Kolmas sektori voisi kasvattaa maailman parhaita johtajia

Saan silloin tällöin pyynnön tulla puhumaan johtamisesta kolmannella sektorilla. Yleensä sanon joo – mutta aloitan aina esitykseni kumoamalla ajatuksen järjestöjohtamisen erityislaatuisuudesta.

Hyvä johtaminen on hyvää johtamista, harjoitettiinpa sitä sitten yksityisellä, julkisella tai kolmannella sektorilla. Huono pomo on huono pomo, vaikka organisaation nimen perässä lukisi RY:n sijasta OY. Motivoituneet tekijät saavat kaikkialla aikaan enemmän, ja tekijöiden motivoimisessa pätevät samat teesit, olivatpa he sitten vapaaehtoisia tai palkattuja; firmassa, järjestössä tai vaikka valtiolla.

Ajattelen silti, että kolmas sektori antaa ihmiselle parhaat edellytykset kasvaa hyväksi johtajaksi. Siihen on ainakin neljä hyvää syytä:

1. Kolmannella sektorilla arvot ovat kaiken perusta. Yhdistys tai säätiö on olemassa, jotta maailma muuttuisi paremmaksi. Kolmannella sektorilla arvot eivät ole vain aulan seinälle kirjoitettuja sanoja tai parissa hassussa workshopissa työstettyjä iskulauseita, joita vaihdetaan muutaman vuoden välein – ne ovat kaiken pohjana, syy koko liikkeen tai organisaation perustamiseen. Johtajalle arvot ovat kaikkein voimakkain työkalu: niiden avulla on helppo näyttää suunta itselle ja muille, motivoida ihmisiä, perustella valintoja ja osoittaa toiminnan yhteiskunnallinen merkitys. Arvot antavat valmiin vastauksen tekijöiden, rahoittajien ja ostajien tärkeimpään kysymykseen miksi.

2. Kolmannella sektorilla johtaminen on vastuullisempaa. Yrityksessä pelataan omilla rahoilla ja ollaan niiden käytöstä vastuussa “vain” omistajille ja asiakkaille – eli niille, jotka ovat itse valinneet sijoittaa rahansa juuri tähän toimintaan, ja jotka voivat halutessaan myös vetää ne pois. Kolmannella sektorilla toimintaa rahoitetaan toki saman periaatteen mukaisesti vapaaehtoisilla jäsenmaksuilla tai lahjoituksilla, mutta useimpien järjestöjen suurin tulonlähde on julkiset varat. Kun tietää käyttävänsä yhteisiä rahoja, tulee mietittyä aika paljon tarkemmin, miten ja mihin niitä mällää menemään. Ja kun tietää, että on rahojen käytöstä vastuussa rahoittajille – välillisesti jopa kaikille veronmaksajille – haluaa myös itse tehdä taloudesta mahdollisimman läpinäkyvää, avointa ja perusteltua. En tiedä, että missään muualla olisi niin kattavia ja selkeitä ohjeistuksia rahan käyttämisestä kuin järjestöissä.

3. Kolmannella sektorilla oppii tekemään enemmän vähemmällä. Yksittäisiä mammuttijärjestöjä lukuunottamatta kolmannella sektorilla kaikki talouteen liittyvä on pienempää kuin yksityisellä tai julkisella: palkat, budjetit, useimmiten myös rahankäytön joustavuus. Siksi on pakko keskittyä olennaiseen ja karsia turha. Järjestöissä oppii keittämään naulasta soppaa: hyödyntämään vapaaehtoisia, kun palkattuja tekijöitä ei ole; hiomaan viestintää terävämmäksi, kun ostettuun näkyvyyteen ei ole varaa; kehittämään itse, kun konsultti kävisi liian kalliiksi. Ihan merkityksetöntä ei ole sekään, että kun sihteereitä tai tukipalveluja ei juuri ole, ovat asiantuntijoiden ja johtajien työnkuvat väistämättä monipuolisempia. Melkeinpä jokainen järjestötyöntekijä on sellaisenaan kelpo projektipäällikkö. Nopeasti muuttuvassa työelämässä kyky tarttua toimeen, kantaa vastuuta laajemmista kokonaisuuksista ja hoitaa muitakin kuin tarkasti omaan asiantuntemukseen liittyviä hommia on aikamoinen etu, jopa välttämättömyys.

4. Kolmannella sektorilla oppii johtamaan vapaaehtoisia – ja sellaisina pitäisi palkattuja tekijöitäkin ajatella. Ensinnäkin: Kun palkalla ei voi motivoida, on löydettävä muita keinoja pitää tekijät tyytyväisinä ja sitoutuneina, saada heidät antamaan parastaan. Ja toiseksi: Pelkällä palkalla motivointi alkaa olla taakse jäänyttä työelämää. Merkityksellisyys ja muut ei-euroissa-mitattavat tekijät ovat jo vakiinnuttaneet paikkansa työnvalintakriteereissä muuallakin kuin kolmannella sektorilla, mikä antaa vapaaehtoisten johtamisessa onnistuneille mainion etulyöntiaseman muihin johtajiin nähden.

Ja sitten on niitä asioita, joissa me järjestöihmiset emme ole vielä riittävän hyviä, mutta jotka hanskaamalla kolmannen sektorin johtajat voisivat oikeasti olla maailman parhaita johtajia. Tässä kaksi suosikkiani:

1. Rima korkeammalle! Kolmannella sektorilla pitää olla kunnianhimoisemmat tulostavoitteet. Voittoa tavoittelemattomissa järjestöissä viivan alle ei jää juuri euroja, mutta sinne pitää jäädä entistä enemmän hyvinvoivia nuoria, vanhuksia tai saimaannorppia. Meillä on aivan liian monta järjestöä, jossa toimintaa pyöritetään enemmän nykyisten vapaaehtoisten ja työntekijöiden omaksi iloksi, kuin sen vaikuttavuutta määrätietoisesti kasvattaen. Eikä ole muuten ihan kerran tai kaksi, kun vetämässäni työhaastattelussa hakija on kirkkain silmin kertonut, kuinka firmojen tuloshakuisuus ahdistaa ja siksi aatteellinen järjestötyö kiinnostaa. Silloin tekee mieli vain myötätuntoisesti hymyillä ja lähettää kandidaatti kolkuttelemaan julkishallinnon ovia.

2. Vaikka se olisi kuinka rakasta ja perinteistä: uskalla luopua. Ei tarvittaisi hirveästi palstatilaa, vaikka Hesari tai Yle uutisoisi joka kerran, kun järjestö lopettaa toimimattomaksi osoittautuneen osasensa – tai menee jopa niin pitkälle, että lakkauttaa itsensä kokonaan. Sen verran harvinaista se on. Mikä siinä onkin, että kolmannella sektorilla toiminnan kehittäminen ja parantaminen vanhasta luopumalla on niin mahdotonta? Tässähän meidän pitäisi olla kaikkein parhaita! Kun arvopohja ja toiminnan tarkoitus ovat kirkkaana ja vahvana mielessä, niillä on älyttömän helppo perustella ja priorisoida toimintaa. Ja jos jokin toiminto ei enää arvojen ja mission seulasta selviä, pitäisi se hyvästellä tyytyväisenä kokonaisuuden tervehtymiseen – kuin leikkaisi puusta kuolleen oksan pois – ei sillä tavalla mielensä pahoittaneena, neliraajajarrutukseen lukittuen tai tosiasioita tunnustamatta, kuten nyt liian usein käy.

Kuulostaako tutulta? Mitä itse lisäisit listoihin?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *