Luen nyt Riitta Suvanto-Witikan opusta ”Työkirja pakko-oireiden hoitoon”. Olen päässyt sivulle 88, enkä ole oikein mistään samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Itse asiassa koko kirjan lapsekas tyyli ja kirjoittajan tapa kertoa ”riiviöstä” nimeltään OCD, on minusta loukkaava. Kirjan perusteella uskallan väittää, että Suvanto-Witikka elelee täysin eri todellisuudessa kuin traumataustainen ihminen. Suoranaista ärtymystä herättää kirjoittajan näkemys, jonka mukaan OCD on erillinen, irrallinen, ihmisen ulkopuolelta tuleva olio.

Riitta esittää naiivin päätelmän, että pakkoajatus ja -rituaalit syntyisivät epähuomiossa herkistymisen kautta ja on vain ”huonoa tuuria” kenestä tulee pakko-oireiden orja. OCD-spesialistin tittelistä huolimatta Suvanto-Witikka ei vaikuta ymmärtävän pakko-oireisen sisäistä maailmaa kokemustasolla millään tavalla.

Kirjoittaja ohittaa ympäristön vaikutuksen ja merkityksen mm ihmissuhteet, nämä arikipäiväiset roolileikit, ja (yllätys, yllätys) siirtää kaiken vastuun pakko-oireiselle itselleen. Jälleen kerran KAIKKI on vain omasta motivaatiosta ja viitseliäisyydestä kiinni. Sitkeydellä ja altistustaulukkojen avulla pitäisi kyllä onnistua.

Myös luku erotusdiagnostiikasta keinotekoinen. Kaikki oireet kun ovat yhtä samaa traumaoireilua, kaikki nämä diagnoosit voisi jo tunkea roskikseen – niistä on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

Suvanto-Witikka kirjoittaa: ”Pakko-oireen ainoa motiivi on pelottelemalla saada pidettyä ihminen otteessaan”. Voin henkilökohtaisesti taata ja vakuuttaa että pakko-oireella ei ole mitään motiiveja, koska pakko-oire ei ole mikään ulkopuolelta tuleva ”riiviö”  – ei se ole mikään erillinen olio tai yksikkö, se on se neuvoton ja avuton osuus ydinminuutta, jolla ei tunnu olevan muita keinoja käytössään hallita sisäistä kaaosta ja kauhunsekaisia turvattomuuden tunteita kuin keinotekoinen tapa luoda turvaa ja selkeää jatkumoa pakko-oireiden avulla.

Siinä mielessä komppaan kirjoittajaa, että pakko-oireinen on kyllä ehdollistunut, mutta ehdollistuminen on tapahtunut jo ensimmäisten elinvuosien aikana hoivaajan käytöksen perusteella. Esim oma hermostoni on rekisteröinyt tarkasti, milloin olen oikeanlainen ja kelpaan, milloin taas jään ilman hoivaa ja lohdutusta. Oman arvioni mukaan ehdollistuminen tapahtuu hoivaajan käytöksen lisäksi hänen katseensa kautta, aivoihin jää selvä merkki siitä milloin katse on hyväksyvä, milloin tuomitseva tai syyllistävä. Uumoilen että keskeisenä tekijänä ehdollistumisessa on ihmisellä olevat peilisolut ja kyky tulkita mikroilmeitä.

Riitta siis sivuuttaa kirjassaan täysin tekijät, jotka itse uskon olevan OCD:n syntymekanismin takana: kiintymyssuhdetrauman; vuorovaikutusyhteyden katkokset, vihamielisyyden ja ylistämisen vuoristoradan, rutiinien puuttumisen ja erityisesti turvattomuuden tunteen. Esim torjunnan ja hylkäämisen mahdollisuus ei todellakaan ole ollut väärä hälytys, vaan uhka on ollut ihan todellinen jossain vaiheessa ensimmäisiä elinvuosia. Suurella todennäköisyydellä pakko-oireinen on tullut myös jollain tavalla kiusatuksi elämänsä aikana tai on kohdannut muutoin kohtuutonta arvostelua ja/tai syyllistämistä.

Pakko-oireisen hermostoon kun on nakutettu viesti,  että hän kelpaa vain tietynlaisena ja oikeanlaisena hän on turvassa – sitä ”oikeaa” tunnetta pakko-oireinen metsästää maagisilla rituaaleilla, koska muut keinot eivät ole toimineet.

Lähde:
https://verkkokauppa.duodecim.fi/60159.html

Amsterdamin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan turvattoman kiintymyssuhteen ja OCD:n välillä on tosiaan yhteys, ihan niin kuin olen uumoillutkin. Meta-analyysi ehdottaa, että

”pakko-oireisen häiriön kognitiivispohjaiseen käyttäytymismalliin perustuvaa tulkintaa laajennettaisiin kiintymysteorialla valottamaan sairauden taustalla olevia mieliala- ja kehitystekijöitä.”

”Kognitiiviseen käyttäytymismalliin perustuvan teorian mukaan potilaat saavat OCD-oireita, koska he tekevät katastrofaalisia johtopäätöksiä mieleen tunkeutuvista ajatuksista. Näiden kognitiivisten harhojen uskotaan johtuvan mm toimimattomista uskomuksista, kuten perfektionismista ja uhan yliarvioinnista. Riskejä välttävä pakko-oireinen käyttäytyminen jättää nämä väärintulkinnat kyseenalaisiksi, mikä lisää entisestään pakko-oireista kiertokulkua. Tämän mallin kritiikki on, että näiden kognitiivisten selviytymismekanismien taustalla oleviin kiintymysmalleihin ja muihin kehitykseen vaikuttaviin tekijöihin kiinnitetään aivan liian vähän huomiota.”

”Kiintymysteorian mukaan ihmisillä on perustarve saada läheisiltä lohtua sekä tukea stressatessaan ja loukkaantumisen aikana. Varhaislapsuudessa vuorovaikutus ensisijaisten huoltajien kanssa ja erityisesti se, missä määrin vanhemmat osaavat vastata johdonmukaisesti lapsen tunnetarpeisiin, sisäistyvät lapsen itseään ja muita koskeviksi skeemoiksi. Näillä skeemoilla on myöhemmin vaikutusta ihmissuhteisiin, itsetuntoon, tunteiden säätelyyn ja mielenterveyteen läpi elämän.”

”Näiden sisäistettyjen vuorovaikutusten laatu määrittää aikuisenakin kiintymystyylin, jota voidaan mitata kahden ulottuvuuden eli kiintymykseen liittyvän ahdistuksen ja kiintymykseen liittyvän välttelyn mukaan. Korkeat pisteet ahdistuneesta tai välttelevästä kiintymyksestä (tai molemmista) merkitsevät epävarmaa eli turvatonta kiintymistyyliä. Kiintymysahdistukselle on tyypillistä krooninen huoli siitä, että tärkeimmät henkilöt eivät ole saatavilla, sekä voimakas hylkäämisen pelko. Stressitilanteet saavat turvattomalla kiintymysjärjestelmän yliaktivoitumaan, mikä lisää valppautta potentilaalisten uhkien varalta sekä liiallista varmuuden etsimistä.”

”Kiintymyssuhteiden välttelylle on puolestaan ominaista voimakas läheisyyden pelko, ylipäätään intiimiyden sietämisen vaikeus, pitkälti koska halutaan pitää kiinni omasta itsemääräämisoikeudesta (autonomiasta) ja kontrollista. Välttelevässä tyylissä stressitilanteet aikaansaavat kiintymysjärjestelmän deaktivoitumista, mikä johtaa negatiivisten tunteiden liialliseen säätelyyn (suppressioon) ja sosiaaliseen vetäytymiseen. Pelokkaan välttelyn, johon kuuluu voimakasta ahdistuneisuutta ja välttämiskäyttäytymistä, uskotaan kehittyvän traumaattisista kiintymyskokemuksista, kuten menetyksistä tai pahoinpitelyistä.”

”Henkilöiden, joilla on alhainen arvosana molemmilla kiintymysulottuvuuksilla, katsotaan olevan turvallisesti kiintyneitä; he pystyvät luottamaan muihin säilyttäen itsenäisyytensä sekä säätelemään tunteitaan riittävästi.”

”Kiintymisen epävarmuus, ahdistuneisuus ja välttely on yhdistetty myös OCD:hen liittyviin uskomuksiin. Esimerkiksi kiintymysahdistus liittyy liioiteltuihin arviointeihin uhasta, sopeutumattomaan perfektionismiin ja vaikeuksiin tukahduttaa ei-toivottuja ajatuksia. Kiintymyssuhteiden välttämiseen liittyy myös se, että pakko-oireinen henkilö asettaa itselleen todella korkeita, epärealistisia ja tiukkoja standardeja oman itsensä suhteen (hänen pitäisi olla moniulotteisesti hyvin erityinen kelvatakseen). Kiintymysahdistukseen liittyy myös taipumus perustaa oma maailmankatsomuksensa tulkintaan, jossa omille ajatuksille annetaan liiallinen tärkeys ja sen takia niitä pitää jatkuvasti hallita.”

”Epävarma kiintymystyyli lisää siis haavoittuvuutta OCD:lle. Tutkimuksen mukaan sekä kiintymysahdistus että välttäminen liittyvät samoihin häiriöllisiin kognitiivisiin prosesseihin, jotka muodostavat nykyisetkin OCD:n kognitiiviset mallit.”

”Lisäksi on löydetty yhtäläisyyksiä dysfunktionaalisten uskomusten, kuten ylisuuren vastuun ja psykodynaamisten puolustusmekanismien, ja OCD:n välillä. Vaikuttaa siltä, että epävarmasti kiintyneiden yksilöiden tunteita säätelevät strategiat eivät pysty sääntelemään tunkeilevien ajatusten katastrofaalisia tulkintoja. Kaikki nämä tekijät lisäävät haavoittuvuutta pakkomielteisten huolien ja invalidisoivien pakkokäyttäytymisien kehittymiselle. Lisäksi riittämätön sosiaalisen tuen etsiminen, joka liittyy kiintymyssuhteissa koettuun epävarmuuteen, voi ilmetä OCD:lle tyypillisenä pakko-oireisena käyttäytymisenä, jonka funktio on itsensä rauhoittaminen.” 

”Kiinnostava huomio tutkimuksessa oli myös se, että OCD-oireiden uskotaan noudattavan pikemminkin ulottuvuutta kuin kategorista jakaumaa”

Lähde:

Attachment in OCD: A meta-analysis
https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0887618520300013