Vauvakuume

Jo lapsena sanoin, etten tahtoisi lapsia koskaan. Ehkä suurin syy tähän oli se, että olen erityisen herkkä ihminen kaikenlaiselle kivulle, tai edes ajatukselle kivusta. En väitä olevani erityisherkkä, vaikka sitäkin olen kyllä monesti pohtinut. Olenko?

Erityisherkkä siis prosessoi tietoja syvällisesti, voi rasittua liiallisesta tiedon tai aistimusten määrästä, kokee tunteet ja tuntemukset vahvasti ja voi kokea sen vahvasti myös toisen puolesta, sekä kokee aistimukset herkästi ja voimakkaasti. (Lähde: HSP-Suomen erityisherkät RY.) Kuulostaa oikeastaan hyvin tutulta. Mm. kaikenlainen ylimääräinen ääni häiritsee (naputus, mässytys, rummutus, vieressä nukkuvan hengitys…), veri pakenee raajoista pelkästään synnytyksen ajatuksesta (kerran pyörryin, kun puhuin puhelimessa ystäväni kanssa, joka oli sairaalassa synnytyksen jälkeen), ja joudun hyvin usein poistumaan tilanteista, joissa ihmiset haluavat kertoa omakohtaisia kokemuksiaan esimerkiksi sairauksistaan. Tapaturmat, sairaudet, lääkärikäynnit ja muut operaatiota ovat yllättävän suosittu puheenaihe. Miksi ihmisillä on tarve päästä kertomaan näistä asioista niin yksityiskohtaisesti muille ihmisille? Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin poistua.

Nyt kuitenkin, 29-vuotiaana tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin tahdon lapsen.

Tajusin sen silloin, kun viime kuukautisteni piti alkaa ja mieleeni juolahti ”kunpa ne ei alkaisikaan”. Ne kuitenkin alkoivat, ja petyin hiukan.

Moni saattaisi ihmetellä miksi ihmeessä haluan yhtäkkiä lapsen? Elän kuitenkin elämääni miehen ja sen lasten kanssa. Ne ei ole siis omia, ja vaikka kamalalta ehkä kuulostaa, niin aika usein hermojani raastaa ja saan tuntea olevani maailman kamalin ihminen, kun huudan toisen ihmisen lapsille. Kuulen itseni sanovan ja ajattelevan hyvin usein, että en kestä, kun ne on kokoajan tuossa ja tarvitsen omaa rauhaa. Ja sitten, nyt kuulen itseni sanovan tahdon lapsen? Toisinaan tunnen olevani myös hiukan ulkopuolinen omassa kotonani. Lasten isä saa toinen toisensa piirroksen perään uuden, jossa lukee ”isi on paras”. Koskaan minä en saa vastaavaa piirrosta. Tai kun lasten isä saa joka ilta hyvän yön halaukset ja hyvän yön toivotukset, enkä minä saa mitään. Eikä se samalta tuntuisikaan, kun eihän ne ole minun. Ja sitten se, kun yritän olla hyvä ihminen ja teen ruokaa, eikä se koskaan kelpaa ja se heitetään salaa roskiin. Ja lopulta kun pakoilen arkea someen, niin sosiaalisesta mediasta saan nähdä postauksia pienistä vauvoista mukana marja- ja sienimetsässä. Olen pakahtua.

Viime päivinä olen ajatellut paljon raskautta.

Kuinka ihanaa olisikaan olla raskaana. Ei yhdeksän kuukautta tunnu miltään ja kuinka ihanaa olisi kasvattaa ihmistä sisällään. Siitä sitten synnytykseen. Tietysti tällaisena erityisen herkkänä ihmisenä en synnytykseen edes pystyisi, mutta Suomessa kuulemma on laki, jonka mukaan synnytyspelkoa potevalla äidillä on oikeus sektioon. Pikaisella googlettelulla huomasin, että sen voi saada myös nukutettuna. Perusteita siihen en tiedä, sillä kun asiaa tutkin, ahdistuin liiasta tiedon määrästä ja päätin sulkea tietokoneen siltä erää. Palaan tuohon asiaan myöhemmin.

Pikkuhiljaa alan tottua ajatukseen, että sitten joskus tulee se hetki, kun vatsani avataan ja sieltä tulee pieni vauva, jota en koskaan uskonut saavani. Huomaan, että olen elämässäni vahvistunut paljon. Vielä muutama vuosi sitten olisin haudannut koko vauva-ajatukseni syvälle maan rakoon.

Mutta mitä jos sitä päivää ei tulekaan koskaan, enkä siis tulisikaan raskaaksi? Mitä jos odotan liian kauan ajatusteni kanssa, ja sitten kun lopulta päätän yrittää, se ei onnistukaan? Mitä jos olenkin ihan kamala äiti?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *