Ei ole aikaa….? Vai onko sittenkin?
Kuittaamme monesti asioita sanomalla: ”Ei ole aikaa”. Usein tämä lause lipsahtaa suustamme sen enempää asiaa ajattelematta. Kuinka monta kertaa sinä olet torjunut jonkun ihmisen tai asian sanomalla: ”En ehdi nyt”?
Minä haluan väittää, että ihmisellä on aina aikaa sille, mitä hän pitää elämässä tärkeänä.
”Ei ole aikaa” on totta vain juuri ennen kuolemaa. Ennen sitä se on valinta.” (Sanna Wikström)
Useimmilla meistä on mahdollisuus valita mihin käytämme aikaamme, mutta emme kenties ole halukkaita näkemään tuota valinnan mahdollisuutta. On helppo piiloutua velvollisuuksien ja velvollisuudentunnon taakse. Käytämme kevyesti sanaa ”pakko” silloinkin, kun kysymys on puhtaasti valinnasta. On myös kovin helppo vastata toiselle ei, olettaen että meillä on loputtomasti aikaa käytettävissämme.
Haluaisin uskoa, että elämämme sisältö rakentuu paljolti omien valintojemme seurauksena. Sanon tämän silläkin uhalla, että tästä aiheutuu soraääniä. Usein toimeentulon varmistaminen saa aikaan tietynlaisen lähtöasetelman viikko-ohjelman rakentumiselle. Sen sijaan kaikki se muu, mitä kasaamme kalenteriin, asettuu toiseen kategoriaan ja nimenomaan valintaperusteisesti.
Jos omat arvot ja ajankäyttö ovat ristiriidassa keskenään, saattaa syntyä tilanne, jossa ihminen kokee jatkuvaa tyytymättömyyttä oman elämänsä ratkaisuihin. Tulee tunne siitä, että haluaisi olla jossakin muualla, kuin sillä hetkellä on. Kun on töissä, haluaisi olla kotona. Ja kun on kotona, tekemättömät työt mietityttävät. Ja kun vihdoin koittaa hetki olla tärkeimpien ihmisten kanssa, ajatus pyrkii laukkaamaan pois läsnäolon hetkestä jonnekin muualle. Syntyy riittämättömyyden ja tyytymättömyyden ajatusten kehä, jonka liikettä on vaikeaa saada pysähtymään.
”Ei ole aikaa” on totta vain juuri ennen kuolemaa. Ennen sitä se on valinta.” (Sanna Wikström)
Teetän toisinaan asiakkailleni harjoituksen, jossa pyydän kirjoittamaan lapulle pari-kolme hänelle tärkeintä elämänarvoa. Kun nuo arvot on kirjoitettu, vertaamme niitä yhdessä kalenterin sisältöön. Usein kokemus on pysäyttävä.
Jos nostat tärkeäksi arvoksi esimerkiksi perheen, tulisi arvosi tärkeys tulla esiin myös kalenterissa. Silloin kalenteriin on sisällytetty paljon perheelle varattua aikaa ja tekemistä. Ristiriita syntyy yleensä silloin, kun tärkeä arvo on edelleen perhe, mutta kalenteri täyttyy esimerkiksi työhön liittyvistä velvollisuuksista. Ihminen kestää yleensä hetkittäin näitä epätasapainon jaksoja, mutta pitkässä juoksussa ne ovat omiaan aiheuttamaan tyytymättömyyttä ja mielen huonovointisuutta. Läheiset vaistoavat myöskin helposti sellaiset arvot, jotka näyttäytyvät vain ”paperilla”. On surullista, jos ihminen on paikalla, mutta ei läsnä.
Työ voi olla yksi tärkeä arvo elämässä, mutta onko se tärkein? Se, mihin käytämme aikaamme työaikamme ulkopuolella, ansaitsisi hyvinkin lähemmän tarkastelun.
Jos puolisosi on sinulle tärkeä, sinulla on varmasti hänelle aikaa.
Jos lapsesi ovat sinulle tärkeitä, sinulla on varmasti heille aikaa.
Jos terveytesi on sinulle tärkeää, sinulla on varmasti aikaa ylläpitää sitä.
Ylipäätään se, mitä pidät elämässäsi tärkeänä, on sellaista, mille annat varmasti aikasi. Kaikki muu on selittelyä.
Uuteen vuoteen siirtymisen hetkellä on hyvä tehdä inventaariota menneestä ja tulevasta. Hyvinvoinnin näkökulmasta omien arvojen mukaisesti eläminen tuo mukanaan hyvinvointia ja onnellisuutta. Se voi tarkoittaa käytännön tasolla sitä, että elämään tulee tehdä isojakin muutoksia ja korjausliikkeitä. Pitkään jatkuneiden epätasapainon tilanteiden korjaaminen on yleensä työlästä eikä jälki ole aina kaunista. Aikaa on, mutta kuitenkin vain rajallisesti. Muistathan käyttää oman aikasi viisaasti <3
Kaikkea hyvää uuteen vuoteen 2022!
Jäin vielä mittimään tätä ihanteiden ja tekojen ristiriitaa. Tai tarkemmin sitä, miten se ulkopuolisille näyttäytyy.
Pidän itseäni perhekeskeisenä miehenä ja yksi minulle tärkeistä arvoista on perheestä ja lapsista huolehtiminen ja niiden eteen koen ensisijaisesti tekeväni asioita ja käyttäväni aikani. Joskus kuitenkin on käynyt niin, että ne panokset, joita olen itse kokoenut tekeväni puolisoni ja lasteni eteen, eivät ole olleet sitä mitä muut olisivat nähneet samoin. Viimeisin parisuhteeni myös päättyi tähän ristiriitaan, kun käytin aikani ja rahani meidän uusperheelle yhteisen asunnon remontoimiseen, joka alunperin oli puolisoni ajatus, mutta hän koki, että en ollut remonttiin käyttämäni ajan takia kiinnostunut hänestä ja perheestämme. Asiasta puhuttiin, mutta puolisoni kaipasi enemmän huomiota ja yhteistä tekemistä samaan aikaan kun minua painoi keskeneräien remontti ja työ, jota remonttimme vielä vaatisi. Lopputuloksena puolisoni jäi siihen tunteeseen, että en hänen tarpeista välitä ja minä tunteeseen, että se mitä osasin tehdä perheemme eteen, ei ollut se mitä minulta odotettiin. Luulen, että jollain voi myös työn laittamisessa lasten tarpeiden edelle taustalla huoli perheen toimeentulosta ja sitä kautta lasten hyvinvoinnista.
Mietin siksi tuota ajatusta, että ”käytät aikasi siihen, mikä on sinulle tärkeintä”. Jos niin teet, mutta muut eivät näe tai halua sitä nähdä, niin tuosta lauseesta saa elämänohjeen sijaan voimakkaan kipeän lyömäaseen. Jos käytät aikasi, energiasi, ajatuksesi ja ehkä rahasi sinulle tärkeään asiaan, vielä uskoen sen olevan tehty myös muiden hyväksi, niin mikä soisi olla kipeämpi syytös kuin että ”et taida pitää sitä kovin tärkeänä, kun….”.
Joskus olen miettinyt, voiko kukaan oikeasti tuntea itseään. Jokaisella on varmasti ihanteita ja arvoja, jotka on hienosti mietitty ja joita kysyttäessä voi muille kertoa. Mutta sekoittavatko ihmiset nämä omat ihanteensa siihen, mitä itse oikeasti ovat?
Ihminen on muille ihmisille se, mikä muodostuu pienistä teoista, sanoista ja valinnoista läpi elämän, ei niistä hienoista ihanteista, joista osaa kertoa. Jos vaikka ihanteena on olla läsnä lasten elämässä, mutta arjen pienissä valinnoissa, yksi valinta kerrallaan läpi vuosien, jokin muu on yleensä tärkeämpää, niin kumpi määrittelee ihmisen; niiden yksittäisten valintojen sarja, vai se tietoinen ja harkittu ihanne?
Näiden kahden ero ei varmaan johdu epärehellisyydestä tai halusta kertoa itsensä parempana kuin on, vaan vaikeudesta nähdä itsensä ulkoa ja sellaisena kokonaisuutena, jonka arjen valintojen ketju meistä piirtää. Pieniin valintoihin meillä on aina sisäiset syyt ja perusteet, jotka eivät näy ulos. Ja ulkoa näymme tekojemme kautta, mutta sitä kuvaa taas me itse emme näe.
Jokainen varmaan tuntee jonkun ihmisen, joka ihailtavalla tavalla osaa olla ihanteidensa kaltainen. En tiedä miten. Mutta ehkä kovalla työllä ja kohtaamalla oman ristiriidan todellisuuden ja omakuvan välillä on mahdollista pienin askelin jalostaa itseä kohti sitä ihmistä, joka haluaa olla. Etenkin läheisilleen.