elämää. Ja että sillä on juuret noinkin kauas kuin 7-vuotiaana koettuihin tapahtumiin. Jos susta koskaan tuntuu siltä että haluat puhua enemmänkin, laita mulle meiliä tyhjaajatus@live.fi . Tiedän että nää on tosi herkkiä aiheita eikä mulla ole omaa kokemusta aiheesta, mutta jos kuitenkin tuntuu siltä että haluat kertoa niistä (tai mistä tahansa!), kuuntelen mielelläni. <3

Kommentoi