En enää koskaan jätä synnytystoivelistaa tekemättä!

synnytyskertomus1.jpg

Istuin loisteputkien alla neuvolan tervedenhoitajan huoneessa ja kerroin innoissani synnytystoiveistani. Nainen katsoi minua vaiti, naurahti sitten ja sanoi, ettei mun kannattaisi kauheesti synnytystäni suunnitella. Jos jotain halusin toiveeksi laittaa, niin ehkä imetysohjausta…

Olin synnyttänyt kaksi lastani ennenaikaisesti ja kolmaskin saattaisi syntyä milloin vain. Tiesin kyllä, että mitä tahansa voi tapahtua, kun kyse on riskiraskaudesta. Silti halusin, että voin hallita omaa kehoani. Se toive oli iskostunut mieleeni jo esikoisen synnytyksessä. 

Esikoisen synnytys alkoi yllättäen raskausviikolla 33.  Se oli ennenaikainen perätilasynnytys. Ensin synnytystä yritettiin estellä, mutta kun se eteni siitäkin huolimatta, niin pistettiin vauhtia oksitosiinilla. Koko synnytyksen ajan jouduin makaamaan kapealla sairaalasängyllä.

Ainoa mihin pystyin vaikuttamaan oli kivunlievitys. En halunnut mitään.

Jos mahdollista, en halunnut lääkkeelistä kivunlievitystä. Sen olin kirjannut synnytystoivelistaanikin. 

Ponnistusvaiheessa saliin pöllähti kymmenen ihmistä. Oli kaiken maailman harjottelijoita, lastenhoitajia, lastenlääkäri, synnytyslääkäri ja kätilöitä. Joku heistä koitti tukea minua selästä ponnistusvaiheessa. Se tuntui kamalalta, mutta sain sanoa useamman kerran ennen, kuin tyyppi tajusi irrottaa. Seuraavassa raskaudessa kirjasin synnytystoivelistaani ”En halua, että selkääni kosketaan, varsinkaan ponnistusvaiheessa.” 

Kun pieni sininen rääpäle oli syntynyt en uskaltanut ottaa lastani syliini. Tärisin ja pelkäsin, että tiputtaisin lapsen. Kukaan ei huomannut pelkoani. Kukaan ei kysynyt. Mies lähti saattaamaan vauvaa keskolaan ja minä jäin yksin synnytyssaliin. Koska kyseessä oli perätilasynnytys oli lääkäri leikannut varmuuden vuoksi välilihat. Kaikki ne salissa olleet kymmenen ihmistä lapsen synnyttyä kuitenkin vaan katosi johonkin! Minä makasin sairaalasängyssä raajat levällään synnytystuissa välilihat ompelematta. Tuntui, kun olisin vain osa sairaalan liukuhihnaa. Tapettu eläin lihatiskillä! Odotin huoneessa tunnin, ennen kuin lääkäri ehti kursia minut kasaan. Sen kokemuksen jälkeen kirjasin synnytystoivelistaani, että ”Toivon, etten jää yksin heti synnytyksen jälkeen” 

Sain lapseni syliini vasta piuhojen, mittalaitteiden ja keskoskaappien ympäröimänä keskolassa.  Seuraavassa raskaudessa kirjasin synnytystoivelistaani: ”Toivon, että mahdollisen tärinäni takia joku pitelee lasta kanssani synnytyksen jälkeen”. 

keskonen.jpg

Kolmatta lasta odottaessa vetkuttelin synnytystoivelistan tekemisessä. Olin kyllä kirjoittanut toiveeni muistikirjaani, mutten ikinä saanut lähetettyä toiveitani synnytyssairaalaan asti. 

Kun avasin synnytyssairaalan ovet, niin ainoa toiveeni kivunlievityksen suhteen oli päästä suihkuun. Synnytysvastaanotossa lääkäri kurkkasi kohdun suulle ja päätti pistää mut osastolle. Olin 2cm auki, mutta tiesin kyllä, ettei tässä hirveän kauaa menisi. 

Heti osastolle päästyäni pyysin katsomaan uudelleen kohdunsuun tilanteen, mutta sain vastaukseksi vain, että juurihan se alhaalla katsottiin. Ärsytti! Koitin nukkua vähän, mutten supistuksilta oikein voinut.

