Saan sektion, huraa huraa huraa!

Kävin kuluneella viikolla ensi kerran pelkopolilla juttelemassa yhdessä mieheni kanssa. Ja olipa hyvä, että kävin.

Kokemus oli kaikkinensa todella positiivinen, ja nyt olen todella iloinen että en yrittänyt missään vaiheessa esittää urheaa neuvolassa vaan käänsin sen synnytyspelkoa kuvaavan mittarin nuolen heti kaakkoon. Sillä sillä kortilla pääsee suoraan ikävän ja aika nöyryyttävänkin maanitteluvaiheen ohi, jossa hoitaja koettaa suostutella alatiesynnytykseen.

Minulla ei ole ollut koskaan halua edes yrittää alatiesynnytystä: se on kokemus, jonka oikein mielelläni jätän tässä elämässä väliin.

Jaa että miksi?, minulta on usein kysytty.

Ystäväni lapsi syntyi kehitysvammaisena pitkittyneen ponnistusvaiheen hapenpuutteen vuoksi (lääkäri mokasi; lapsi oli liian iso syntyäkseen alakautta), olen  täynnä arpikudosta ja ahdistusta synnytystä kohtaan, kipukynnykseni on sairaalassa todettunakin faktisesti olematon (mun lihakset kramppaavat tosiaan kivun vuoksi eli leikkaavat kokonaan kiinni ja seurauksena on lamaannus joka ei taatusti edesauta ponnistamisvaihetta). Lisäksi mulla on kirsikkana kakun päällä lieviä rakenteellisia poikkeamia, eli en voisi kuunaaan kuvitellakaan pistäväni päätäni synnytyshuoneeseen, jos en tietäisi, että siellä odottaa varmasti leikkauspöytä.

Ja lääkärit ovat samaa mieltä kanssani: trauma plus voimakas pelko liitettynä lieviin rakennepoikkeamiin, olematon kipukynnys ja edellisten leikkausten tuomaan arpikudokseen intiimialueella on yhdistelmä, jota kukaan kätilö ei halua omalle työvuorolleen. Tunnen vahvuuteni ihmisenä ja ne eivät löydy synnytyshuoneesta vaan sen ulkopuolelta.

Mitenkö sitten itse käynti sitten sujui? Loistavasti. Heti kun olimme astuneet huoneeseen, ystävällinen naislääkäri hoitajakollegansa kanssa totesi Naistenklinikan pelkopolilla, että oli vilkaissut vähän taustojani. Hänestä voisimme aloittaa heti keskustelun siitä, että unohdamme alatiesynnytyksen kokonaan ja puhumme siitä, mitä sektiossa konkreettisesti tapahtuu.

Vau.

Ammattilaisia, huokasin helpotuksesta mielessäni kun kuuntelin vielä vaihtoehtoja täysanestesiasta hereillä tehtävään epiduraaliin. Sen jälkeen saa muuten kipupumpun suoraan selkärankaan! Ja sairaalavalinnasta riippuen meille osoitetaan mitä todennäköisimmin perhehuone, eli ei tartte jännittää edes yöhoitajien vaihtuvaa kirjoa kun mies nukkuu vieressä ja vartioi että minua kohdellaan oikein. Tämä oli muuten se isoin ongelma leikkauksen jälkeen viimeksi kun yöhoitajat mokasivat kipulääkityksen kirrillä katkaistuani sääreni tapaturmaisesti (En nukkunut  kovien tuskien vuoksi kolmeen viikkoon ollenkaan, ja sama jatkui kotona yhteensä 4kk ajan/: – haluan nyt tässä sektiossa varmistaa että kipulääkitys on riittävä sillä mulle ei todellakaan riitä mikään reseptillä määrättävä Burana kotihoitona.)

Halleluja!

Puristin miehen kättä rystyset valkeina ja en saanut sanottua kuin töksäyttäviä lauseita positiivisesta järkytyksestäni johtuen kun lääkäri totesi, että täällä ei tosiaan ketään pakoteta synnyttämään luonnollisesti ja että tämä on muuten yksi yleisin harhaluulo, mikä synnyttämään tulevilla naisilla on ja mikä julkisessa keskustelussa (some) jostakin syystä suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään liitetään.

Päinvastoin – Suomessa tuetaan naisen vapautta valita itselleen sopivin synnytystapa.

”Se taas johtuu varmaan siitä, että naiset eivät todennäköisesti tiedä mitä haluavat tai uskalla yhtä ponnekkaasti pyytää sektiota kuin sinä”, mieheni sanoi kun kävelimme käsi kädessä aurinkoisena syyspäivänä Töölössä bussipysäkille. ”Se meni hienosti”, hän halasi minua kevyesti ja sipaisi poskeani helläst, ”voit nyt huokaista helpotuksesta”.

Ja helpotus se olikin. Ensimmäisen kerran, 7.kuulla, pystyin nauttimaan raskaudestani. Tiesin nyt, että en joutuisi synnyttämään traumaattisesti alakautta vaan saisin valita minulle sopivamman leikkauksen ilman vänkäämistä, todistelua, anelua tai päänkäännytystä hoitohenkilökunnan toimesta, mitä olin pelännyt eniten – oikeastaan vielä enemmän kuin kipua.  Se oli siinä. 10 pistettä ja papukaijamerkki.

Eihän se keisarileikkauskaan tietysti ole riskitön. Eikä kivuton.

Kertomus vatsanpeitteiden avaamisesta oli esimerkiksi hyvin graafinen ja lakonisuudessaan nosti vastaanotolla myös miehen niskakarvat pystyyn. Mutta sen jälkeen hoitaja toisaalta rauhoitteli heti perään, että tämä on rutiinitoimenpide joita tehdään Suomessa satoja, eikä ole mitään syytä pelkoon, ettei kaikki menisi loistavasti. Hän lisäsi että muutamalla prosentilla sektiolla synnyttäjistä tulee virtsarakon ja suolen repeämä (joka voi yhtä lailla tulla myös alatiesynnytyksessä, sic) mutta että tämä ei ole tarkoitettu pelotteluksi vaan hänen tehtävänään on kertoa myös riskit.

Vauva voi olla hieman pökerryksissä syntyessään niin nopeasti ja kivutta ilman hapenpuutetta ja tuntikausien supistuksia, mutta yleensä ne toipuvat kuulemma hienosti jo parissa tunnissa. Nyt lääkäri katsoi silmiin ja hymyili rauhoittavasti sanoessaan tämän.  Olin vakuutttunut.

Käytiin vielä läpi kipulääkitys leikkauksen jälkeen ja sain suosituksen sairaalasta, joka on erikoistunut kaltaisiini riskittömiin matalan kipukynnyksen sektiopotilaisiin: kipukokemukseni otettaisiin siellä varmasti vakavasti ja minua kuunneltaisiin, lääkäri lupasi. Vähättely, jota aiemmin olen kokenut, ei kuulu asiaan.

Saisin keskustella tästä vielä henkilökohtaisesti anestesialääkärin kanssa parin viikon kuluttua. Sen jälkeen on kolmas käynti, jossa sektiopäivä lyödään lukkoon viikolle 39 (näissä ei toisin kuin luonnollisissa syntymissä koskaan piinata synnyttäjää ja odoteta tarpeettomasti yliaikaa) ja sektio kirjataan tuolla viimeisellä kerralla noin. 1kk ennen laskettua aikaa virallisesti synnytystapapäätökseen.

Näin toki heti samana iltana painajaisia, että kaikki läheiseni kuolivat yksi toisensa jälkeen alatiesynnytykseen synnytettyään hanhen vauvan sijaan, mutta tämä nyt on pientä ja ajattelin vain heräiltyäni pitkin yötä, että pelot varmaan nyt purkautuvat onnistuneen polikäynnin ja seitsemän kuukauden jännittämisen jälkeen ja nukahdin aina uudelleen. Unessa tehtäväni oli siis pitää läheisiäni kädestä kiinni heitä elämänsä viime hetkinä, jutella ja olla tyyni, vaikka tiesimme molemmat, että sekä läheiseni että syntyvä hanhi menehtyisivät. Uni toistui yön aikana vielä useaan kertaan, erilaisina variaatioina. En usko, että pelkopolin käynnin jälkeen joudun todistamaan tämänkaltaisia unia enää koskaan. Mieli on  nyt levollinen ja olo rauhallinen tavalla joka tuskin enää saa muuttamaan mieltäni suuntaan tai toiseen asian suhteen.  Minä synnytän keisarileikkauksella.


Te naiset, jotka pelkäätte, että synnytys, synnytyskipu tai -pelko eivät ole teidän juttunne, tai teillä on laillani fyysisiä poikkeamia tai merkittäviä traumoja – ottakaa tästä kertomuksesta vaari ja sektio oikeasti mahdollisuutena, heittäkää marttyyriheeroksen kivikautinen viitta viimeistään neuvolan vastaanoton ulkopuolelle ja ilmoittakaa napakasti ja heti alkuun asiasta neuvolassa, että olette päättäneet näin – tai että epäilette että teille sopisi parhaiten synnytystavaksi sektio. Silloin välttyy niiltä rasittavilta ”kyllä se hyvin menee”-käännytysyrityksiltä, joita saattaa tulla riippuen vähän neuvolantädistä, vaikka päätös olisi jo tehty ja taputeltu. Ennen kaikkea silloin säästyy paljolta, paljolta itkulta ja mielipahalta ja saa helpommin lähetteen juttelemaan asiasta lääkärin kanssa joka oikeasti sanoo asiaan viimeisen aamenen.
Tarkoitus ei ole tässä pelitella ketään – tarkoitus mielestäni on kokemukseni perusteella, että nainen nauttii raskaudestaan ja on täynnä toivoa. Meidän tehtävämme ei ole kieriä hiestä läpimärkinä yöt läpeensä pelosta ystäviä/äitikollegoita/sukulaisia/neuvolan tätiä miellyttääksemme ja ollaksemme kovia jätkiä. Meidän tehtävämme on nauttia uuden elämän tuottamisesta jos se vain on suinkin raskausoireilta mahdollista ja suunnitella tulevaa elämää lapsen kanssa. Ja valita kullekin sopivin synnytystapa.

Sen voit tietää vain sinä itse: ei lääkäri, mummo, ystävä, naapuri, kollega eikä edes neuvolan täti. Päätös on sinun – ja se on aina oikea. Älä anna kenenkään muun uskotella itsellesi mitään muuta. Kuuntele kroppaa mutta myös mieltäsi, sektiossa ei ole mitään hävettävää.

Intuitioon kannattaa aina luottaa. Yleensä se on enemmän kuin oikeassa.

Kommentit (4)
  1. Onpa ihana että sinulla oli niin positiivinen kokemus. Ilmeisesti asiat ovat muuttuneet viiden vuoden takaisesta ja Suomessa tuetaan naisen vapautta valita itselleen sopivin synnytystapa. Vai olisiko tämä tilanne sittenkin vain sinun synnytyssairaalassasi?

    Minulla ei ole lapsia, mutta sisarellani on ja hän halusi ehdottomasti toisesta synnytyksestä (siis sen viisi vuotta sitten) suunnitellun sektion, ensimmäinen synnytys kun meni melkein joka tavalla pieleen ja päätyi kuitenkin leikkaussaliin. Sanoin ”melkein”, koska ilmeisesti pitkittynyt synnytys ei aiheuttanut mitään pysyvää haittaa äidille tai lapselle.
    Minä menin sisarelleni tueksi pelkopolille ja kyllä kuule oli melkoista pakottamista. Pysyin hiljaa suurimman osan ajasta, mutta jo pelkästään läsnäolostani oli apua, sillä junttaava lääkäri ja myötäilevä kätilö vs. sisareni JA minä oli tasavertaisempi tilanne kuin jos sisareni olisi ollut polilla yksin. Silloin aukaisin suuni ja sanoin aika kärkkäästi, kun sisartani ei uskottu ja hän alkoi itkeä turhautumisesta ja tietysti pahasta mielestä. Ensimmäisessä synnytyksessä puudute ei ollut leikkurissa toiminut kuten piti ja tähän kehtasi synnytyslääkäri sanoa, että ei, kyllä kaikilla toimii anestesia samalla tavalla (koska niin, kyllähän KAIKILLA ihmisillä toimivat KAIKKI lääkkeet täsmälleen samalla tavalla, siksi esimerkiksi lääkkeissä ei ole pitkiä haittavaikutuslistoja todennäköisyyksineen… EIKU!). Seuraavalla polikäyntikerralla lääkäri tosin totesi, että hän katsoi ensimmäisen synnytyksen kertomuksen ja sinne oli anestesialääkäri kirjannut, että anestesia ei toimi ”kuten normaalilla ihmisellä”.

    No, loppu hyvin, kaikki hyvin ja sisko sai suunnitellun sektion suunniteltuine anestesioineen junttauksen, inttämisen, itkemisen ja ärähtelyn jälkeen. Vaikkasisareni oli kuin olikin alunperin päättänyt, että hän sektion haluaa, niin vaati kyllä melkein minunkin ääneni korottamista siellä pelkopolilla, ennen kuin tämä päätös todella kuultiin ja ymmärrettiin. Toivon sydämestäni että kenenkään ei tarvi kokea vastaavaa ja olen iloinen puolestasi, että sinulla oli noin mahtava kokemus!

    1. Kiitos, näyttää tosiaan siltä että siskosi kaltaisia kokemuksia on paljon ja omani on poikkeus.

      Kyllä on hurjaa touhua, oliko kyse pk-seudun sairaalasta vai jossakin muualla? Olen huomannut että eroja voi olla myös maantieteellisesti, siksi oma kokemukseni Helsingissä ei ole verrannollinen muualle. Eniten suututtaa tuo naisen kokemuksen vähättely, sillä ammattilaisen toimenkuvaan ei kuulu potilaan epäily.

      Mulla kirjoitettiin sellaiset taustat neuvolasta jo ennen polille menoa että oksat pois, kun sairaalakokemuksia on tosiaan kertynyt niin paljon lapsuudesta asti ja tunnen omat rajani sekä henkisellä että fyysisellä puolella hyvin. Mene tiedä, ehkä ne auttoivat asiaa? Itsekin olin vähän hämmentynyt kun olin suunnilleen varautunut henkiseen nyrkkitappeluun oikeuksieni puolesta.

      Hienoa oli muuten myös tuo että toimit tukihenkilönä, kukaan nainen ei minusta saisi mennä pelkopolille yksin! Ja syy on juuri tuo mitä kerrot eli joskus sattuu mätämunalääkäri, joka ei ymmärrä naisen omaa tahtoa. Se on niin äärimmäisen turhaa ja nöyryyttävää vuonna 2019, vaikka olisi kuinka vahva ihminen, vähättelykokemus jättää varmasti jäljen. Hienoa että lopulta sektio onnistui.

  2. Hieno juttu! 🙂
    Pitääkö todella odottaa ihan loppuraskauteen asti ,että saa ”lopullisen” luvan sektiosta? Äidin mielenrauhan kannalta olisi kyllä parempi, että sen voisi ilmoittaa jo vaikka ekalla neuvolakäynnillä.

    Itse kyllä päinvastoin pelkäsin joutuvani sektioon, koska istukka oli rakenneultrassa niin alhaalla, mutta onneksi tilanne muuttui. Mutta oli ikävää pelätä sitä sen kymmenen viikkoa, joka oli tarkistusultraan.

    Tuntuu, että tästä synnytystapavalinnasta tehdään turhaan niin monimutkainen, miksi se ei voisi olla vain joku raksi ruutuun- juttu?

    1. Juu 🙂 Tosiaan varmistelin itsekin vielä polilla lääkäriltä, että onko niin, että kuukausi ennen LA:ta vasta synnytystapa kirjataan ja saan päivämäärän.

      Tässä vaiheessa jo 7 kuukauden odottelu ja hermopaine on vienyt paikoin yöunia, saati sitten odotella tuonne 9.kuukaudelle että lekurit palaavat vuodenvaihteen lomiltaan ja saan vihdoin lupauksesta mustaa valkoisella.. Mutta näin se ilmeisesti menee.

      Minusta synnytystavan voisi myös kirjata jo heti 1.lääkärikäynnillä neuvolan konsultaation pohjalta, jos äidillä on selkeä toive.
      Ihmettelen itsekin tätä viivyttelyä, varsinkin kun mies ei sillä 3. ja ratkaisevalla kerralla pääse tueksi palaverin vuoksi. Alkaa taas kauhukuvat laukata päässä varmaan viimeistään tuossa joulun tienoilla, että mitäs jos ne muuttavatkin sillä aikaa mielensä 😮 Hurjaa kyllä luottaa pelkkään suusanalliseen pelkopolin lupaukseen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *