OCD defenssinä

Minulle pakko-oireet ovat olleet jonkinlainen defenssi. OCD on kelvannut puolustukseksi, miksi en ole saavuttanut tai saanut aikaiseksi jotain; esim selitys: ”minulla ei ole akateemista uraa, koska OCD on vienyt minulta niin paljon aikaa ja energiaa” on lempeämpi itsetuntoani kohtaan kuin ”koska en ole riittävän älykäs ja kyvykäs”.

Pakko-oireilla olen myös voinut perustella, miksi en voi aloittaa jonkin asian tekemistä. ”En voi aloittaa siivoamista, koska käteni ovat likaiset. Jotta voisin aloittaa vaatekaappieni järjestelyn, minun pitää ensin pestä kädet todella huolellisesti ja sen jälkeen olenkin jo niin väsynyt kaikesta paniikinomaisesta hinkkaamisesta ja jynssäämisestä, että kaappien järjestely ei paljoa kiinnosta.”

Nykyisin olen tehnyt diilin OCD:n kanssa: kädet pestään kunnolla vain pari kertaa päivässä. Myös sen sisäistäminen, että kotipöpöt eivät minua nujerra tai sairastuta, on antanut minulle huimasti liikkumatilaa. Käytännössä pesen ja kosteutan käsiäni ehkä noin 2 x 10 minuuttia päivässä. Saman verran puhdistan hampaitani. Ihon ja huulien rasvaukseen, silmätippoihin, hiuksien laittoon menee noin 10 minuuttia. Jos mukaan lasketaan vielä sähkölaitteiden tarkistus kännykällä ja pankkikorttien tallessa olemisen tsekkailu (yht kaikki max 10 min), voidaan laskea että pakko-oireisiini kuluu päivän aikana noin tunti. Se on todella vähän! Loppuaika minulla on OCD:stä vapaata aikaa, toki päässä pyörii kaikkea muuta tarpeetonta masentavaa moskaa ja ahdistavaa roskaa.

20140702_185139~2~2~2.jpg

Palaan vielä takaisin siivoamiseen ja vaatekaappien järjestelyyn. Nyt en enää pelkää, että likaisin käsilläni vaatteitani, vaikka en tekisi mitään puhdistusrituaalia ennen järjestelyä. En siltikään järjestele kaappejani tai kuuraa kotiani, koska minä en pidä siitä, se ei kiinnosta minua ollenkaan, siivoaminen on tylsää, joskus jopa vastenmielistä. Päivittäin kuitenkin ärsyynnyn ympäriinsä lojuvista rojuista ja kiukustun, kun joudun etsimään tavaroitani. Vannon aina, että jonain päivänä järjestelen kaiken tiptop. No ehkä jonain päivänä. Olen kuitenkin melko sinut asian kanssa ristiriitaisista tunteista huolimatta; olen kaoottinen tavaroitteni suhteen, mutta en todellakaan pidä siitä puolesta itsessäni. En enää kuitenkaan tarvitse mitään ”suojamekanismia” asian käsittelyyn.

Joskus puran kiukkuani ja turhautumistani pakkotoimintoihini, koska haluan välttää avoimia konflikteja töissä ja kotona. Sulkeudun vessaan, laitan kännykän kameran päälle ja pesen antaumuksella käsiäni. Silloin tavallaan yritän tehdä tyhjäksi negatiivisia tunteita hyvin keinotekoisella tavalla. Ärsyyntymisen laannuttua monesti tuumaan, että peseminen oli tiuskimista parempi vaihtoehto, vaikka se onkin minulle diagnosoitu sairaus. 

Joskus rituaali voi tuntua läsnäoloharjoitukselta ja silloin se rentouttaa minua. Monesti saan myös mielihyvää, kun kädet on todella puhtaat. 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *