Täydellisyys on kuin yksisarvinen

Mutta hän on yksisarvisempiakin taianomaisempi olento <3

Mulla oli korkeat odotukset maaliskuulle: asettaudutaan taloiksi ja pahoinvointi hellittää. Voin taas keskittyä esikoiseen, työntekoon ja treenaamiseen. Uudet huonekalut löytävät uuteen osoitteeseen kuin itsestään ja tietysti, alan näyttämään taas ihmiseltä, tyylikkäältä sellaiselta. Täydellinen tasapaino löytyy.

Mitä järkeä historiasta, jos emme opi omista virheistämme: mitään täydellisestä tasapainoa ei ole koskaan ollutkaan.

Ikinä ei ole ollut sellaista vaihetta elämässä, jossa kaikki osa-alueet olisivat olleet keskenään harmoniassa, että kaikki olisi valmista. Aina vähintään yksi, mutta yleensä useampi, alue on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kovempi työtahti on tarkoittanut vähemmän sosiaalisia suhteita ja enemmän sosiaalisia suhteita on tarkoittanut vähemmän aikaa kirjoittamiseen. Meillä ihan jokaisella on 24 tuntia vuorokaudessa eikä yksikään meistä ole täydellinen äiti, puoliso, työntekijä tai ystävä. (Jonka koti on vielä tip top ja hiukset aina mintissä.)

Kuvittelin, että maaliskuussa kankean alkuvuoden jälkeen olisin paras versio itsestäni ja ehkä myös olenkin, näissä puitteissa, joita minulla on nyt. Aamuisin edelleen pahoinvoiva, vatsasta turvonnut juuri sen verran että raskausmaha ei kuitenkaan erotu vaatteista vaan näyttää vain jotenkin oudolta ja ihan liian mukavuudenhaluinen lähtemään lenkille tai salille. (Voisipa viimeisenkin pistää raskauden piikkiin mutta en kehtaa koska se ei olisi totta.)

Niinä aamuna kun torkutan herätykset kunnes Elan on aika herätä, vietän puhelimessa hyvän vartin Elan leikkiessä vaikka en ole koskaan aikaisemmin ollut puhelimessa Elan seurassa. (Ahdistun siitä itse.) Olemme syöneet valmissoseita ja ulkoilleet ehkä aivan liian vähän ja kirsikkana kakun päälle Ela itkee kun Ferhat menee töihin ja silloin kun minä nukutan häntä eikä Ferhat. Really, Ela? Kaiken sen jälkeen, mitä olen vuoksesi tehnyt?

En ole siis täydellinen äiti maaliskuussakaan ja pahoin pelkään etten tule koskaan olemaan täydellinen milloinkaan missään.

Mutta HÄN on kyllä täydellinen. Mun oma röllipeikko. <3

Tämän ajatuksen pitäisi tuoda helpotusta, koska niinhän se oikeasti on ja emmehän me vaadi läheisiltäkään täydellisyyttä. Mutta rehellisesti se vähän ahdistaa: pitääkö keskeneräisyyden tunnetta sietää aina? Tulenko olemaan ihan paska jossain asiassa aina?

Ja miksi mun mielestä kauniimmat ihmiset on juuri sellaisia vähän kömpelöitä, vähän suuripiirteisiä, elämässä aika rentoja – ja silti vaadin itseltäni kaikkea muuta?

 

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kommentit (4)
  1. Isivaihe on normaali, tulee kaikille naperoille :). Pahimmillaan vielä äitiä muksitaan ja hänelle kiukutellaan aamusta iltaan. Saattaa tietty olla toisinpäin, jos isä on ollut enemmän kotona pienokaisen kanssa.

    1. Tuleeko?? 😀 Ihanaa, mulla on toivoa vielä, hahah! Mäkin haluan uskoa että spesiaalihuomio isään johtuu siitä että heillä on vähemmän yhteisiä tunteja… 😀 Mut toisaalta he on kuin kaksi marjaa, luonteeltaan (ja ulkonäöltään…) kuin sielunkumppanit, joten pahoin pelkään että Elasta tulee daddy’s girl peruuttamattomasti!

  2. Hei!
    Kiitos hyvästä blogista, en lähde kuvailemaan hyvää muilla laatusanoulla, etten tule määritelleeksi jotain, ja antamaan subjektiivisesti sanoilla tiettyjä arvoja ja merkityksiä.
    Mistä ne vaatimukset kumpuavat? Mitkä elämän varrella omaksutut uskomukset, mielen sisäiset säännöt ja sosiaaliset odotukset ohjailevat sinua? Mistä niistä voisi irrottautua- ei torjunnalla tai tekopositiivisuudella, vaan tietoisella fokusoinnilla juuri sinulle merkitykselliseen olemiseen ja tekemiseen? Muistan tunteneeni itseni maailman kurjimmaksi lapamadoksi, kun odotin toista lasta, vääntäydyin töihin päiväkodin kautta aneemisena ( se anemia oli kyllä myös todellinen), enkä jaksanut töiden jälkeen evääkään heilauttaa. Jäätävä syyllisyys kaikesta tekemättömästä…Ja mitä universumille tapahtui, kun minä välttelun kaikkia ”oikean naisen/ äidin” kotiaskareita, puunausta, tuunausta ,käsitöitä ja vierasvarojen leipomista? Universumi ei välittänyt ****** vertaa 😆

    1. Ihana kommentti, kiitos kun jaoit sun kokemuskia. 🙂 Siis tosi hyvää pohdintaa, jota ei haittaisi yhtään puida vaikka ihan terapiassa! 😀 Tää on nimittäin itselleni toistuva kaava ja valitettavasti tuttuja tunteita elämänvaiheesta riippumatta… 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *