Millaisia ajatuksia Sisko Savolahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaani herätti keski-ikäisessä yrittäjässä?

Kolmekymppinen (olikohan se peräti 35) päähenkilö on aika rasittavanoloinen lellipentu, jolla ei ole oikeita ongelmia. Niin minä ajattelin kuunneltuani vartin verran Sisko Savonlahden esikoisromaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus) ja jatkoin kuuntelemista. Kaikkiaan kuutisen juoksulenkkiä siinä meni, että sain Pirjo Heikkilän lukeman kirjan kuunneltua.

Päähenkilön rasittavuus jatkuu läpi koko kirjan. Hän on teiniksi jäänyt aikuinen, joka kiukuttelee vanhemmilleen, jotka maksavat hänen elämisensä ja terapian. Hän on avuton, eikä osaa oikein mitään käytännön askareita, esimerkiksi käyttää pesukonetta tai laittaa ruokaa. Hänen ei mielestään kuulu tehdä mitään edes joulunvietossa äitinsä luona. Makaa vain ja mököttää. Aikuinen ihminen! Argh, ajattelin kun juoksin ja kuuntelin.

Päähenkilön raskaudesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, kirja oli riemastuttavaa kuunneltavaa. Naurahdin ääneen monta kertaa. Esimerkiksi kun päähenkilö pohti, onko olemassa perhettä, joka pukeutuu pelkästään ylellisiin materiaaleihin, villaan ja silkkiin. Että sellaisia varten 850 millilitran hienopesuainepullot olivat olemassa. Tai kun hän keskustelee vauva.fi -palstalla siitä, millainen määrä sipsejä viikossa on normaalia. Lopulta hän ostaa sipsejä ajatellen: kerran täällä vain eletään.

Parhaita ovat kirjat, jotka saavat aikaan aivotoimintaa. Millaista tahansa, kunhan on toimintaa. Tämä kirja sai. Herkesin pohtimaan, olenko minä elänyt joskus samanlaista elämää kuin päähenkilö. Vanhempani eivät ole syytäneet minulle kamalasti rahaa, esimerkiksi juuri terapiaan en edes yrittänyt pyytää heiltä rahaa (vaikka tarve varmasti oli), mutta samanlaista kelluntaa minulla kyllä on ollut ilo elää. Itse asiassa puhelin asiasta aivan hiljakkoin ystäväni kanssa.

Asuimme opiskeluaikana vierekkäisissä rapuissa. Meillä ei ollut huolta huomisesta. Opinnot olivat vaiheessa, jolloin pakollisia käyntejä yliopistolla ei juuri ollut. Meillä oli aikaa kulutettavaksi. Vietimme tuntikausia ulkoiluttaen koiriamme. Sen jälkeen menimme markettiin valitsemaan suklaapatukoita, jotka nauttisimme kun Temptation Island tulisi (lineaarisesta) televisiosta. Vietimme monta tuntia kaupungilla etsien opiskelukollegoiden yhteiseen pikkujoulutapahtumaan sopivia pikkujoulupaketteja. Ne saivat maksaa kympin (kyllä vain, markkaa). Päätimme aina, että huomenna aloitamme gradujemme teon. Muistelemme tätä aikaa kaiholla melkein aina, kun puhumme puhelimessa. Ei ollut lapsia, lainoja, töitä eikä oikein mitään.

Savonlahden kirjan päähenkilö kärvistelee elämäntilanteessaan, jota itsekin arvelee ehkä myöhemmin pitävänsä elämänsä parhaana aikana. Hänen arkensa on täynnä minää, mikä tietenkin on tukahduttavaa. Sen vapauden vain tajuaa vasta jälkikäteen.

Kirjan päähenkilö elää tunnelmissa, jollaisiin itse pääsen nykyään korkeintaan lomilla, pois kotoa. Kun ei tarvitse ajatella mitään tai ketään. Korkeintaan kuulostella, mitä minun tekisi mieleni syödä ja kannattaisikohan vaihtaa toiset sukat kun näistä jää ikävä rantu nilkkaan. Normaalielämässäni on miljoona vastusta ja vastuuta. Asiakkaat, jälkikasvu, kotieläimet ja jatkuvaa teippausta vaativa vanha talo, esimerkiksi.

Mielestäni kaikkien pitäisi päästä kirjan hahmon fiilikseen edes joskus. Löysään, painottomaan tilaan, jossa ajatukset voivat tulla ja mennä. En tiedä, miten usein joku uraohjus tai yksinhuoltaja pääsee.  

Minä sain kirjasta monta kummallista ajatusta. Niistä suurkiitos tämän omituisen kirjan kirjoittajalle.

Vähän miinusta annan Pirjo Heikkilän luennalle, sillä en saanut aina selvää kaikesta. Hän nielaisee joidenkin sanojen alut, joidenkin loput. Toisaalta Heikkilän ääni sopi kirjaan hyvin, sillä tekstissä oli heikkilämäinen kuivakan humoristinen vire. En ole varma, olisinko lukenut tätä kirjaa kirjana, ehkä se olisi jäänyt kesken. Se johtuu siitä, että kirjan katkelmamaisuus ei puhuttele minua romaaneissa. Äänikirjana tämä kuitenkin toimi mainiosti.

Kommentoi