Ladataan...
Tyhjä ajatus

Mulla oli eilen illalla iso ongelma, niin iso kuin muuten täysin hyvinvoivalla ja kaikki asiat kunnossa omaavalla länsimaalaisella vaan voi olla: en tiennyt mistä kirjoittaa seuraavaksi aamuksi.

Selasin Bloglovinia, Hesaria, Instagramia ja Pinterestiä ehkä 13 kertaa vuoron perään. Ruikutin pitkää työviikkoa tehneelle aviomiehelleni kerro mistä mä kirjoitaaan. Neljän tunnin jälkeen kun olin käynyt suunnilleen kaikki muistioni ja mahdolliset inspiraatiosivut läpi, ja mieheni oli ehdottanut noin 18 postausideaa josta yhdellekään en lämmennyt, palasin juurille: viisi vuotta vanhoihin blogipostauksiini.

Muutosvastaisena ihmisenä moni asia on pysynyt samana sitten syksyn 2013 mutta todella moni on myös muuttunut, niin minun kuin olosuhteidenkin mukana. Asuin yksin yksiössä, kävin koulua ja haaveilin isosti - asioista, jotka ovat ihme kyllä kaikki toteutuneet. (Aiheesta lisää myöhemmin tällä viikolla.) Niihin aikoihin taisin uskoa etten pääse koskaan romanttisille treffeille Venetsiaan, little did I know että minua tullaan joskus jopa kosimaan siellä...

Jos on innostusta, ei ole ajanpuutetta -postauksessa uskoin otsikonmukaisesti että innostus kumoaa ajanpuutteen. Ehkä, mutta ilmeisesti mulla oli silloin myös joku 40 tuntia vuorokaudessa: opiskelin täysipäivästi, iltaisin ja viikonloppuisin istuin Prisman kassalla ja jossain siinä välissä (MISSÄ!?) treenasin viisi kertaa viikossa CrossFitiä. Ja kirjoitin tätä blogia. MITEN? Tekee mieli vähän pakottaa nyky-nyhjäävää-Sarandaa tosissaan skarppaamaan...

 

Unohdettu pömppisasu -postauksessa julkaisin pitkän pohdinnan jälkeen kuvat jossa mulla ei todellakaan näy pömppistä. Nykyään olen ehkä laiska mutta myös triljoona kertaa armollisempi ja ööh näen asiat vähän enemmän sellaisina kuin ovat / kun pömppistä ei ole.

 

Olen hengissä ja Ridge myös -postauksessa tulee ilmi että silloin kun en keksinyt postausaiheita, kirjoitin Kaunareiden Ridgestä. Tai Ihanasta Juustomiehestä. IHANA. (Ai miten niin silloin oli nykyään vähemmän blogipainetta?)

 

Sen Oikean metsästys -postausta lukiessa melkein purskahdin itkuun. Hitto mä oon ollut joskus (ilmeisesti sinkkuna) hauska!

Viidessä vuodessa myös kuvaaminen, kuvienkäsittely ja kuvauskalusto ovat muovautuneet ihan uusiin sfääreihin mutta jotkut asukuvat olivat silti silloin paljon kivoimpia! Kiitos silloisen ja edelleen nykyisen ystäväni Jonna Markkasen. <3

 

 

SARANDA
 
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Ladataan...
Tyhjä ajatus

Kirjan kirjoittaminen on mun suurin ja pitkäaikaisin haave. Niin lukee jokaisessa ala-asteen luokkakaverini ystäväkirjassa oman sivuni kohdalla. Äikän tunnilla kun en puhunut kunnolla edes suomea, osasin kyllä itsevarmasti kertoa äidinkielenopettajalle, että isona musta tulee kirjalija.

Muutaman kuukauden päästä tämä sama haave on oikeiden kansien välissä. Tunteet heittävät pohjattomasta ilosta ja ylpeydestä välillä vähän synkkäänkin ahdistukseen. Monta kertaa oon miettinyt että miksi nyt aika oli muka oikea? Miksi kaikki on mennyt niin hyvin, miksi asia joka oli vain kaukainen haave on toteutumassa nyt ja vieläpä kohtalaisen vaivattomasti? Miksen ole nähnyt enemmän vaivaa tämän eteen? Entä jos kirja on täysfiasko ja susipaska, julkaiseeko kukaan enää mun kirjoja uudestaan? Lakkaavatko ihmiset käymästä myös täällä blogissa?

Kai jokaisella taitelijalla ja ammatinharjoittajalla on omat epävarmat hetkensä. Epävarmat kautensa. Ja joskus myös epäonnistuneita teoksia.

Ainahan se menee elämässä niin että vuosien taustatyö palkitaan joku päivä, vaivattoman oloisesti. Silti, aina silloin tällöin mietin että mitä hittoa mä oon mennyt tekemään...

 

Ps: koko viikon postaukset

Arjen sankareita

Lokakuun luetuimmat postaukset

Onko lapsen tekeminen eettistä?

Meidän ihan tavallinen treffi-ilta

Onneksi on viikonloppu, sanoo introvertti

Mitä hittoa mä oon mennyt tekemään?

 

 

SARANDA
 
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Ladataan...
Tyhjä ajatus

Eilen perjantai-iltapäivänä kun tulin kotiin olin fyysisesti todella väsynyt. Poikkeuksellisen sosiaalinen viikko, yhdistettynä yhteiskunnalliseen postaukseen mutta itselleni herkkään aiheeseen kuluttivat itseni ihan puhki.

En tiedä onko muilla introverteillä samoja tuntemuksia, mutta kun olen kuluttanut voimani loppuun, tuntuu kuin kropassa olisi jokin puutostila. Viimeisen verinäytteen mukaan rauta- ja vitamiiniarvoni ovat oikein hyvät, mutta henkisen kuorman alla tuntuisi kuin rauta olisi ihan nollassa. Tai tarvitsisi viisi kuppia kahvia vaikkei muuten kofeiinia välttämättä joisikaan. Kuulostaako yhtään tutulta?

Musta on ihana tavata uusia ihmisiä ja jutella lukijoille blogissa ja somessa, mutta uskon että se vie itseltäni myös keskimäärin tavallista enemmän energiaa. Sen lisäksi haluan olla aina "oikeassa" mielentilassa kommentteihin reagoidessa, sen takia vastaamisessakin voi yleensä kestää tovi. Tarvitsen kahden tunnin omaa aikaa pimeässä kolossani jotta voin keskustella vartin aidolla sydämellä.

Mutta sitten on sosiaalisia tilanteita jotka eivät kuormita oikeastaan yhtään. Voisin olla pienten lasten kanssa tuntikausia väsymättä, ikävöin heitä silloin pelkästään vessassa käydessäkin. Aviomiehenikin on sellainen ihminen jonka kanssa voisin viettää aikaa kellon ympäri. Ehkä lasten ja kaikkein läheimpien kanssa on vaan niin oma itsensä ettei tarvitse sekunniksikaan käyttää voimavaroja toisen miellyttämiseen tai jonakin muuna esiintymiseen.

Onneksi on viikonloppu ja saa olla juuri sellainen kuin haluaa ja tehdä asiat juuri omassa tahdissa. En aio vastata yhtenkään stressaavaan puheluun tai rupatella turhanpäivisiä small talkia kenenkään kanssa. Onneksi tähänkin viikonloppuun mahtuu hiljaisia päiväunia kainalossa, sellaisen ystävän syntymäpäiväjuhlia joka ymmärtää vaikken jaksaisikaan ilmestyä paikalle ja niitä suloisia, ihania lapsia.

 

 

SARANDA
 
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Pages