Olen vuosi sitten sohassut aihetta kostaminen. Nostan saman aiheen uudelleen esille, koska oma tulkintani on, että syvimmät tunnepuolen ongelmani liittyvät nimenomaan kostamiseen: ”vääristä tunteista” on aina seurannut jokin rangaistus, jotain ikävää itseni kannalta.

Pääsin tähän päätelmään kiinni, koska olen luonut itselleni epähuomiossa simulaation lapsuudestani eli valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, joka loukkaantuu aina kun en ole tyytyväinen, onnellinen ja rakastava. Ei tietenkään tietoisesti, vaan tunnetasolla. Hän ehkä tuntee tulevansa torjutuksi aina kun katseestani ei välity lämpöä (?) Meillä kummallakin on traumatausta, joten ymmärrän kyllä puolisoani, mutta (vihdoinkin) aikuistuvana ja itsenäistyvänä ihmisenä tilanne on todella ahdistava, kun ilmeitäni ja reaktioitani tuijotetaan taukoamatta.

Olen tämän vuoden aikana saanut kuitenkin enemmän omaa aikaa ja tilaa, joten ehkä tilanteeni ei ole toivoton. Muutos on tapahtunut sen jälkeen, kun olen avoimesti alkanut näyttää tyytymättömyyttäni, enkä väkisin yrittänyt tehdä itestäni iloista. Mutta hermostoni on välillä kauhuissaan; kauhupaniikin tunteita nousee pintaan, kun tiedän aiheuttavani pettymyksen toisessa – kun en pystykään olemuksellani viestimään, että ilahdun taukoamatta hänen läsnäolostaan. Epäonnistun silloin tärkeimmässä elämäntehtävässäni epävarman ihmisen tsempparina.

Liian usein minulla on kotona sellainen olo, että tunteeni eivät saa tulla ja mennä vapaasti – niitä pitäisi jaksaa kontrolloida jatkuvasti. Aina jos en ole tyytyväinen, minulle tulee uhkaava olo, että olen vääränlainen – ja seurauksena on kyttäämistä ja arvostelua, mahdollisesti kostamista passiivisaggressiivisin keinoin. Yritän kuitenkin nyt opetella sietämään ahdinkoa ja ohjaamaan omaa toimintaani ahdistuksesta huolimatta. Yritän ystävystyä myös kielteisten tunteideni kanssa, ehkä niillä tosiaan on jotain kerrottavaa minulle.

Luin jostain, että tunteiden tehtävänä on toimia kompassina. Minun tavoitteenani on saada tunne-elämäni ja hermostoni sellaiseen tilaan, jossa saan tämän kompassin käyttööni, ilman että neula pyörii kuin häkkyrä. Silloin ehkä löytyisi selkeämpi suunta, jota kohti edetä?

Tapahtui seuraavaa: avomies tuli jouluaattona vastaan juna-asemalle, olin ollut aamuvuorossa keikkarina mielenterveyspuolen hoivakodissa. Menimme autolla hautausmaalle viemään kynttilää äitini haudalle.

Matkalla mies esitteli viime kesän ihania lomakuvia kesämökiltään saaristosta. Oli lähettänyt ne joululahjaksi veljelleen.

Mies on kertonut minulle, että hänellä on helpompaa olla mökillään, jos minä en ole siellä. Hauskoista lomakuvista tuli paha mieli, tunsin itseni ulkopuoliseksi; että en ole tervetullut yhteiseen lomanviettoon. Tulin surulliseksi. Olin väsynyt työpäivästä ja nälkäinenkin. Lisäksi iltapäivät ovat aina minulle vaikeita.

Tiesin että jos tuon loukkaantumiseni esille, mies alkaa puolustella itseään kuin terrieri, eikä ymmärrä, miksi minusta tuli apea. En kuitenkaan onnistunut peittelemään mielialani romahdusta, surumieli ikään kuin vyöryi päälleni.

Mies kysyi noin puolen tunnin päästä, että pahastuinko lomakuvista ja myönsin että näin tosiaan kävi. Alkoi ryöpytys – ”miksi et selkeämmin ollut ilmaissut, että haluat mökille?!” ”Ei siellä nyt niin kivaa ole kuin kuvissa” ”Olet sanonut että et viihdy siellä” ja sitä rataa.

Kotona sitten sai raivokohtauksen ja pelkäsin, että käy kiinni. Sen sijaan että olisin tullut kuulluksi ja minun tunteilleni oltaisiin annettu turvallinen tila, jouduin pelkäämään oman fyysisen koskemattomuuteni puolesta. Tavarat lenteli ja ovia paiskoi yms lapsellista paskaa.

Tilanne oli samankaltainen kuin lapsuudessani, äitini saattoi raivostua jos olin johonkin tyytymätön. Tällaiset ”uusinnat” toimivat usein myös  traumatriggereinä. Samalla ymmärsin että olen sietänyt näitä tilanteita vuosia, koska olen alistunut niihin jo lapsuudessa – silloin ei ollut vaihtoehtoja, nyt olisi.

En ole edes niihin kiinnittänyt huomiota, niin tiukassa ovat roolitukset, joihin lapsuudessa on asetettu – ja ne mallit ihmissuhteista.

Olen pienestä pirpanasta asti opetellut hallitsemaan ja peittelemään omia pettymyksen tunteitani – jopa niin pitkälle, että jossain vaiheessa en enää edes tunnistanut koko loukkaantumisen tunnetta.

Minulle on jäänyt tunnehaava, jonka mukaan loukkaantuminen ei ole vain syvää henkilökohtaista surua ja pettymystä, vaan se on myös vaarallista – siitä seuraa rangaistuksena ivaa, vähättelyä ja raivoamista.

Olin tapahtuneesta lamaantunut ja peloissani, minua ahdisti suunnattoman paljon. Otin puolikkaan nukahtamislääkkeen ja menin suihkuun. Mietin itseäni lapsena, kun mitään zopinoxia ei ollut tarjolla ja turvan tuoja oli samalla se, joka sai pelkäämään.

Miten ahtaalla sitä onkaan ollut.