Kätilö pöllähti huoneeseen asettelemaan toiselle synnyttäjälle sydänäänivyötä. Kerroin supistusten väliaikatietoja ja pyysin taas kurkkaamaan kohdunsuuta, jos sinne saliin jo pääsisi, mutta kätilö ohitti pyyntöni täysin. 

Lähdin kävelemään pitkin osaston käytävää. Soitin miehelle ja avauduin. Synnytys on ihan kunnolla käynnissä, enkä pääse saliin! Puhelun loputtua olin  polvillani nojatuolilla ja pidin supistusten aikana selkänojasta kaksin käsin kiinni. Tajusin, että ponnistusvaihe alkaa olla jo aika lähellä. 

Lähdin kiireesti takaisin huonettani kohti ja näin käytävällä taas oman kätilöni jonkun toisen synnyttäjän kanssa. Kerroin, että supistukset on jo aika kipeitä ja, että sinne saliin olisi jo kiva päästä. Kätilö hymyili ja sanoi, että ilmeisesti synnytysvastaanotossa olin kertonut haluavani suihkuun. Hän lupasi tuoda huoneeseeni suihkukamppeita. Katsotaan sitä saliin pääsyä sitten myöhemmin… Suuni loksahti auki ja katsoin epäuskoisesti kätilöä, mutta sain sanottua vain, että se olis kiva!

Kävin suihkuvermeitä odottessa vessassa ja yritin pissata supistusten välissä. Kiroilin, sillä niin kipeitä supistukset jo oli. Menin takaisin sänkyyni. Odotin hieman, mutta kun supistukset vaan yltyi päätin painaa kutsunappia. Kätilö tuli huoneeseen pyyhe mukanaan. Pyysin, että eikö sitä kohdunsuuta voisi ihan oikeasti jo tutkia ja sinne saliin olisi jo hyvä päästä. Supistukset sai mut puristamaan tyynyä kaksin käsin ja silmätkin kostui. Kätilö voivotteli, että taidan olla jo aika kipeä ja yritti katsoa kohdunsuun nopeasti supistusten välissä. 

Sitten hän valahti valkoiseksi ja halusi pyytää vielä kollegatkin katsomaan.

Kaksi muuta kätilöä lampsi huoneeseen ja katsoi minua sanoen, ettei niiden edes tarvi kohdunsuuta kurkata, kun nyt viedään vaan juosten saliin! 

Ehdin olla kaksi minuuttia salissa ja tyttö oli syntynyt.

synnytyskertomus_2.jpg

Sain pienen ihanan tytön iholleni. Samalla näin sivusilmällä, kuinka kätilö lähestyi minua ruisku kädessä. Hän ei edes sanonut mitään, ennen kun tajusin kysyä, mitä ruiskussa oli. Se oli kuulemma oksitosiinia. Toisissa sairaaloissa sitä annetaan synnyttäjille aika rutiininomaisesti, jotta istukka syntyisi nopeasti ja jälkivuodot pysyisivät kohtuudessa. En kuitenkaan halunnut sitä, sillä esikoisen synnytyksestä opin, että oksitosiini saa mut todella huonovointiseksi. Onneksi ehdin tajuamaan mitä oli tapahtumassa. Eihän tietenkään kätilö voinut sitä tietää, mutta ihmettelen, ettei hän edes kysynyt. 

Silloin päätin, etten enää ikinä jätä synnytystoivelistaa tekemättä! Synnyttäessäni vaivun helposti synnytyskuplaani. En osaa vaatimalla vaatia mitään, eikä synnyttäjän pitäisikään! Synnyttäessä pitäisi olla synnytysrauha, eikä silloin pitäisi joutua perustelemaan, tai selittelemään pyyntöjä, toiveita, tai vaatimuksia.

Kätilöilläkin on kiire, eikä heillä ole aikaa tutustua synnyttäjään kunnolla. He eivät tiedä, miten kipu näkyy kehonkielestä, tai onko hiljaiset pienet pyynnöt todellisia. He eivät voi tietää mitä ajatten epiduraalista, tai missä tilanteessa haluaisin mahdollisesti siihen turvautua. Silloin, kun olen synnytystoivelistan tehnyt, niin sitä on aina noudatettu pilkulleen! 

Täydellisessä maailmassa tietenkin kätilöt tutustusivat synnyttäjään jo raskausaikana…

– Riina

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *