Eloonjääneet: Apua kriisistä selviytyjän läheisille ja ystäville

Katsoin pitkästä aikaa yhden koskettavimmista dokumenteista, henkilökuvan  Areenassa Utöyan nuorimmasta selviytyneestä Ylvasta (Eloonjääneet Utoya).

Jossain vaiheessa Siionista kertova musiikkivalinta häiritsi vähäsen, ovathan vakavasta henkisestä tai fyysistä terveyttä uhkaavasta kriisistä selviytyneet eri uskontokunnista, näkemyksistä ja moniarvoisesta yhteiskunnasta lähtöisin olevia ihan tavallisia ihmisiä, jotka olivat tosin valinneet poliittiselle kesänuorisoleirille osallistumisen, mutta eivät käsittääkseni kuitenkaan nationalistista tai kansallismielistä leiriä. Varsinkin kun toisen maailmansodan jälkeen suurin massamurhaaja Norjassa edusti itse ultranationalistista ja nihilististä terroristiliikettä, jossa on suprematistisia piirteitä (valkoisen väestön ylivalta ja taistelu ”maan palauttamisesta takaisin meille”), on nationalismiin viittaaminen musiikilla ohjaajalta vähintäänkin kummallinen veto.

Muuten dokkari kuvasi mielestäni suht onnistuneesti vaikeasta kriisistä selviytyneen näkyviä ja näkymättömiä arpia. Vaikka en massamurhaajaa olekaan koskaan juossut karkuun, kriisin laadusta riippumatta sen oireet näyttävät olevan psykologisesti yllättävän samat: fyysisestä kivusta, pelosta ja turvallisuudentunteen menetyksestä henkisiin arpiin, vihaan, pakokauhuun, kaunaan, ahdistukseen, syyllisyyteen, suruun. Ja traumaattista kokemusta tai kokemusten sarjaa seuraavaan eksistentiaaliseen kriisiin, joka vaikeuttaa merkittävästi elämästä nauttimista tulevaisuudessa. Etenkin, jos tilanteeseen  ei saa ulkopuolista akuuttia ammattiapua.

Ohjatessani vertaistuen kautta vapaaehtoistyössä suuren kriisin kokeneita toipumaan olen huomannut että henkisen ja ulkoisen kriisin lisäksi usein käy niin, että kriisi varsinkin pitkittyessään monen vuoden mittaiseksi laukaisee mittavan identiteettikriisin. Mikään ei enää tunnu samalta kuin aiemmin. Harva merkitykselliseksi aiemmin elämässä koettu asia on sitä enää kokemusten jälkeen.

Uuden tasapainon löytäminen on mahdollista, mutta se vie  usean vuoden aktiivisen työn, jossa on haettava ulkopuolista apua – ja saatava laadukasta ammattiapua.

Ensin on palautettava turvallisuudentunne ja usko elämään, jotka hajoavat atomeiksi, kun elämä tarjoilee ikäviä sattumia useamman. Viha ja vaikeat tunteet taas ovat hyvin tärkeitä, sillä niiden avulla pääsee ulos muutoksen aiheuttamasta kiukusta kohti surun käsittelemistä. Suuresta kriisistä ei koskaan kokonaan toivu, ja se muuttaa loppuelämän, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Joskus uusi minä on jopa parempi kuin aiempi, kuten Ylvan tapauksessa: kokemuksen myötä hän heräsi yhä voimakkaammin puolustamaan demokratiaa ja arvoja, joihin uskoo. Uhri tosin maksaa siitä henkilökohtaisesti suurta hintaa.  Usein traumastressistä kärsivät eivät myöskään selviä ilman lääkitystä, jotka tasoittavat vuodet tapahtumien jälkeen ja auttavat pääsemään mieltä tasapainoon välittömästi kriisin jälkeen. Tästäkään ei hirveästi puhuta, vaikka pitäisi.

Sitäkin huomionarvoisempaa on, että yhteiskunnassa  puhutaan kuitenkin surun, trauman, sairauden, menetyksen ja kriisin jälkeisistä hyvistä asioista aivan liian vähän. Kaikki meistä kun kohtaavat jonkin isomman muutoksen ainakin kerran alämänsä, jota ei ole itse suunnitellut, mutta joka vaikuttaa omaan elämään negatiivisesti.

Sillä juuri näin  kriisistä toipuminen parhaimmillaan vaikuttaa: kääntää henkilökohtaisesta hyvinvoinnista, joka sekin on tärkeä, katseen enemmän kohti yhteiskuntaa, kohti yhteistä hyvinvointia ja yhteiskunnallisia epäkohtia ja saa aikaan tunteen. Itselläni ystävät tuppuuttelivat, että en ole kuulemma valmis auttamaan muita, kun kerran olen kokenut niin kauheita. Itse näin asian hyvinkin juuri toisin päin ja suhtauduin sihen positiivisesti:  haluan auttaa nyt vielä enemmän muita saman läpikäyneitä kuin aiemmin, kun itse tiedän, miten vaikeasta asiasta on kyse ja miten äärimmäisen tärkeää on auttaa, jotta  ihmiset saisivat elämänilonsa takaisin. Minulla jos kenellä on tästä kokemus ja kyky hahmottaa erittäin vaativan tason psyykkisiä ilmiöitä menemättä kuitenkaan tunteeseen itse mukaan.

Sen sijaan omilla ystävillä ja tuttavilla oli vaikeuksia ymmärtää suurta muutosta.

Samaan törmään vapaaehtoistyössä jatkuvasti asiakkaiden ongelmien muodossa. On ylitsepääsemättömän vaikeaa tukea, olla läsnä, tehdä juttuja yhdessä kun ”kiireinen arki” menee arvoissa ystävistä välittämisen ohi. Tätä on ollut sekä henkilökohtaisesti että yleisellä tasolla vaikea ymmärtää.Eri lukunsa ovat tungettelevat sukulaiset, jotka eivät paranna vaan pahenna, omaa mielialaa ja toipumista.

Kriisistä toipumisessa hyvät ystävät, tuttavat – jopa puolitut – ovat aina korvaamattoman tärkeässä asemessa. Voi olla silti parempi puhua ”kohtalonsiskolle” tai -veljelle kuin esimerkiksi omalle isälleen tai äidilleen, tai vielä pahempaa – menestyvälle ja kiireiselle ystävälleen, joka ei joko ole vielä itse kokenut elämässään menetyksiä tai ei halua keskustella niistä.  Tästä kirjoitinkin jo aiemmin mm. täällä.

Tästä tulee mieleen että myös maissa on eroja suruprosessin käsittelyyn.

Dokkarin nainen on  onnekas, sillä hän on syntynyt Norjaan. Suomessa kriisin kanssa painivat jätetään liian usein yksin. Jopa vakavasti sairas voi huomata olevansa ”täysin rauhassa, vailla minkäänlaista tukea” kuten sairas itse tilanteen kokee.

Ketään ei saisi kriisin hetkellä hylätä, vältellä eikä vedota siihen, että oma elämä on juuri nyt liian kiireistä, mutta on inhimillistä toisaalta ymmärtää myös se, että vaikkapa kuolemassa oleva tuttava herättää oman kuolemanpelon ja vaatii sen käsittelemistä. Joskus menee järkytykseltä pitkään, että itse uskaltaa ja pystyy auttamaan ja tukemaan, ja se on valitettavaa mutta siitäkään on turha syyllistää.

Täydellinen hylkääminen tai välttely johtaa kuitenkin aina läheisen ystävyyssuhteen katkeamiseen.

Pahinta on kokemukseni mukaan kuitenkin kriisissä se, jos suuressa ja vaikeassa elämänkriisissä olevan ystävät alkavat syyllistää siitä, ettei pidä näihin yhteyttä. Kriisin kokenut kun ei pysty välttämättä itse ottamaan yhteyttä, vaikka haluaisi ja ajattelisi ystäväänsä sillä toimintakyky on usein tilapäisesti heikentynyt. Häneltä ei saa vaatia sosiaalisuutta eikä varsinkaan ”aktiivisuutta”.

Aloite ei tulisi koskaan olla ylipäänsä kriisin kokeneilla, vaan vastuu on aina meillä läheisillä. Haluan painottaa tätä erityisesti: Ilman läheisiä ystäviä tai kaikkoavia tuttavia kriisi pitkittyy merkittävästi ja pahimmillaan kroonistuu masennukseksi. Sillä kukaan supersuorittaja ei pärjää yksin elämän tehdessä kuperkeikkaa. Pitää myös kuunnella tarkalla korvalla, ettei tuputa apua, hoitoa tai ohjeita, jotka sopivat ehkä auttajalle mutta eivät autetulle. Läsnäolo ja kuulumisten ja voinnin tiedustelu riittää mainiosti. Silloin on tunne, ettei ole tullut heitetyksi ö-luokkaan ”niiden tärkeämpien ja hyödyllisempien ystävien tieltä”.

Kriisi koskettaa myös itsetuntoa ja toimintakykyä, joka heikkenee.

Kriisin uusiutumista vastaan onkin taisteltava aktiivisesti ja reippaasti ja tässä on mun parhaat neuvoni: Jos tiedät, että lähipiirissäsi jollakin läheisellä ystävällä on vaikeaa

  • soita, vie kriisiytynyt ystävä kahville tai kävelylle
  • Jos sinulla on lapsia, pyydä kriisiytynyt/masentunut ystävä vaikka perheen yhteiseen harrastukseen, lapsen harrastuksen ajaksi kahvilaan tai vaikka saunaan ja osoita että välität.
  • Anna aikaa, rohkaisua ja läsnäoloa neuvomatta mitä ystävän pitäisi tai ei pitäisi tuntea ja kuinka reippaasti kohdata elämän perusasiat: menetykset, sairaudet ja kuolema.
  • Toisaalta vältä kriisistä selviytyjää pakottamasta sosiaalisia tilanteita, jotka vaativat etiketin noudattamista, small talkia tai protokollaa. Hänen tulee toipua omilla, ei sinun ehdoillasi.

Suku- ja dinnerikutsut voivat olla ok, mutta jos ystävältä vaaditaan jotain niiden aikana sen sijaan että hän saisi muilta tukea tai udellaan vaikkapa urakehityksestä, niihin hänellä ei todennäköisesti ole juuri nyt voimia vastata. Sellaiset ”kysymykset” vain pahentavat oloa entisestään. Nimimerkillä been there, done that.

Käytännön esimerkki elävästä elämästä: Kesti itselläni menetystä seuraavina vuosina useamman päivän toipua sellaisista juhlista, joissa pitää paitsi esittää pirteää muiden vieraiden takia parhaiden kavereiden edessä tai suunnitella tulevaa ura-askelta, kun he oikeasti hyvin tietävät, mikä on vialla. Oli äärimmäisen kiusallista yrittää keksiä verukkeita tai valkoisia valheita puolitutuille, etteivät nämä luulisi tyyliin hulluksi tai luuseriksi, ja kerro eteenpäin tilanteestani. Heille kun vaikea henkilökohtainen kriisi ei millään tavalla kuulu, ja ihmiset, jotka kilpailevat samalla alalla samoista resursseista voivat olla myös äärimmäisen julmia toisilleen. Tämän opin kantapään kautta.

Vielä yksi vinkki kriisiytyneelle: Surun tai menetyksen pahimmassa vaiheessa kun uni ei tule ja päässä pyörivät kauhuskenaariot, kannattaa sen sijaan etsiä uusia tuttavuuksia ja kavereita sekä niitä  sielunsiskoja, jotka ovat kokeneet saman kuin sinä vähän samaan tapaan kuin äiti-ihmiset etsivät äitikollegoita. Heitä sinä tulet tarvitsemaan – et niinkään 80% omista ystävistäsi, jotka eivät tule ymmärtämään sitä mitä käyt läpi. He joko hyväksyvät muuttuneen minäsi tai eivät, se ei ole sinun käsissäsi.

Ystäville, jotka eivät tue sinua kriisisi läpi 100% ja kulje rinnallasi, kuten tuossa Utoyadokkarissa selviytyneen ihana ihmiskaveri teki vaan keksivät verukkeita erilaisiin syihin ja kiireeseen vedoten kun elät elämäni karmeinta aikaa, eivät todellakaan ole ystävyytesi arvoisia. Ajattele, mitä tapahtuu kun seuraavan kerran tarvitset aidosti heitä?  He tuskin silloinkaan tarvitsevat sinua.

Elämässä kun kukaan meistä säästy vastoinkäymisiltä. Eivät menestyjätkään. Kriisi erottaakin todellista empatiaa sinua kohtaan tuntevat epäaidoista kuin jyvät akanoista, ja hyvä niin.

Maailma on valitettavasti täynnä narsistisia tai narsistisesti/egosentrisesti käyttäytyviä ihmisiä, joiden selviytymismoodi kriisin kohdalla on torjunta, teeskentely ja vähättely. Tai pelko siitä että kriisi tarttuu itseen 😀

Ajattele niin, että meneepä vähäinen energiasi  hyvään osoitteeseen jatkossa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *