Vauva 5kk: Feministinen vanhempi vetää rajat jaksamiselle

  • Vauva täytti viisi kuukautta! Tähän pitäisi varmaan nyt sanoa, kuten kaikki muutkin uudet äidit, miten kamalan nopeasti aika menee. Tosiasiassa nämä ovat olleet samalla elämäni hitaammat, tuskaisimmat, ihanimmat ja ärsyttävimmät kuukaudet. Kaikki samassa paketissa ja vuoristoradassa.  Jaa ai miksi, kysyt varmaan. Eikö voisi olla vaan tyytyväinen uusi äiti ja tuoksutella vauvan päälakea ja niskaa? (En muuten tykkää yhtään 3kk plus vauvan aukileesta tulevasta tuoksusta enkä sitä peittävästä karstasta. Yök. Sen sijaan vauvatukka ja silkkinen iho korvan takana ja kömpelö pieni niska ovat suloisinta ja ihaninta mitä tiedän. Voisin pusutella ne päivittäin pikku kätöset, masun ja jalat ihan puhki. Ja silti en saisi tarpeekseni. Ja niin toki teenkin.)

Muutama hajanainen ajatus vitoskuukaudesta ja äitiyteen liitetyistä kulttuurisista, sosiaalisista, ja psykologisista odotuksista ensisynnyttäjän näkökulmasta. Sellaisen, joka ei koskaan ole uinut tukevasti vauvakuplaan – ei ainakaan tavalla jolla tästä asiasta kerrotaan äitidiskurssissa. En vaan voi sille mitään mutta kavahdan suurinta osaa asioista joita äidin ja naisen ikään kuin kuuliai tuntea.

Inhoan kohtuuttomuutta ja  suhteettomia vaatimuksia jo ennen lapsen saamista – nyt nuo paineet omissa nahoissani tunteneena uskallan väittää, että analyysi on osunut oikeaan.

Ne kun eivät kerro minusta – ne kertovat niistä toisista naisista. Sellaisista, joita tarkemmin tarkasteltuna ei oikeastaan ole olemassakaan.

 

Katson jälleen tänne blogimaailman suuntaan. Yritän sopeutua tutkailemaan suositumpien blogien maailmaa objektiivisesti mutta alkaa heti heikottaa: niissä nainen esitetään usein jotenkin heikkona, joka kokkaa muttei esittele poliittisia ajatuksiaan mistään. Joka kirjoittaa mullistavia ajatuksia yhteiskunnasta mutta on haaveillut pikkutytöstä asti kertomansa mukaan äitiydestä. Joka jo blogin nimen kautta määrittelee itsensä miehen kautta. Joka treenaa, treenaa ja treenaa – ja vasta rangaistuaan itseään tarpeeksi piiskalla uskaltaa olla pehmoinen äiti.

Kylmää. Tällaisen kuvanko nuoret vanhemmuutta pohtivat saavat koko hommasta? Muutamaa hyvää poikkeusta lukuunottamatta olen itse äitinä ja ammattitutkijana aika pöyristynyt.

 

Ideaali äidistä projisoidaan itseen, ja se tulee yhteisöltä: sosiaalisesta mediasta, tv-tähdiltä, yhteiskunnasta, edelliseltä sukupolvelta, ystäviltä perittynä, jotka ovat ovat aiemmin saaneet lapsia. Minä kuvittelin että minustakin tulee heidän kaltaisensa. Fitnesstähti kertoo suositussa blogissa kuinka – hupsista – pyykkilautavatsa onkin jo näkyvillä viikko synnytyksen jälkeen. Ei tämä olekaan kamalan rankkaa, se on vain jokaisen oman pään sisällä se asenne! Tai ennen feministiksi itseään kutsuva ajattelusta kuukausipalkan tienaava yhteiskunnallinen  vaikuttaja kertoo jo odotusaikanaan miten on joutunut luopumaan ”tavaramerkistään, hyvin istuvista vaatteista”. Onhan se nyt kamalaa että lapsen myötä joutuu ihan uudistumaan myös ihmisenä.

 

Ylipäänsä yllättää ihmisten naiivius ja jopa sokeus tämän sukupuolitetun lapsensaannin kanssa. Kyllä –  lapsi muuttaa ja saa ja pitääkin muuttaa ihmistä, niin sisältä kuin ulkoa. On ihan eri asia minkälaisia odotuksia äitiydestä seuraan ja kenen pääkoppa toisaalta kestää muutokset omassa kropassa. Eli ketkä lähtevät salille treenaamaan muutokset näkymättömiin ja ketkä suojautuvat panssarin sijaan toiseenlaiseen puskuriin kaupan karkkihyllyllä. En tuomitse heitä kyllä yhtään, sillä mikään ei ole niin hirveää kuin herätä yön viimeiselle rastille ennen miehen syöttövuoroa ilman, että kohtuuttoman kidutusrääkin päätteeksi aamulla tietää aamukahvin seuraksi saavansa ottaa kaapista edes pari palaa suklaata.

Eikä näissä kummassakaan tavassa ole mitään pahaa – kun vaan tunnustaa itselleen että ne ovat lähtöisin samasta: kun oma kroppa on muuttunut, myös käsitys siitä muuttuu pakosti. Sitä ei tarvitse pelätä eikä virheellisesti liittää lepsuiluun.

Ettei huuda peilin edessä sille yhdelle vatsamakkaralle 6 vkoa synnytyksen jälkeen, joka on auliisti synnyttänyt sinulle lapsen, uuden elämän, kuin jokin kahjo hysteerinen esiteini. Minäkin ajattelin joskus niin, tunnustan hieman hämilläni. Sitten hei aikuistuin.

Vanhemmuuteen pitäisi ehdottomasti olla psykologiset testit, ettei kaiken maailman roolimallit siirry eteenpäin. Lapsen täytyy äidin vinoumista huolimatta saada kokea että hän on hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin on. On sitten kaksi tai nolla vatsamakkaraa.

Mutta takaisin kulttuurisista äitiyden representaatioista oikeisiin ja omakohtaisiin: Viidenteen kuukauteen mennessä on mennyt ns. selviytymismoodi päälle tavalla, joka on ainakin itseni yllättänyt.

Sanotaan usein, että äitiydessä pelottaa eniten kokonaisvaltainen vastuunotto jostakin toisesta ihmisestä ja valvominen, se kuuluisa oman elämän ikään kuin nyrjähtäminen sijoiltaan. Ja parisuhdeongelmat ja kireys. Että ei ole valmis siihen kaottisuuteen ja sekamelskaan, minkä lapset kuulemma tuovat mukanaan.

 

Ja höpsis. Oli sitten tapa mikä tahansa – pusersit lapsen alakautta maailmaan tai sektiolla – aika nopeaan siinä synnytyssalissa/heräämössä kun lapsi annetaan rinnalle, unohtuu tällaiset täysin triviaalit seikat kokonaan.

Ainakaan itselläni ei kaaos, vaan järjestelmällisyys lisääntynyt. Juuri sen saman tunteen johdosta: lapsi on tärkeintä ehkä sillä hetkellä maailmassa, koska syntymä on vain kerran elämässä-juttu, mutta myös sinulla on merkitystä ihmisenä.

Lapsi tulee sinulle; sinun muovaamaasi maailmaan, josta sinä päätät. On useita vuosia aikaa sopeutua tilanteeseen. Eikä lapsi riko yhtään mitään sinänsä.

Se mikä rikkoo, on ehkä oma lapsellinen ajatus siitä, että mikään ei muka saisi muuttua. Että muutos olisi jotenkin huono juttu, siis minun kannaltani.

Että kriisi, joka joillain kuulemani mukaan aiheutuu parisuhteessa lapsen synnyttyä erilaisista tavoista hoitaa, hoivata ja antaa läheisyyttä kuin itsellä, olisi huono asia.

Huono asia on se, jos ei tajua vielä lapsen synnyttyäkään että tämä uusi elämä on minun ikiomani ja minä voin päättää kuinka sen järjestän. Raskausaikana pelko kuuluu asiaan: siihen projisoidaan omia toiveita tulevasta vanhemmuudesta. Mutta lapsen synnyttyä kannattaa hylätä turha epävarmuus, jos ei koe itseään epävarmaksi vanhempana. Mä en koe, ja se on ihan ok.

 

Siinä saa mies välillä kuulla kunniansa jos hän ei huomioi temperamenttisen lapsen tarpeita tarpeeksi nopeasti, vaan päästää tämän katatoniseen tilaan omaa hölmöyttään. Se on ok mutta siitä pitää silti puhua pariskunnan kesken eikä voivotella kuten neuvolan tädit että ”antaa vaan miehen hoitaa tyylillään”.

Minusta feministin ja feministi-isoäidin kasvattina kun suurin osa yhteiskunnan ongelmista johtuu siitä, että naiset hyysäävät miehiä aivan liikaa ja tekevät omille lapsilleen samalla valtavan karhunpalveluksen. Kun he saavat lapsuudessa mallin että nainen palvelee ja täyttää jokaisen tarpeen, mikä heillä on, tätä on myöhemmässä parisuhteessa hyvin vaikea korjata. Miestä ei pidä – eikä saa – päästää kuin koira veräjästä siinäkään tapauksessa että sattuisi olemaan itse täynnä raskaus- tai imetyshormoneja.

 

Myös pienen lapsen äitinä minun on pidettävä omista rajoista kiinni: mitä saa ja mitä ei saa tehdä, ja omien arvojen yli ei kävellä. Kukaan muu ei tule sitä tekemään jos et sinä: ei äitisi, isoäitisi, neuvolan täti, terapeutti, isukki tai taivaan jumala😄.

 

Stå på dej. Annars gör det någon annan, kuten eräs viisas (mies) on sanonut.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *