Toivo kuolee viimeisenä

Taulut. Aina ne päätyvät muuton jälkeen viimeisinä seinille. Viime asunnossa asuimme kolme vuotta ennen kuin hankimme yhdenkään taulun…

Kasassa on pari Desenio-taulua, ystäväni Mikon tekemä vanha taulu, jostain perussisustuskaupasta hankittu kulunut fraasitaulu, pari perhekuvaa…

Ja sitten suosikkini: isoisäni viimeisin antama taulu.

Olen kertonut, että isoisäni oli antiikin suuri ystävä. Hänen talonsa oli kuin museo. Niin Suomessa kuin Australiassakin kiersimme antiikkihuutokauppoja ja tavallisten ihmisten backyard saleja ja antiikin lumoissa hän yritti selittää, miksi antiikkitaulut ovat arvokkaita. En jotenkin ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään ja kaikki hänen valtameren yli minulle postittamat taulut olen vienyt vanhemmilleni ja sisaruksilleni eteenpäin.

Paitsi tämän yhden. Tämän hän antoi minulle meidän viimeisenä päivänä Melbournessa. Muutama kuukausi agressiivisen syöpädiagnoosin jälkeen ja alle kaksi viikkoa siitä, kun hän otti viimeisen henkäyksensä.

Isoisäni tiesi, että rakastin Melbournen St. Kildan rantaa. Ensimmäistä kertaa tuntui, että hänen tauluissaan oli järkeä. Tottakai ne olivat kaikki olleet arvokkaita ja varmasti todella järkeviä hänelle, mutta vasta nyt sain luotua tunnesiteen tauluun. Taulussa on lempipaikkani Melbournessa, muistaakseni 1960-luvulta ja sain sen minulle tärkeältä ihmiseltä todella tärkeään aikaan.

Taulun taakse isoisäni oli kirjoittanut kiitosviestin siitä, että lensimme Ferhatin kanssa hänen luokseen. Lyhyesti suomennettuna: ”Kiitos tästä vierailusta, toivottavasti näemme taas pian.”

Ja se särki sydämeni.

Olin nähnyt hänet kuihtuvan jo kuukauden päivät silmieni edessä. Ensimmäisenä päivänä hän käveli kanssamme läheiseen kahvilaan ja viimeisinä häntä ei saanut ylös enää sängystä. Tiesin, että välimatkat huomioiden tämä oli viimeinen kerta kun näemme. Ja silti hän oli täynnä toivoa.

En tiedä esittikö hän toiveikasta minun vuokseni vai uskoiko hän oikeasti, että tapaamme vielä pian. Toivon koko sydämestäni, että hän uskoi niin todella. Sillä niin absurdilta kuin hänen hyvästelynsä minusta kuulostivat, se oli minusta yksi kauneimpia asioita, joita olen koskaan kuullut ja nähnyt. Kuoleva ihminen, jonka toivo kuoli viimeisenä.

Tällä viikolla hänen kuolemastaan tulee kaksi vuotta. Mietin usein, miten kovasti hän olisi rakastunut Elaa, minuakin enemmän. Kuinka hän olisi itkenyt häissäni ja kuinka ylpeä hän olisi ollut nähdessään minut äitinä.

Yhtä usein mietin kuitenkin myös sitä, kuinka upean elämän hän eli 75 vuotta. Kuinka hänestä tuli köyhästä kosovolaisesta maalaispojasta kirjailija ja olympiajoukkueen valmentaja, mies, joka muutti perheensä Australiaan, jossa hän teki vapaaehtoistyötä viimeisinäkin elinvuosina ja jossa hänelle puhuttiin niissä museoissa ja antiikkikaupoissa niin kovin kunnioittavasti. Jossa hän sai kuolla omalla kuolinvuoteellaan merenrantatalossa kaukaakin tulleiden rakkaiden ympäröimänä.

Ennen kaikkea hän oli mies, joka oli toivoa täynnä viimeiseen elinpäivään saakka. Ja siinä itsessään on riittävän hyvä tavoite itselleni loppuiäksi.

 

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot: tyhjaajatus@live.fi

Kommentit (8)
  1. Katjuskainen
    27.3.2020, 23:44

    Aivan ihana ja liikuttava kuvaus! <3

    1. Kiitos ihana. 🙂 <3

  2. Aivan ihana postaus <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *